On vierähtänyt aikaa tuhottoman paljon siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut. On ollut hieman ohjelmaa kun piti käydä synnyttämässä ja nyt aika kuluu kivasti neljän lapsen äitinä touhuten. Ei jää kovin paljoa hetkiä, ettei tiedä mitä tehdä. Kaksoset ovat äärimmäisen rauhallinen parivaljakko ollut tähän saakka, mutta kyllä heissä silti tekemistä riittää; imetystä, vaipan vaihtoa, vaatteiden vaihtoa, silittelyä ja pusuttelua ja röyhtäyttelyjä.
Synnytys
Menin sairaalaan näytille päänsäryn ja huonovointisuuden vuoksi. Lisäksi suuri syy oli se, etten ollut nukkunut kolmeen yöhön enää ollenkaan enkä kertakaikkiaan jaksanut olotilaani enää. Paikat olivat niin kipeät, etten pystynyt enää tekemään juuri mitään. Lisäksi olin äärimmäisen huolissani a-vauvan voinnista, kun ultrassa oltiin huomattu hänellä olevan enää todella vähän lapsivettä. Jäin osastolle tarkkailuun, jolloin huomattiin virtsanäytteessä proteiinia ja lisäksi verikokeessa uraatti-arvo oli koholla. Verenpaine oli noussut huomattavasti verrattuna alkuraskauden hyvin alhaiseen verenpaineeseen. Lääkäri totesi lopulta, että minulla on raskausmyrkytys ja teki synnytyksen käynnistyspäätöksen toisen lääkärin kanssa.
Uutinen siitä, että synnytys käynnistettäisiin oli järkyttävä, mutta myös helpottava. Kivut olivat jo sitä luokkaa, ettei pystynyt hetkeksikään niitä unohtamaan. Kysyin lääkäriltä, että mitenkän on sektion laita kun sitä olin toivonut. Lääkäri sanoi, että kyllä hän nyt haluaisi lähteä alatiesynnytystä käynnistämään ja sektio toteutettaisiin vasta parin päivän päästä, jos sen välttämättä haluan. Lääkäri kysyi, mitä minä itse haluan ja tietysti aloin hysteerisesti itkeä, koska ihan oikeasti en tiennyt mitä haluan. Kumpikaan tapa ei tuntunut hyvältä ja molemmat pelotti aivan mielettömästi. Kysyinkin voisiko tämän vielä perua ja jättäisikin kokonaan synnyttämättä.
Lopulta pitkän keskustelun jälkeen päädyimme lähtemään normaalisti alatiesynnytykseen. Soitin miehelle, että nyt lähdetään saliin, joten vie lapset hoitoon ja tulee itse paikalle. Taisi tulla uutinen vähän puskista miehellekin ja hän tuntui olevan asiasta yhtä kauhuissaan kuin minäkin. Päätimme, ettemme kerro kenellekään muulle kuin miehen äidille, joka lapsia hoitaa, että olen synnyttämässä. Halusimme yllättää kaikki ilmoittamalla yllättäen valokuvalla, kun kaksoset ovat syntyneet.
Synnytys käynnistettiin kalvojen puhkaisulla. Supistukset eivät meinanneet tällä alkaa. Odotettiin tunti, jonka aikana oli tullut vain kaksi kovempaa supistusta. Oksitosiini-tippa laitettiin vauhdittamaan synnytystä ja hyvin äkkiä supistukset sitten kovenikin. Sinnittelin ilokaasun voimalla ja oletin, ettei supistukset edes vielä ollut niin kovia, että ne olisivat jotain tehneet. Yllätyksekseni minulle ilmoitettiin, että kohdunsuu oli auennut yli kolmeen senttiin. Sain epiduraalin. Se auttoi huomattavasti supistuksiin, mutta kohta ne koveni sellaisiksi, ettei epiduraalistakaan ollut apua. Ja niin yhtäkkiä yllättäen kätilö sanoi, että saan alkaa ponnistaa. Avautumisvaihe kävi äärimmäisen nopeasti, paljon nopeammin kuin edellisessä synnytyksessä.
Salissa oli paikalla kolme kätilöä, lasten lääkäri, gynekologi ja anestesialääkäri. A vauvan ponnistin maailmaan parilla ponnistuksella. Odotin niin kovaa työtä kun viime synnytyksessä kilon suuremman vauvan ponnistaminen oli hirveä työ, etten voinut käsittää kun a-poika oli maailmassa niin vähin ponnisteluin. A näytettiin minulle ja vietiin tämän jälkeen suoraan teholle tutkittavaksi. Hän oli niin ihanan näköinen, että tirautin pari onnen kyyneltä kunnes tunteiluni keskeytettiin ja muistutettiin, että homma ei ollut vielä siinä.
Heti aan tultua ulos yksi kätilöistä tuli pitämään vatsan päältä kiinni b-vauvaa, jottei tämä lähtisi pyörimään minne sattuu ylivenyttyneessä kohdussa. Kätilöt kyselivät tuntuuko vielä supistuksia, mutten tuntenut niitä oikeastaan ollenkaan. Oksitosiinia lisättiin ja odoteltiin supistuksia. Lopulta tuli joku tuntemus, jonka tulkitsin supistukseksi. Ponnistin kovaa, muttei mitään tapahtunut. Been ponnistaminen oli hurjan kova työ ja valittelin vähän väliä, etten pysty enää puskemaan kun päästä poksahtaa verisuoni. Silmissä säkenöi ja päätä särki. Kuitenkin sain kuin sainkin ihanan toisen vauvan maailmaan. Hänetkin vietiin heti teholle.
Osastoaika
Molemmilla vauvoilla oli vaikeuksia hengityksen kanssa heti synnyttyään. Enemmän aalla. Tilanne kuitenkin muuttui äkkiä kun a toipui hengitysvaikeuksistaan, mutta been tila meni huomattavasti huonommaksi. B-vauvalla oli nenässään paineletku, jolla annettiin happea hengityksen tueksi. Oli todella raskasta ja raastavaa katsoa omaa pientä rakasta kaikissa niissä letkuissa. Kauheita oli se, etten saanut ottaa häntä syliin kun hän itki. Itkin itse jos edes katsoin beetä makaamassa sängyssään. Vaikka minulle vakuuteltiin, ettei hengenvaaraa ole, pelkäsin kokoajan, että menetän toisen vauvan. Yritin pitää itseni tolkuissani hoitamalla a-vauvaa, joka puolestaan aiheutti ristiriitaisia tunteita siitä, että olen epätasapuolinen ja olen hylännyt toisen vauvani.
B oli lopulta letkussa viisi tai kuusi vuorokautta, en enää muista. Tilanne meni lopussa niin huonoksi, että hänelle jouduttiin antamaan keuhkoihin ja keuhkoputkiin hengityskoneessa jotain ainetta, joka avasi keuhkoja tai jotain, en ole ihan perillä siitä mitä hänelle tehtiin. Mutta tämän hoidon jälkeen alkoi been vointi kohentua. Hiljalleen hän pääsi eroon kanyylista, josta oltiin annettu antibioottia ja sokeria, nenämahaletkusta jolla oli annettu kaikki ravinto ja letkusta josta meni happea. Osastolla vietetyt 9 päivää ovat olleet elämäni rankimmat vuorokaudet. Vieläkin alkaa itkettää kun muistelen miltä se aika tuntui ja miltä bee kaikissa letkuissaan ja kovasti turvonneena näytti.
Olen todella kiitollinen ja onnellinen siitä, millaista hoitoa vauvamme saivat osastolla. Hoitajat ja lääkärit olivat ihania ja ymmärtäväisiä. Sain tukea kun oli huono hetki ja minulle vastattiin kaikkiin tyhmiinkin kysymyksiin aina asiallisesti. Ja minusta oikeasti tuntui, että Porin vastasyntyneiden teholla työskentelevät hoitajat tekevät työtään oikeasti sydämestään. Kiitos vaan heille kaikesta! :)
Kotona
Kotiin muuttaminen vauvojen kanssa tuntui ihanalta. Kaikki tuntui heti todella luonnolliselta, sellaiselta, että näinhän tämän kuuluu olla. Meitä kuuluu olla kuusi, minulla kuuluu olla kaksi pientä vauvaa, yhteensä neljä lasta. Isommat lapset ottivat vauvat hyvin vastaan ja sain heti alusta saakka apua vauvojen hoitamisessa myös mieheltä. Mieheltä käy hoitaminen hyvin ja hänkin on opetellut kantamaan vauvoja yhtä aikaa. Onneksi hän on kotona, hän on minulle korvaamaton apu.
Kaksoset ovat hyvin rauhallisia. He ovat alusta saakka nukkuneet todella hyvin. He nukkuvat noin 3-4 tuntia yleensä putkeen, jonka jäkeen syövät ja kakkivat ja sitten taas nukkuvat uuden samanlaisen pätkän. Olen onnistunut imettämään heitä lähes kokonaan. Viimepäivinä olen antanut molemmille kahdesti vähän korviketta imetyksen jälkeen, koska heillä on hurja kasvu meneillään, jota jopa lääkäri naureskellen ihmetteli. Minun isot pikku-mieheni <3
Olemme käyneet jo kyläilemässä kaikkialla ja kaupoissa monta kertaa. He nukkuvat aina kun jossain liikutaan. Tänään oli ensimmäinen kerta kun he vähän valittelivat, ilmeisesti mahavaivoja käydessämme Prismassa. Tänään oli myös ensimmäinen kerta kun kukaan ei tullut suoraan ihastelemaan tai ihmettelemään vauvoja. Tähän mennessä joka kerta on tullut joku kyselemään "onko ne kaksoset" tai toteamaan "voi, sullahan on siellä kaksoset!" Tänään vain yksi pikkutyttö kiljaisi äidilleen "kato äiti! Tolla on kaksi vauvaa tuolla!" Ja yksi mummu supatti miehelleen "katokato Jyrki, tolla on tulla kaksi pientä voi katso!!" Selvästi ihmisiä kiinnostaa kaksi turvakaukaloa rattaissa ja monet ovat tulleet kertomaan olevansa itse kaksosia tai että on kaksosten äiti. Tai sen, että hänen siskonsa miehen serkulla tai kummin kaimallakin on kaksoset :D Ei se silti haittaa, koska niin ylpeänä ihanaa kaksikkoani esittelen.
Meille kuuluu siis hyvää. Ei. Erinomaista! Koetan kirjoitella blogia nyt vähän tiuhemmin ja kertoa arjestamme täällä matalassa majassamme. Ei. Eläintarhassamme tai sirkuksessamme kuvaa paremmin.
