sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Uhmaa, kasvatusta, imetystä ja onnea - kuulumisia 2,5 kuukauden taipaleelta

Enpä ole ehtinyt taas kirjoittaa aikoihin. Tai jaksanut. Tai viitsinyt. Vapaa-aikani olen viimeaikoina käyttänyt... Ei kun ainiin! Eihän minulla sitä ole, olen neljän lapsen äiti.

Vauvojen kuulumiset

Pojat voivat potrasti ja hyvin. Kaikista kiertävistä influenssista ja noroista huolimatta pienet ovat olleen ihan terveitä kokoajan. Toistaiseksi. Pitkästä aikaa isommat lapset ovat nyt vähän flunssaisia. Etenkin "keskimmäisellä" nenä vuotaa taukoamatta. Vaikka meillä on lähes kokoajan kaksi aikuista kotona, ehtivät isommat "hoitamaan" omatoimisesti vauvoja, jolloin bakteerit kulkeutuvat väkisinkin myös perheen pienimpiin. Nyt ei auta kuin toivoa, että imetyksestä saatu vastustuskyky pitää kaksoset terveinä tämän flunssa-aallon yli.

Kaksoset painavat nyt koti vaa'an mukaan 5,6kg ja 5,8kg! Ensimmäiset pienet makkarat ovat muotoutuneet reisiin ja leukoja on molemmilla kaksi. A-poika, eli Eppu on pienempi. Vielä hetki sitten, vaikka pojat painoivat grammalleen saman verran, Eppu tuntui sylissä selvästi pienemmältä. Heillä on erilainen ruumiinrakenne. B, eli Allu on jykevämpi, jotenkin raamikkaampi isoveljeään. Meidän esikoinen on pitkä ja todella laiha, kun taas keskimmäinen on iso lapsi, kohta jo esikoisen painoinen. Kaksoset siis selvästi tulevat veljiinsä, toinen toiseen ja toinen toiseen.

Ruokahalutkin ovat vauvoilla erilaiset. Eppu tyytyy helpommin pelkästään rinnalla, kun taas Allu vaatii ehdottomasti lisää imetyksen jälkeen.

Imetyksestä

Rintamaito on vauvan parasta ravintoa. Isompien lasteni imetys meni mönkään. Esikoinen alkoi saada hirveitä rintaraivareita jo vähän yli kuukauden iässä, jonka jälkeen imetys oli yhtä taistelua, itkua ja hampaiden ja ienten kiristelyä meiltä molemmilta. Yritin kaikkea mahdollista ja neuvolasta kannustettiin ja hoettiin, että se menee kyllä ohi kun yrittää ja yrittää. On kuulemma täysin normaalia nuo raivarit ja pitää vaan jaksaa. Nyt hyvän imetyskokemuksen jälkeen sanon, että ei todellakaan, se ei ollut mitenkään normaalia eikä sitä olisi pitänyt jaksaa. Lopulta luovutin, kun esikoinen oli noin kolmen kuukauden ikäinen. Silloinkaan imetyksiä ei ollut päivän aikana enää montaa. Se oli aivan liian vaikeaa.

Keksimmäisen kanssa olin jo tavallaan luovuttanut ennen kuin vauva syntyi. Esikoisen imetys oli niin suuri pettymys, että olin jo valmiiksi päättänyt siirtyväni samantien pulloon, jos raivareita ilmenee. Keksimmäisen kanssa imetys onnistui kuitenkin pidempään. Hän aloitti raivarit vasta kahden kuukauden iässä. Huutoa jaksoin noin neljään kuukauteen, jolloin imetys loppui kokonaan. Vaikkeivat he saaneet rintamaitoa kovin paljoa, ovat he kasvaneet hienosti ja kehittyneet ihan normaalisti. Olenkin näiden imetyskokemusten jälkeen hokenut kaikille, joiden kanssa imetyksestä olen keskustellut, ettei kannata ottaa paineita ja jos ei se onnistu niin se ei onnistu. Jos on liian vaikeaa niin luovuttaminen ei tee äidistä huonompaa. Mielestäni kuitenkin yrittäminen kannattaa, sillä en edes tiennyt kuinka paljon mielihyvää imetys voi tuottaa äidille. Missään tilanteessa ei koe itseään niin tärkeäksi eikä pääse lähempään kontaktiin pienen tuhisijan kanssa.

Kaksosten imettäminen on sujunut kuin tanssi. Kun alun vaikeudesta päästiin, on imetys ollut kivaa ja helppoa. Alussa jouduin nostamaan maidon rintoihin keinotekoisesti pumppaamalla, koska vauvat eivät voineet imeä tehohoidon vuoksi. Opettelin heti alussa tandem-imetyksen. Imetin alusta saakka vauvat lähes aina yhtä aikaa. Näin aikaa jää muullekin kuin imetykselle ja vauvoille tulee sama syömisrytmi. Maito riitti hyvin heti alusta asti. Annoin vain pienen lirauksen lisämaitoa illalla, jotta unet olisivat olleet vieläkin pidempiä yöllä. Kuitenkin huomasin jokin aika sitten, ettei lisämaidolla ollut juuri merkitystä ja lopetin sen kokonaan. Imetin vajaan kolme viikkoa täysin ilman lisämaitoa ja vauvat nukkuivat 5-7 tuntia yhtäjaksoisesti yöuniaan.

Munuaisaltaan tulehdus ja imetyksen takkuaminen

Sairastuin viime viikolla munuaisaltaan tulehdukseen. En ollut osannut aavistaa, että virtsarakossa on jokin tulehdus, koska mitään selkeää siihen viittaavaa oiretta ei ollut. Maanantaina illalla nousi kuume. Luulin ensin sairastuneeni influenssaan ja sulkeuduin vauvojen kanssa makuuhuoneeseen, etten tartuttaisi muuta perhettä. Kuume huiteli melkein 39 asteessa, muttei mitään flunssan oiretta ilmaantunut. Tiistaina sain antibiootin virtsanäytteen perusteella tulehdukseen. Lääkkeillä kuume pysyi vain hetken alempana ja joka paikkaa särki julmetusti. Selkeä selkäkipu alkoi vasta kolmantena kuumepäivänä. Selkäkipu yltyi hetki hetkeltä. Mietin, että ehkä vain olen maannut liikaa ja lihas särkee, mutta epäilykset heräsivät kun terveyskeskukseen soittaessa hoitaja neuvoi kopauttamaan selkää ja se tuotti kovan kivun.

Lähdin lopulta päivystykseen neljännen kuumepäivän iltana. Tulehdusarvot olivat antibiootista huolimatta nousseet vajaasta 40:stä 186:n. Todettiin, että tarvin suonensisäistä antibioottia ja sain diagnoosiksi munuaisaltaan tulehduksen. Sain imettää tuostakin antibiootista huolimatta, mutta kuumeen ja kipujen takia olin jo joutunut antamaan korviketta muutamina kertoina kun en kertakaikkiaan pystynyt imettämään. Vauvojen pitäminen rinnalla tuntui liian raskaalta ja hikisenä horkassa en tuntenut vauvan imettämistä turvalliseksi. Meinasin nukahtaa yöllä kesken imetyksen ja nostaessa vauvaa sängystä minua huimasi joka kerta.

Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että vauvoilla on käynnissä tiheän imun kausi, on vaatinut nyt edelleen lisämaitoa siitä huolimatta, että olen jo aika hyvässä kunnossa. Väsynyt, mutten enää lähellekään niin kipeä mitä olin. Yritän olla ottamatta stressiä asiasta, vaikkakin tietysti minua harmittaa, että täysimetykseen ei taida enää olla paluuta. Vauvojen tarve on jo niin suuri ja maidontuotanto jäi jälkeen sairauden aikana, että tarpeen täyttyminen vaatisi useamman päivän istumista sohvalla imettäen aamusta iltaan. Lisäksi edelleen kipeän selän takia imetys on haasteellista, joten imettämässä kököttäminen olisi senkin vuoksi mahdotonta. No, toivottavasti he saavat nyt riittävästi hyviä vasta-aineita pysyäkseen terveinä. Aion jatkaa imetystä niin kauan kuin se on mahdollista, koska me kaikki kolme olemme siihen halukkaita.

Arjen haasteet isompien kanssa

Kaksi isompaa, 5 ja 2,5-vuotiaat ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia sairastelujen ajan. Mieheltä leikattiin umpilisäke, jonka jälkeen hoidin lapsia käytännössä yksin kaksi viikkoa, ja nyt minä olin viikon sairaana. He ovat ottaneet kaiken ilon irti siitä, että heitä on hoitanut vain yksi vanhempi. "Kuri" on ollut löysempää eikä heidän touhuihinsa olla aina ehditty puuttumaan vaadittavalla tavalla. He käyttävät jokaisen tilanteen hyväksi, kun kukaan ei ole näkemässä. Tänään aamulla herätessämme esikoinen oli meikannut itsensä tussilla. Huulet ja silmäluomet olivat vihreät. Täysin vihreät. Lisäksi sohva oli kuorrutettu myslillä.

Kaupassa hän vikisi ja vinkui kun kaikki olisi pitänyt saada. Perävaunu 2,5v kulkee perässä ja matkii vinkuen ja valittaen. Isommat nahistelevat keskenään, kaikkiin komentoihin vastataan "ei, en halua, ei käy, minä haluan sitä ja tuota enkä halua tätä". Itseä harmittaa kun kokoajan joutuu kieltämään, viemään jäähylle ja jakelemaan rangaistuksia. Pyrimme kehumaan ja kannustamaan heti kun aihetta löytyy, kun pojat leikkivät hienosti riitelemättä tai tottelevat ensimmäisestä pyynnöstä. Näitä tilanteita tuntuu vain oleman pisaran verran kiukkumeressä.

Mutta pakko se on pitää selkeät rajat asioissa ja vaatia tiettyjä asioita, koska emme halua poikien syljeksivän ja nimittelevän mummoja Siwan pihassa kymmenen vuoden päästä. Ja kyllä, se on juuri niin yksinkertaista; syy-seuraus. Minä en vaan kertakaikkiaan kaiken kokemukseni, etenkään työkokemukseni perusteella usko himpun vertaa vapaaseen kasvatukseen. Tietysti lapsi saa ja lapsen pitää saada valita asioita itse ja päättää tietyistä asioista, mutta vanhemmat ovat meillä ne, jotka päättävät miten asiat tehdään, miten käyttäydytään jne. Sitä ruokaa syödään mitä on tai sitten ei syödä, ulos puetaan kunnon vaatteet. Vaikka kuinka olisi epämukava toppahaalari tai ruma pipo, ei voi laittaa muutakaan jos on kova pakkanen.

Arki on siis tasapainottelua ylenpalttisen onnen ja ylenpalttisen raivon keskellä. Pyrin nauttimaan vauvojen elosta ja ilosta, ja he tuottavatkin meille kaikille paljon iloa. He ovat niin rauhallisia ja ihania. Oppineet hymyilemään ja ottavat kontaktia meihin. Isommatkin ovat maailman ihanimmat kaikesta uhmasta ja rähjäämisestä huolimatta. He hoitavat pikkuveljiään hienosti eivätkä käy salaa kiusaamassa tai mitään sellaista. He oppivat myös kokoajan uutta ja ovat valloittavia.

Ei tämä helppoa ole, mutta joudun vakuuttelemaan aina kaikkia siitä, ettei suinkaan ole raskasta vauvojen kanssa, päinvastoin. Rankkuus on siinä, että kasvatuksen merkitys on nyt huipussaan ja todella joudumme miettimään kasvatusasioita päivittän ja pohtimaan mitä pitää tehdä ja miten, miten vastaanottaa isompien jatkuvaa uhmaa ja rajojen kokeilua. Miten pysymme miehen kanssa samoilla linjoilla kasvatusasioissa, ja pyrimme kokoajan tekemään asiat samalla tavalla, jotta säännöt olisi myös lapsille selkeät. Toivottavasti tämä uhman huipentuma kääntyy jo pian laskusuuntaan ja mökkiimme saapuu hieman rauhallisemmat ajat.