Identtisiä vai ei?
Olen pohtinut koko vuoden, ovatko pojat identtisiä vai eivät. Heillä oli kohdussa omat istukat, mutta sehän ei ole automaattisesti merkki epäidenttisyydestä. Osa di-di kaksosista ovat kuitenkin identtisiä ja asian voi varmistaa vain identtisyystestillä, joka maksaa mansikoita. Asiallahan ei sinänsä ole merkitystä, mutta itse haluaisin mielenkiinnosta kuumeisesti tietää asian todellisen laidan. Oma ajatukseni asiasta vaihtelee päivittäin. Joinain päivinä pojat ovat täysin toistensa kopioita ja olen vakuuttunut identtisyydestä. Seuraavana päivänä he näyttävät niin erilaisilta, että mielipiteeni tekee täyskäännöksen. Testi on pakko tehdä ihan vain mielenrauhani vuoksi. Onhan se nyt hemmetin kiinnostavaa tietää!!
Luonteissa pojilla on eroa, ei paljon, mutta kuitenkin tunnistettavia omia piirteitä. Herra A on itsepäisempi ja päättäväisempi. Jos hän haluaa jotain eikä saakkaan sitä heti, tulee kova huuto ja hermoromahdus. Herra B puolestaan saattaa näyttää teennäisesti väännettyä loukkaantumisen ilmettä hetken, mutta antaa sitten olla. A on hieman varautuneempi uusia ihmisiä kohtaan. Monesti kylässä tai kyläiliöiden saapuessa A odottaa, että B menee vieraan luo ensin ja seuraa sitten perässä. B nauraa helpommin, A:n hymy on tiukemmassa. Kumpikaan ei silti ole kikattaja ja naurun aikaan saaminen on joskus vaikeaa. Perus tyytyväisiä ja hyväntuulisia touhuilijoita ovat molemmat olleet tähän saakka oikeastaan aina, vaikkei naurua irtoa ihan helpolla.
Mitä olen oppinut?
Arki neljän lapsen kanssa vaatii päivittäin järjestelyä ja suunnittelua. Ruoanlaitto vaatii tuhottomasti aikaa. Pyykkiä ja sotkua tulee mielettömästi ja siivousurakka on loputon. Olen oppinut onneksi sietämään paremmin sitä, että talomme ja pihamme muistuttaa sotatannerta valtaosan ajasta. Tavarat ovat hyrskynmyrskyn pitkin lattioita; leluja, vaatteita, parittomia sukkia, likaisia astioita, roskia ja ihan kaikkea mitä kuvitella saattaa. Päivästä menee suuri osa siihen, että nalkutan isommille lapsille jälkien siivoamisesta, kiellän viskomasta vaatteita ympäriinsä ja tunkemasta lusikoita kynttiläkippoihini tai kalapuikkoja patterien väleihin. Kuitenkin tämä nalkutus on välttämätöntä, koska en aio lopun elämääni siivota toisten jälkiä.
Pinnani on venynyt äärimmäisen pitkäksi. Olen oppinut sulkemaan älämölön ja raivoamisen pois mielestäni, vaikka kaikki neljä huutaisivat yhtä aikaa. Välillä on tietysti päiviä, etten kertakaikkiaan jaksa kuunnella turhanpäiväistä uhmakiukuttelua ja olen raivon partaalla jo herätessäni, mutta noin niinkuin yleensä, olen melkoinen viilipytty. Kykenen palauttamaan 3-vuotiaan 45 kertaa jäähypenkkiin suuttumatta ja samalla pitämään jaloilla vauvat kaukana raivoajasta. Pystyn etsimään 5-vuotiaan sukat 560 kertaa aamulla uudelleen kun ne lentävät sohvien alle ja pönttöuunin päälle jalkaan menemisen sijaan.
Päivät kuluvat pitkälti säntäillessä paikasta toiseen. Missä on toinen vauva? Joo tulen pyyhkimään! Odota hetki äiti tulee auttamaan pukemisessa! Pieni hetki tulen pesemään pyllyn kun olen vaihtanut ensin nämä vaatteet! Hetki vain äiti tulee pesemään kuulakärkikynäsutun naamastasi kunhan ensin olen kuorinut nämä 300 perunaa ja leikannut vauvan kynnet ja käynyt pissalla itse. Okei käyn pissalla vasta sen jälkeen kun olen nukuttanut tämän ja pyyhkinyt sen pyllyn ja ripustanut ne pyykit, ja jakanut puuron neljälle lautaselle ja siivonnut koirankakat eteisestä kun syötitte koiralle luumuja koko eilisen päivän. (voi kunpa viimeinen tapahtuma olisi fiktiivinen).
Ystävyyden ja parisuhteen merkitys
Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että mieheni on ollut kotona koko tämän ajan pyörittämässä arkea kanssani, Se on helpottanut montaa asiaa. Olemme kohdanneet sen todellisuuden, ettei kahdenkeskistä aikaa järjesty kovin helpolla. 2x 11kk täystuhot, 3v uhmis ja 5v viisastelija eivät ole kenellekään kokonaisena settinä unelmien yöviraat. Joudumme aina järjestämään lapsille kaksi erillistä hoitopaikkaa, jos haaveilemme yhteisestä illanvietosta. Tämä on vaatinut paljon totuttelua, koska nautimme ajasta yhdessä ja hektinen perhe-elämä vaatisi meidän tukipilarien hengähdysmahdollisuuksia, Onneksi meillä on kuitenkin ihania ystäviä ja isovanhemmat, jotka auttavat kun vain kykenevät. Tosin emme ole päässeet viettämään tämän vuoden aikana kahdenkeskistä iltaa kuin kaksi kertaa, jos nyt oikein muistan.. Mutta aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Kyllä tämäkin tilanne muuttuu ja nyt on nautittava vain illoista, jolloin saamme katsella yhdessä televisiota kun lapset nukkuvat.
Olen saanut läjän uusia ystäviä kaksosten myötä. Olen saanut tutustua ihaniin naisiin, jotka ymmärtävät minua ja minä ymmärrän heitä, meillä kaikilla on on jotain yhteistä: kaksoset. Vaikka oma arkeni kaksosten kanssa on ollut mielestäni melko helppoa, liittyy monikkovanhemmuuteen asioita, joita ei yksösvanhempi voi kertakaikkiaan ymmärtää. Tämä ei ole vähättelyä vaan fakta. Tietysti saan tukea vanhoilta ihanilta ystäviltäni ja heihin, heidän ystäävyyteensä ja tukeensa voin luottaa täysin. He ovat ymmärtäneet elämäni muuttumisen ja seisoneet vierelläni kun olen heitä tarvinnut. Olen hyvin kiitollinen kaikille ystävilleni, uusille ja vanhoille ja toivon, että jotenkin sen pystyn osottamaan ajan saatossa.
Edellisestä kirjoituksesta olikin jo liikaa aikaa, ja koetan taas saada blogiini elämää, kun kohta on jälleen uusia haasteita edessä. Työhönpaluu häämöttää. Tammikuun alussa arki tulee olemaan huomattavasti haasteellisempaa, mutta hei! Kyl mä selviin, mä oon terästä!!
