Voi kun mä niin nautin tästä kotoilusta!

Ihanaa kun on perheelle aikaa. Ihanaa kun nyt on viimein aikaa siivota vaikka vaatekaappeja ja pyyhkiä ikuisesti epämääräiseen lieruun peittyneet jalkalistat. "Isovanhempasi määrättiin sotaan ja sun pitää vain istua sohvalla". Jaa istua sohvalla? Vainiin. Missä välissä tämä pitäisi tehdä? Saati putsata jotain hiton jalkalistoja?

Niin. Onhan se joo ihan ihanaa olla välillä kotona. Mutta kun on yksi koululainen, joka tarvii avustusta koulujutuissa, eskarilainen jonka pääsiäisruohopurkkiaskarteluja pitää kuvata ja samalla vahtia 4v kaksosia ja estää heitä tappamasta toisiaan, voin vaan kysyä että mitä helvetin kotoilua tässä pitäisi vielä ehtiä harrastaa?

Aamulla vedetään ninjahuivit päähän, purraan hampaat yhteen ja hengitetään syvään valmistautuen päivän taisteluihin. Ja ai niin, yritetään tietty tässä samalla suoriutua omista töistämme ja kouluistamme.

Eilen asensin työkoneeni kylpyhuoneeseen pyykkikorin päälle (joka on täynnä puhtaita vaatteita) ja esiinnyin hetken muka tolkuissani olevana asiantuntijana. Todellisuudessa päässä hakkasi lautasia vastakkain pari apinaa ja katselin ruutua maaninen hymy kasvoillani. Siunaillen nyökyttelin "juu, aivan, juu" ja pyrin sanomaan jotain muuta kuin unfanfaa. Kuulin oven takana hiljalleen voimistuvat lasten hermostuneet äänet ja silmäni pullistuivat hieman ja hymyni venyi hermostuneesti vähän vielä isommaksi.

No, piirsin sentään kulmakarvat ensimmäistä kertaa viikkoon tämän suuren tapahtuman vuoksi ja tunsinkin oloni melko ihnhimilliseksi. Suuri tapahtuma, eli suomeksi "lähes sosiaalinen kontakti". Vaihdoin jopa paidan, koska edellinen haisi viikon ajan eristäytyneen tuskaisen äiti-ihmisen hielle, se on paha se. Sellainen, että olin varma sen välittyvän videoneuvottelun vastapuolelle, mikäli en sitä vaihda. Lopulta neuvottelukin onnistui riittävän hyvin; oppia ikä kaikki.

Ei saisi valittaa. Minä sentään saan... Siis saan olla kotona. Ja oikeasti voin pitkin päivää tankata lapsiltani halausenergiaa. Aina silloin, kun en ole maailman idiootein ja tyhmin kakkapullaäiti (evätkö ole kekseliäitä?! Kakkapullaäiti, se vasta on jotain) syystä x ja y. Ja silloin kun en itse ole vetämässä huuzaata silmät mulkosellaan vessassa lukkojen takana toivoen, että lapseni lähetettäisiin raketilla kuuhun. Näitäkin hetkiä onneksi on! Onhan mun lapset kuitenkin maailman ihanimpia tyyppejä.

Usea hoitaja-ystäväni ei saa mahdollisuutta olla lastensa kanssa kotona turvassa tältä hulluudelta. Tähän väliin arvostava turvanyökkäs käsi rinnan päällä, noin, koska hatun nostosta voisi lentää vaikka koronahiukkanen tuulen mukana kerran päivässä ohi ajavan traktorikuskin suuhun. Kyllä mua silti korpee tää homma. Ja tiedostan, että niin korpee montaa muutakin.  Nähtäväksi jää, mitä tästä kaikesta vielä seuraa. Jaksamista toverit! 

Päk in pisnes

Olen nukkunut viime aikoina huonosti. En lasten enkä vallitsevan koronatilanteen vuoksi, vaa olen vaan, muuten vaan. Ole heräillyt yleensä noin klo 3.00 viimeisen viikon ajan ja miettinyt kaikenlaista paskakaivosta elämän tarkoitukseen. Ja niin vain jonain yönä päätin, että hitto mä jatkan tämän blogiharrastuksen parissa. En suinkaan siksi, että olisi tylsää. Päin vastoin. Elämänihän on sellainen hamsteri juoksupyörässä, juosten jonkun villin mr. Bunglen biisin tahtiin samalla kun joku koettaa tökkiä hammastikulla hamsteria silmiin. Tai jotain sinnepäin. Ajattelin, että koska tästä mielettömyydestä (vaiherikas ja tragikoominen elämäni) olisi hauska kirjoittaa ja lukea, niin voisi itsekin helpommin nauraa omalle hullulle elämälleen. 

Lisäksi kaipaan harrastusta. Olen henkeen ja vereen muusikko. Pidän myös liikunnasta. Aloitimme parisuhteen parantamismenetelmäharrastuksen viime syksynä. Meillä oli myös isovanhempien tuki takana ja he tulivat aina lapsia vahtimaan, jotta pääsimme puolisoni kanssa hakkaamaan ja potkimaan toisiamme. Toki varusteet päällä ja ihan ohjaajan vetämänä, mutta kuitenkin. On muuten oikeasti hyvä idea kaikille pariskunnille, suosittelen! Kummasti piristää kun pääsee hakkaamaan toista luvan kanssa salaa miettien "tuo siitä saatanan tyhjentämättömästä tiskikoneesta, tästä saat kun et muistanut tuoda pyykinpesuaimetta kaupasta ja pam, oikeesti vuosi sitten viimeksi kukkia!?" Tokihan tämä harrastaminen pariskuntana kaatui omaan mahdottomuuteensa ainakin nyt toistaiseksi. Thai boxingin peruskurssin suoritettuamme treeneihin meneminen on ollut monen asian summana liian haasteellista.

Sitten siihen musiikkiin. Tosiaan, olen aina rakastanut musiikkia, sen kuuntelua ja soittamista. Nykyään soittaminen on mahdotonta. Taustalla soittaa 24/7 punk bändi "kvartetti maailmantuho". Jos alan soittaa, ensimmäisen tahdin jälkeen kuuluu ensimmäinen "äiti älä soita! Älä vaan ala laulaa!". Toisen tahdin jälkee kuuluu "oo jo hiljaa oikeesti me ei kuulla tätä pilinää tästä youtubevideosta missä pallo pyörii rataa pitkin!!" Kolmannen tahdin aikana kuuluu mieletön kohellusräkätys ja neljännen tahdin taustalle viimeistään saankin vähintään yhden itkijän ja toisen, joka huutaa, ettei todellakaan heittänyt veljeään kukkaruukulla päähän tahallaan. Välillä epäilen elävämme jonkinlaisessa taikamaassa, Narniassa tmv. Ihan itse kun tavarat lentävät ja menevät rikki. Päivittäin.

Niinpä siis ajattelin, että tämän blogin kirjoittaminen on tarpeeksi turvallista. Voin tehdä sitä salaa eikä kukaan häiriinny siitä, että äidillä olisi nyt omaa aikaa harrastukselle. Voin istua vaikka vessassa ja näpyttää hetken tekstiä, kunhan olen muistanut lukita oven eikä kukaan näin ollen tule häiritsemään. Toki jos viipyilen saniteettitiloissa yli minuutin on kuoro oven takana huutamassa maailantärkeitä asioitaan, mutta voin silti kirjoittaa hetken. Ja näin illalla kun kaikki nukkuvat, ehdin suoltamaan tehokkaasti viisauksiani, tyhmyyksiäni ja elämäni uskomattomia tapahtumia julkiseksia luettavaksi. 

Katsotaan kauanko jaksaa tällä kertaa kirjoitella. ✌