Ihanaa kun on perheelle aikaa. Ihanaa kun nyt on viimein aikaa siivota vaikka vaatekaappeja ja pyyhkiä ikuisesti epämääräiseen lieruun peittyneet jalkalistat. "Isovanhempasi määrättiin sotaan ja sun pitää vain istua sohvalla". Jaa istua sohvalla? Vainiin. Missä välissä tämä pitäisi tehdä? Saati putsata jotain hiton jalkalistoja?
Niin. Onhan se joo ihan ihanaa olla välillä kotona. Mutta kun on yksi koululainen, joka tarvii avustusta koulujutuissa, eskarilainen jonka pääsiäisruohopurkkiaskarteluja pitää kuvata ja samalla vahtia 4v kaksosia ja estää heitä tappamasta toisiaan, voin vaan kysyä että mitä helvetin kotoilua tässä pitäisi vielä ehtiä harrastaa?
Aamulla vedetään ninjahuivit päähän, purraan hampaat yhteen ja hengitetään syvään valmistautuen päivän taisteluihin. Ja ai niin, yritetään tietty tässä samalla suoriutua omista töistämme ja kouluistamme.
Eilen asensin työkoneeni kylpyhuoneeseen pyykkikorin päälle (joka on täynnä puhtaita vaatteita) ja esiinnyin hetken muka tolkuissani olevana asiantuntijana. Todellisuudessa päässä hakkasi lautasia vastakkain pari apinaa ja katselin ruutua maaninen hymy kasvoillani. Siunaillen nyökyttelin "juu, aivan, juu" ja pyrin sanomaan jotain muuta kuin unfanfaa. Kuulin oven takana hiljalleen voimistuvat lasten hermostuneet äänet ja silmäni pullistuivat hieman ja hymyni venyi hermostuneesti vähän vielä isommaksi.
No, piirsin sentään kulmakarvat ensimmäistä kertaa viikkoon tämän suuren tapahtuman vuoksi ja tunsinkin oloni melko ihnhimilliseksi. Suuri tapahtuma, eli suomeksi "lähes sosiaalinen kontakti". Vaihdoin jopa paidan, koska edellinen haisi viikon ajan eristäytyneen tuskaisen äiti-ihmisen hielle, se on paha se. Sellainen, että olin varma sen välittyvän videoneuvottelun vastapuolelle, mikäli en sitä vaihda. Lopulta neuvottelukin onnistui riittävän hyvin; oppia ikä kaikki.
Ei saisi valittaa. Minä sentään saan... Siis saan olla kotona. Ja oikeasti voin pitkin päivää tankata lapsiltani halausenergiaa. Aina silloin, kun en ole maailman idiootein ja tyhmin kakkapullaäiti (evätkö ole kekseliäitä?! Kakkapullaäiti, se vasta on jotain) syystä x ja y. Ja silloin kun en itse ole vetämässä huuzaata silmät mulkosellaan vessassa lukkojen takana toivoen, että lapseni lähetettäisiin raketilla kuuhun. Näitäkin hetkiä onneksi on! Onhan mun lapset kuitenkin maailman ihanimpia tyyppejä.
Usea hoitaja-ystäväni ei saa mahdollisuutta olla lastensa kanssa kotona turvassa tältä hulluudelta. Tähän väliin arvostava turvanyökkäs käsi rinnan päällä, noin, koska hatun nostosta voisi lentää vaikka koronahiukkanen tuulen mukana kerran päivässä ohi ajavan traktorikuskin suuhun. Kyllä mua silti korpee tää homma. Ja tiedostan, että niin korpee montaa muutakin. Nähtäväksi jää, mitä tästä kaikesta vielä seuraa. Jaksamista toverit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti