Loppusuoran ajatuksia menneestä raskaudesta ja tulevaisuudesta

Tänään on viikkoja täynnä 35+4. Olen jo monta kertaa ollut varma, että nyt synnytys käynnistyy, mutta lopulta kaikki synnytystuntemukset ovat päättyneet. Olin alkuviikosta synnärillä jo käyrillä ja supistuksia piirtyi säännöllisesti monitoriin noin neljän minuutin välein. Hoitaja antoi kovaan alaselän ja alavatsan paineeseen ja supistuskipuihin panadolin. Kävin makuulle lepäilemaan ja kas kummaa supistukset loppuivat, taas. Sinänsähän tässä ei ole viikkojen puolesta kiire synnyttämään vielä, mutta minun olotilani alkaa olla niin mahdoton, että pahimpina hetkinä ajattelen käynnistäväni dysonin tai hakevani karhupumpun ja kiskasevani nämä kaksi ulos.

Olen todella ylpeä kehostani. En olisi uskonut, että se jaksaa ja pystyy kantamaan kaksi vauvaa näin pitkään sisällään. Raskausaika on ollut vaikea, mutta luulenpa, etta se on sellainen 90 prosentilla kaksosia odottavista äideistä. Kaksosraskautta on mahdoton verrata yksösraskauteen. Kaikki on tullut tuplana kivuista hormoonimyrskyihin. Lisäksi odottaminen ei ole ollut vain minun, vaan koko perheen asia ja "taakka", jos sen nyt niin rumasti voi sanoa. Olen tässä viime kuukausien aikana ollut niin kipeä ja kropan toiminta ollut arvaamatonta, että mieheni on joutunut tekemään lähes kaiken imuroinnista lasten kasvattamiseen ja hoitamiseen. Lisäksi olen itse tarvinut välillä apua sängystä tai lattialta nousemiseen, tavaroiden nostamiseen lattialta, sukkien pukemiseen jne. En kyllä olisi tästä koettelemuksesta kovin helposti selvitä ilman miestäni. Kiitos hänelle kaikesta avusta <3

Pahinta odottamisessa on ollut ehdottomasti kipu. En muista enää päivää, jolloin ei olisi ollut joku paikka kipeä. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessa sattu sormien nivelet, alaselkä, pohkeet, jalkaterät, suonikohju ja ylävatsa kun herrä B työntää jalkaansa johonkin ikävään kohtaan. Kipu on jatkuvaa. Liikkuminen on hidastunut sille tasolle, että kaupassa mummut kiitävät rollattoreillaan ohitseni ja minä katson ihaillen kiitävää vanhusta. Huokasin juuri synnärillä nähdessäni hoitajan kulkevan käytävillä potkulaudalla, että voih kun mullakin olisi tuollainen vekotin. Tosin olen liikkunut niin hitaasti jo pitkään, että saattaisin oksentaa niin hurjasta kyydistä tässä vaiheessa...

Ajatuksia synnytyksestä

Jos vauvat alkavat tulla ennen 37 viikkoa, olen päättänyt kokeilla alatiesynnytystä. Mikäli odotus jatkuu tuon yli, haluan sektion. Minulla on seuraava ultra maanantaina ja todella toivon, että tällä kertaa minut vastaan ottaa joku lääkäri, jonka kanssa synnytyksestä pystyy keskustelemaan järkevästi ja rauhallisesti ilman painostavaa tunnelmaa. Aion vaatia kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tässä vaiheessa, kun fysiikka vetää viimeisiään, on oikeastaan ihan sama miten pienet maailmaan tulevat kunhan tulevat! Ja kyllä todella toivon, että synnytys käynnistyisi vaikka jo ensi yönä, vaikka moni varmaan miettii, että odottelisi nyt rauhassa kun kuitenkin viikkoja on vasta tuon verran.

"AI KAUHEE!!"

Voin kertoa, että kommentit "odota nyt rauhassa", "ei heillä nyt vielä kiire ole", "toivotaan, että ovat vielä muutaman viikon" tai "koitas nyt olla kärsivällinen" ovat saaneet useammin kuin muutama kertaa sappeni kiehumaan. Ihmisellä, joka ei ole kaksosia sisällään kantanut kahdeksaa kuukautta, ei voi tietää millaisia fiiliksiä tässä loppuaikana suurin osa käy läpi. Pahinta on kun ei pysty hoitamaan omia lapsiaan eikä olemaan juuri missään asiassa itsenäinen ja kipu valvottaa yöt ja vaivaa päivät. Välillä kivun voi ignorata ja usein minäkin vastaan vointeja kysellessä, että "juu ihan hyvää kuuluu", koska olen jo turta tälle kivulle ja en edes jaksa enää pysähtyä miettimään omia kipujani, mikäli ne eivät lamauta ihan täysin, jota käy myös aika ajoin.

Muutenkin ihmisillä on erikoinen tapa kommentoida kaksosraskautta. Olen monikkoäitien ryhmässä kuullut kaikenlaisia ihmisten hulluja kommentteja ja itse kuullut myös vaikka ja mitä, josta olen salaa suuttunut tai loukkaantunut, koska en yleensäkään näytä ihmisille loukkaantumistani helposti. Ajattelin nyt kuitenkin laittaa tässä vaiheessa vinkiksi tulevaisuutta varten esimerkkejä teille kaikille, mitä ei ehkä pidä sanoa mitä minä itse olen kuullut.

"Mä kyllä itsekin tiedän miltä tuo loppuraskaus tuntuu" -Ei et tiedä, miltä tuntuu kaksosten loppuraskaus.
"Miten sä selviät? Et varmaan nuku ensimmäiseen vuoteen ollenkaan!" -Kiitos kannustuksesta, ja onko mulla vaihtoehtoja kuin selvitä?
"Mä en kyllä kestäis, jos mulle tulis kaksoset." -Jaa kiitos, eikö ole kivaa, että mulle tulee kaksoset ja mä ajattelin olla onnellinen asiasta, kiva kun kerrot, että se olis sun pahin painajaisesi.
"En uskalla kyllä hankkiutua raskaaksi, jos käykin niinkuin sulle!" -Niin aattele kuinka kamalaa! Ajattelin kyllä olla onnellinen tästä asiasta, mutta ihan kiva kun kerroit.
"Kaksoset!? Oliko raskaus suunniteltu??" -Kiitos kysymästä joo me päätettiin miehen kanssa hankkiutua raskaaksi ja saada nimenomaan ilman mitään hoitoja kaksoset loppuvuodesta 2015. Hyvä kun kysyit, koska asiahan kuuluu sinulle!!
"Et sä tuu selviimään tosta ilman raskausarpia. Et sä tuu selviimään tosta ilman lihomista. Et tuu selviimään ilman että se selkä lahoo sehän on selvä." -Nyt viikolla 36 voin kertoa että arven arpea ei ole, selkä pysyy vielä kasassa ja kyllä olen tällä hetkellä ihrapallo, mutta mä saan kaksoset ja mun kroppani on ne kantanut ja läski ei oo ikuista. Sitäpaitsi jos mun nahkani repee niin, että en voi sitä itse sietää, säästän rahaa ja menen korjaamaan nahkani paremmaksi. NI!

Tähän päälle nuo mainitsemani "odota rauhassa älä hätäile toivottavasti ei nyt vielä tuu" liiba laabat. Raskausvaivojen ja kipujen vähättely ja kaksosraskauden kauhistelu ovat ne jutut, joita ei kannata odottavalle äidille puhella. Ne tuntuvat pahalta ja ne loukkaavat ihan oikeasti. Toki itsekin vitsailen välillä rajustikin näistä aiheista, mutta silti olisin muutama kertaa toivonut jonkinlaista hienotunteisuutta ihmisiltä.

Onneksi kuitenkin suurin osa on ollut suurimman osan ajasta tsemppaavia ja kannustavia! Mulla on ihania ystäviä joille olen saanut valittaa ja usein saanut myötätuntoisia kommentteja kun olen valittanut. Ja kyllä tiedän, että kaikki vähääkään tökeröt kommentit tuntuvat näissä skitsohormoneissa liioitellun pahalta ja ylireagoin itse moneen asiaan, mutta sekin kai pitäisi ottaa huomioon, että olen täynnä hulluhormoneita. Ja ihan puolituntemattomien kommentointi on myös yllättänyt, kun se juuri on yleensä sitä "ai kauhee miten tosta selviää?! Oliko raskaus suunniteltu tai oliko raskaus luomu?- kastia".

Kaikki valmista, enää tärkeimmät puuttuvat

Vauvoille on nyt hankittuna aivan kaikki maidonkorvikkeita myöten. Kaappi on täynnä vaatteita, hoitopöytä täynnä tarvikkeita, pyyhkeet ja petivaatteet on pesty ja pinnasängyt valmiiksi pedattuina. Vaunut ovat eteisessä odottamassa päiväuninukkujia, auton takaluukussa turvakaukaloiden telakat ja tutitkin on jo steriloituina purkissa keittiössä. Enää pienet kullanmurut puuttuvat.

Aluksi vauvat tulevat minun kanssani alakerran makuuhuoneeseen nukkumaan. Mies nukkuu isompien poikien kanssa yläkerrassa, jotta saisimme mahdollisimman hyvät unet kaikki. Aamulla herättyäni (tai valvottuani koko yön vauvojen kanssa) voin siirtyä hetkeksi ylös nukkumaan kun mies ottaa hoitovastuun vauvoista ja isommista pojista. Olen laittanut sängyn viereen ensikehdon, jonka pappani aikoinaan on tehnyt siskolleni. Sen jälkeen siinä olen nukkunut minä itse, minun serkkuni ja heidän lapsensa. Kehto on pieni, mutta varmasti riittävän kokoinen ensimmäiseksi nukkumapaikaksi pienille kaksosillemme. Uskoakseni he syntyvät alle kolmekiloisina. Tällä hetkellä heillä pitäisi olla painoa noin 2,5kg.

Alku tulee olemaan varmasti raskas. Haluan kovasti onnistua imettämisessä ja olen päättänyt tehdä kaikkeni, jotta oppisin tandemimetyksen, eli oppisin imettämään vauvoja yhtä aikaa. Päiväni tulevat todennäköisesti kaikesta huolimatta sisältämään lähinnä imetystä ja vaipanvaihtoa ensimmäiset viikot. Vauvojen yhtäaikainen syöttäminen säästää vähän aikaa, mutta kyllä minä muistan kuinka rankkaa ja sitovaa on välillä yhdenkin vauvan kanssa, saati kun niitä on kaksi kokoajan vaatimassa ruokaa, nukutusta, tuttia, vaipanvaihtoa, röyhtäytystä ja rakkautta.

Olen niin onnellinen, että mies on kotona hoitamassa vauvoja kanssani, mutta ennenkaikkea hoitamassa vanhempia lapsiamme. Olisi kamala tasapainotella yksin kahden vauvan ja kahden huomiota vaativan isomman lapsen välillä ja tuskailla miten saa kaikille annettua hoivaa ja hellyyttä ja huomiota riittävästi. Nyt heilläkin on vanhempi läsnä enemmän, kun isä voi touhuta heidän kanssaan kun minä vaellan silmäpusseihin kompastellen vauvojen kanssa. Ja miehen ollessa kotona saan varmasti edes pieniä hetkiä keskittyä vain isompiin lapsiini kun mies hoitaa vauvat. Ja toivon, että edes joku ystävä tai isovanhempi on niin hullu, että vapauttaa meidät joskus edes hetkeksi miehen kanssa kaksin jonnekin. Onnea on ihana mies, ihanat lapset, ihana perhe ja ystävät :)

Aika juoksee eteenpäin nopeasti. Koko raskaus on ollut hujaus vain ja nyt loppu on jo ihan lähellä. En sano, etteikö silti nämä viimeiset päivät tuntuisi satakertaa pidemmiltä kuin normaali päivä, mutta silti aika on mennyt nopeasti. Vuosi menee nopeasti. Kohta pienet vauvani ovat jo vuoden vanhoja ja toivottavasti alkavat nukkua paremmin ja imetyskin kestää vain hetken, jos se nyt ylipäänsä onnistuu. Nuorena jaksaa! Yritän ajatella asioita optimistisesti, etten vaivu epätoivoon kipujeni ja ikuisuudelta tuntuvien päivien kanssa.

Kunpa jo saisin vauvat syliini! Vain yhdeksän päivää ja he ovat täysiaikaisia!

Ahdistusta, hyvää ja huonoa jännitystä sekä turhautumista - kuulumisia pitkän ajan jälkeen

Olen valvonut nyt kolme yötä. Iltaisin uni ei meinaa tulla. Herään vessaan noin 5-10 kertaa yön aikana. Tyypillisesti unettomana yönä nukahdan noin klo 23 ja herään suurinpiirtein klo 3. Sitten en vaan enää saa unta vaikka tekisin mitä. Niin kävi tänäänkin. Nyt kello on 4.37 ja olen herännyt noin 1,5h sitten. Kävin vessassa ja mielessä alkoi taas pyöriä kaikenlaiset asiat synnytyksestä siivoamiseen. Tällä kertaa luovutin melko äkkiä ja nousin ylös. En vaan jaksanut pyöriä sängyssä. Kokeilin hetken rentoutua joidenkin hengitysharjoitusten avulla ja yritin saada ajatuksia päästäni pois myös keskittymällä omaan kehooni ja sen tuntemuksiin. Se oli virhe joka minut viimein nosti sängystä. Mitä järkeä keskittyä kehon tuntemuksiin kun ne ovat kipu, kolotus, särky, pistely, oksetus, närästys ja tämän jälkeen armoton ketutus?

Katselen kämppääni huokaillen... En ole pystynyt siivoamaan aikoihin. Ei sillä, ettei täällä sinänsä olisi ihan puhdasta, mutta romua lojuu pitkin pöytiä, lattioita ja kaikkia mahdollisia tasoja, joille voi jotain laskea. Vaikkei tämä raskaus ole varsinaisesti ollut ruusuilla tanssimista enää aikoihin, nyt koen olevani oikeastaan lähes täysin invalidi; henkisesti ja fyysisesti. En pysty enää selviytymään kuin harvoin normaalista arkipäiväisistä toimista. Joudun pulaan jo sinä kohtaa, kun satun pudottamaan vaikkapa sukkani lattialle. En saa sitä ylös ilman supistusta, selkäkipua, puuskutusta ja ketutusta. Monesti näissä tilanteissa tuijotan esimerkiksi sitä sukkaa hetken, silmästä vierähtää yksi turhautumisen kyynel ja lopulta kipujen kanssa nostan sukan. Sen pukemisesta en viitsi edes enää aloittaa vuodatusta, se alkaa olla yksi mahdottomimmista suoritteista. Ihmettelen välillä itsekin, miten jaksan vieläkin vitsailla tästä tilasta ja nauraa tai hymyillä mistään syystä. Tosin ilman huumoria ja ilon repimistä pikkuasioista olisin jo varmaan tuijottelemassa pyöreän huoneen pehmustettuja valkoisia seiniä.

Sen lisäksi, että fyysisesti viimeajat ovat olleet rankkoja, on sattunut kaikenlaista, joka on kuormittanut minua henkisesti. Kaikki asiat tuntuvat tosi isoilta muutenkin näissä kahden mahassa asuvan vauvan tarjoamissa hormoneissa. Olen joutunut olemaan huolissani tässä loppuraskauden aikoina molemmista vanhemmista lapsistani. Vanhempi heistä katosi kesken jalkapallotreenien hortoilemaan yksinään ja saattoi näin itsensä vaaraan. Nuorempi kärsi anemiasta, joka puolestaan huoletti minut suunniltaan kun tietysti jouduin pelkäämään, että hänellä on jokin vakava sairaus. Minulle on lisäksi tyypillistä jäädä yksinäni pohtimaan asioita tyylillä "mitä jos olisikin käynyt niin ja noin", vaikka vaara olisi ollut jo ohi. Ja mikään ei minun elämässäni olisi kauheampaa kuin se, että lapsilleni tapahtuisi jotain. Heidän puolestaanhan leikkaisin irti vaikka molemmat jalkani ja käteni kynsiviilaa käyttäen, yhtään liioittelematta. Toivottavasti kuitenkaan sellaista tilannetta ei eteeni koskaan tule :D

Tämä kaikki ylimääräinen henkinen rasitus on omalta osaltaan tuonut päiviin ja öihin lisää ahdistuksen ja surun aiheita, jotka puolestaan ovat estäneet minua nukkumasta kunnolla. Lisäksi kaiken tämän kasaantuminen aiheutti liiallisen fyysisen rasituksen kanssa yhteistyössä minulle pahentuneet rytmihäiriöt ja syke poukkasi älyttömiin lukemiin pariksi päiväksi. Olin tarkkailussa sairaalassa sydämen sekavan rytmin ja korkean syketason vuoksi vuorokauden. Onneksi selvisin asiasta pelkällä kehotuksella rauhoittua... Helpommin sanottu kuin tehty, mutta eipä auta kuin yrittää.

Tulokkaiden kuulumiset

Vaikka itse voin valtaosan ajasta fyysisesti kurjasti ja henkisesti hyvin ailahtelevaisesti, tulevilla pienokaisilla on ollut kokoajan kaikki hyvin. Sukupuolista ollaan nyt lähes varmoja ja meille on mitä ilmeisimmin tulossa kaksi poikaa. Molemmat ovat kasvaneet hyvin. Tällä hetkellä oletettavasti ovat molemmat jo yli kahden kilon. Olen siitä todella onnellinen! Käsitys siitä, mikä on pieni ja mikä on iso vauva, on muuttunut aika tavalla. Jos vanhempia lapsiani olisin joutunut lähteä synnyttämään kaksikiloisina, olisin ollut varmasti kauhuissani. Nyt minua lohduttaa ja helpottaa ajatus, että vauvani painaisivat jopa yli kaksi kiloa syntyessään.

Tänään on viikkoja kasassa 33+4. Se tarkoittaa sitä, että maanantaina kun kasassa on 34 viikkoa, pienillä on lupa tulla. Lääkäri sanoi viimetarkastuksessa, että sunnuntain jälkeen saavat tulla jos lähtevät tulemaan. Enää ei estellä. Toki olisi hyvä, että he pienen hetken vielä malttaisivat kasvaa. Olisi hienoa, että molemmat painaisivat yli 2,5kg, jolloin he ylittäisivät keskosuuden rajan eivätkä tarvitsisi lisärautaa synnyttyään. Tosin se, että mahani sisään kasvaisi vielä kovin paljon lisää vauvaa, ei tunnu järin miellyttävältä. Vaikka vauvat ovat selvästi laskeutuneet nyt alas, istuessa ja maatessa tuntuu lähes siltä, että heidän jalkansa tulevat kurkustani ulos... Molemmat ovat siis olleet jo pitkään päät alaspäin ja jalat potkivat ylös tai oikean puolen kylkiluiden alle.

Synnytyksestä

Olen jo kolmella eri ultrakäynnillä keskustellut tulevasta synnytyksestä. Tutustuttuani kaksossynnytyksiin sekä alateitse että sektiolla olen lopulta itse päätynyt siihen, että haluaisin suunnitellun sektion. Esikoiseni on tullut hätäsektiolla ja kuopus normaalisti alateitse. Minulle henkilökohtaisesti toipuminen sektiosta oli nopeampaa. Lisäksi esikoisen kohdalla hätäsektioon joutuminen oli aivan hirveää ja pelkäänkin, että kaksosia synnyttäessä tähän päädyttäisiin b-vauvan kohdalla, koska riski siitä, että komplikaatioita tulee nimenomaan b-vauvaa synnyttäessä, on ihan todellinen ja olemassaoleva. Toki aina voi tapahtua mitä vain, myös suunnitellussa sektiossa. Kuitenkin mieltäni rauhoittaisi jos tietäisin, että sektion saan jos ei nyt ihan syöksyllä synny vauvat kotieteiseen tai synnärin oville.

Hätäsektio on ollut yksi elämäni pelottavimmista kokemuksista. Muistan vain hoitajien huudot kun he kutsuivat kirurgia ja juoksuttivat minua pitkin sairaalan käytäviä aivan yllättäen kesken synnytyksen kun juuri mieheni oli lähtenyt syömään. Hoitajat huusivat myös monesti, että vauvalta katosi syke. Itkin hysteerisesti ja yritin kysyä onko vauvani elossa ja pyysin soittamaan mieheni paikalle, mutta minua käskettiin olemaan hiljaa. Siitä seuraavaksi jo nukuin. Herättyäni koskettelin mahaani ja kyselin tokkurassa ensimmäiseltä jonka hämärästi näin, että onko vauvani elossa, ja minulle vastattiin "en minä tiedä, koitahan nukkua". Joo, kyllähän siinä uni tulee kun ei tiedä onko oma lapsi kuollut vai ei. Kun viimein sain luokseni hoitajan, joka suostui kärräämään minut pois heräämöstä, ei hänkään voinut kertoa minulle onko vauvani kunnossa. Hän sanoin vain, että "kyllä sä kohta näet itse". Minä en kyllä vieläkään tajua miksei pelokkaalle äidille voi kertoa, että hänen vauvansa on selvinnyt synnytyksestä ja odottaa isän kanssa tarkkailuhuoneessa. Ihme touhua.

Kaksi kolmesta lääkäristä, joiden kanssa olen synnytyksestä keskustellut, ovat olleet ymmärtäväisiä ja asiallisesti kertoneet sektion riskeistä. Toki he ovat molemmat suositelleet alatiesynnytystä, koska olen jo onnistuneesti yhden lapsen alakautta synnyttänyt ja lisäksi vauvat ovat hyvässä asennossa tulossa päät alaspäin. Keskustelu on ollut hyvää ja olen heidän ansiostaan punninnut eri vaihtoehtoja ihan tosissani ja rauhallisin mielin. Kävin ultrassa tällä viikolla, jolloin lääkärinä oli mieshenkilö, jonka käsittelyyn en muutenkaan mielellään olisi halunnut. Hänen kanssaan käyty keskustelu sektiosta oli aivan kamala. Lääkäri syytteli minua itsekkääksi ja sanoi, ettei minua kiinnosta omien lasteni hyvinvointi. Hän vähätteli toivettani ja piikitteli ilkeästi kaikesta millä yritin perustella syitäni haluta suunniteltu sektio. Lähtiessä tunsin hetken itseni maailman itsekkäimmäksi ja huonoimmaksi äidiksi maan päällä. Päässä pyöri lääkärin sanat, etten halua tarjota lapsilleni hyviä elämän eväitä vaan haluan heille huonot lähtökohdat elämään.

Ukko ei siis selvästi ollenkaan kuunnellut mitä hänelle puhuin. Kaikkein huipuin toteamus hänen suustaan oli, että "joo onhan se pylly vähän kipeä kun kaksi synnyttää, mutta jos sektion valitset tuollaisista syistä ja jotain sattuukin, niin se on sitten muistettava, että se oli oma toive". Mitähän kyseinen mies tietää perseen kipeytymisestä synnyttäessä? Ja itse en kyllä pyllystäni ajatellut synnyttää... Ja jos jotain sattuu niin äidin pitäisi hänen mielestään syyttää itseään lopun elämäänsä huonosta ja itsekkäästä valinnasta? Juupajuu. Todella ammattitaitoista ja kannustavaa asiallista keskustelua tulevan äidin kanssa. Hyvähyvähyvä.

Saa nyt nähdä milloin synnytän ja miten. Liikaa ei kannata eikä edes voi suunnitella. Ei sitä tiedä, vaikka tosiaan vauvat lähtisivät ryminällä syntymään, eikä suunniteltu sektio ehtisi käydä edes mielessä ennen kuin pienet ovat jo maailmassa. Olen tietysti siihenkin varautunut. Reilu viikko sitten mahani laskeutui ihan alas. Muutamina iltoina on ollut kipeitä supistuksia ja kerran jo ajattelin, että nyt alkaa oikeasti tapahtua. Toistaiseksi supistukset ovat loppuneet kun olen nukahtanut ja rentoutunut. A-vauva on jo aivan alhaalla ja kohdunkaulakin on lyhentynyt ja hieman avautunut. Jotain siis on tapahtumassa, mutta voihan tässä vielä hyvinkin vierähtää piempi tovi ennen kuin he oikeasti lähtevät syntymään. Itsellä tosin on ollut sellainen olo, että nyt alkaa olla synnytys jo aikalailla lähellä. Noin kolme viikkoa täysaikaisuuteen enää! Ei siis missään tapauksessa enää kauaa tätä hirveää tukaluutta ja ahdistusta. Jeee!!!