Loppusuoran ajatuksia menneestä raskaudesta ja tulevaisuudesta

Tänään on viikkoja täynnä 35+4. Olen jo monta kertaa ollut varma, että nyt synnytys käynnistyy, mutta lopulta kaikki synnytystuntemukset ovat päättyneet. Olin alkuviikosta synnärillä jo käyrillä ja supistuksia piirtyi säännöllisesti monitoriin noin neljän minuutin välein. Hoitaja antoi kovaan alaselän ja alavatsan paineeseen ja supistuskipuihin panadolin. Kävin makuulle lepäilemaan ja kas kummaa supistukset loppuivat, taas. Sinänsähän tässä ei ole viikkojen puolesta kiire synnyttämään vielä, mutta minun olotilani alkaa olla niin mahdoton, että pahimpina hetkinä ajattelen käynnistäväni dysonin tai hakevani karhupumpun ja kiskasevani nämä kaksi ulos.

Olen todella ylpeä kehostani. En olisi uskonut, että se jaksaa ja pystyy kantamaan kaksi vauvaa näin pitkään sisällään. Raskausaika on ollut vaikea, mutta luulenpa, etta se on sellainen 90 prosentilla kaksosia odottavista äideistä. Kaksosraskautta on mahdoton verrata yksösraskauteen. Kaikki on tullut tuplana kivuista hormoonimyrskyihin. Lisäksi odottaminen ei ole ollut vain minun, vaan koko perheen asia ja "taakka", jos sen nyt niin rumasti voi sanoa. Olen tässä viime kuukausien aikana ollut niin kipeä ja kropan toiminta ollut arvaamatonta, että mieheni on joutunut tekemään lähes kaiken imuroinnista lasten kasvattamiseen ja hoitamiseen. Lisäksi olen itse tarvinut välillä apua sängystä tai lattialta nousemiseen, tavaroiden nostamiseen lattialta, sukkien pukemiseen jne. En kyllä olisi tästä koettelemuksesta kovin helposti selvitä ilman miestäni. Kiitos hänelle kaikesta avusta <3

Pahinta odottamisessa on ollut ehdottomasti kipu. En muista enää päivää, jolloin ei olisi ollut joku paikka kipeä. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessa sattu sormien nivelet, alaselkä, pohkeet, jalkaterät, suonikohju ja ylävatsa kun herrä B työntää jalkaansa johonkin ikävään kohtaan. Kipu on jatkuvaa. Liikkuminen on hidastunut sille tasolle, että kaupassa mummut kiitävät rollattoreillaan ohitseni ja minä katson ihaillen kiitävää vanhusta. Huokasin juuri synnärillä nähdessäni hoitajan kulkevan käytävillä potkulaudalla, että voih kun mullakin olisi tuollainen vekotin. Tosin olen liikkunut niin hitaasti jo pitkään, että saattaisin oksentaa niin hurjasta kyydistä tässä vaiheessa...

Ajatuksia synnytyksestä

Jos vauvat alkavat tulla ennen 37 viikkoa, olen päättänyt kokeilla alatiesynnytystä. Mikäli odotus jatkuu tuon yli, haluan sektion. Minulla on seuraava ultra maanantaina ja todella toivon, että tällä kertaa minut vastaan ottaa joku lääkäri, jonka kanssa synnytyksestä pystyy keskustelemaan järkevästi ja rauhallisesti ilman painostavaa tunnelmaa. Aion vaatia kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tässä vaiheessa, kun fysiikka vetää viimeisiään, on oikeastaan ihan sama miten pienet maailmaan tulevat kunhan tulevat! Ja kyllä todella toivon, että synnytys käynnistyisi vaikka jo ensi yönä, vaikka moni varmaan miettii, että odottelisi nyt rauhassa kun kuitenkin viikkoja on vasta tuon verran.

"AI KAUHEE!!"

Voin kertoa, että kommentit "odota nyt rauhassa", "ei heillä nyt vielä kiire ole", "toivotaan, että ovat vielä muutaman viikon" tai "koitas nyt olla kärsivällinen" ovat saaneet useammin kuin muutama kertaa sappeni kiehumaan. Ihmisellä, joka ei ole kaksosia sisällään kantanut kahdeksaa kuukautta, ei voi tietää millaisia fiiliksiä tässä loppuaikana suurin osa käy läpi. Pahinta on kun ei pysty hoitamaan omia lapsiaan eikä olemaan juuri missään asiassa itsenäinen ja kipu valvottaa yöt ja vaivaa päivät. Välillä kivun voi ignorata ja usein minäkin vastaan vointeja kysellessä, että "juu ihan hyvää kuuluu", koska olen jo turta tälle kivulle ja en edes jaksa enää pysähtyä miettimään omia kipujani, mikäli ne eivät lamauta ihan täysin, jota käy myös aika ajoin.

Muutenkin ihmisillä on erikoinen tapa kommentoida kaksosraskautta. Olen monikkoäitien ryhmässä kuullut kaikenlaisia ihmisten hulluja kommentteja ja itse kuullut myös vaikka ja mitä, josta olen salaa suuttunut tai loukkaantunut, koska en yleensäkään näytä ihmisille loukkaantumistani helposti. Ajattelin nyt kuitenkin laittaa tässä vaiheessa vinkiksi tulevaisuutta varten esimerkkejä teille kaikille, mitä ei ehkä pidä sanoa mitä minä itse olen kuullut.

"Mä kyllä itsekin tiedän miltä tuo loppuraskaus tuntuu" -Ei et tiedä, miltä tuntuu kaksosten loppuraskaus.
"Miten sä selviät? Et varmaan nuku ensimmäiseen vuoteen ollenkaan!" -Kiitos kannustuksesta, ja onko mulla vaihtoehtoja kuin selvitä?
"Mä en kyllä kestäis, jos mulle tulis kaksoset." -Jaa kiitos, eikö ole kivaa, että mulle tulee kaksoset ja mä ajattelin olla onnellinen asiasta, kiva kun kerrot, että se olis sun pahin painajaisesi.
"En uskalla kyllä hankkiutua raskaaksi, jos käykin niinkuin sulle!" -Niin aattele kuinka kamalaa! Ajattelin kyllä olla onnellinen tästä asiasta, mutta ihan kiva kun kerroit.
"Kaksoset!? Oliko raskaus suunniteltu??" -Kiitos kysymästä joo me päätettiin miehen kanssa hankkiutua raskaaksi ja saada nimenomaan ilman mitään hoitoja kaksoset loppuvuodesta 2015. Hyvä kun kysyit, koska asiahan kuuluu sinulle!!
"Et sä tuu selviimään tosta ilman raskausarpia. Et sä tuu selviimään tosta ilman lihomista. Et tuu selviimään ilman että se selkä lahoo sehän on selvä." -Nyt viikolla 36 voin kertoa että arven arpea ei ole, selkä pysyy vielä kasassa ja kyllä olen tällä hetkellä ihrapallo, mutta mä saan kaksoset ja mun kroppani on ne kantanut ja läski ei oo ikuista. Sitäpaitsi jos mun nahkani repee niin, että en voi sitä itse sietää, säästän rahaa ja menen korjaamaan nahkani paremmaksi. NI!

Tähän päälle nuo mainitsemani "odota rauhassa älä hätäile toivottavasti ei nyt vielä tuu" liiba laabat. Raskausvaivojen ja kipujen vähättely ja kaksosraskauden kauhistelu ovat ne jutut, joita ei kannata odottavalle äidille puhella. Ne tuntuvat pahalta ja ne loukkaavat ihan oikeasti. Toki itsekin vitsailen välillä rajustikin näistä aiheista, mutta silti olisin muutama kertaa toivonut jonkinlaista hienotunteisuutta ihmisiltä.

Onneksi kuitenkin suurin osa on ollut suurimman osan ajasta tsemppaavia ja kannustavia! Mulla on ihania ystäviä joille olen saanut valittaa ja usein saanut myötätuntoisia kommentteja kun olen valittanut. Ja kyllä tiedän, että kaikki vähääkään tökeröt kommentit tuntuvat näissä skitsohormoneissa liioitellun pahalta ja ylireagoin itse moneen asiaan, mutta sekin kai pitäisi ottaa huomioon, että olen täynnä hulluhormoneita. Ja ihan puolituntemattomien kommentointi on myös yllättänyt, kun se juuri on yleensä sitä "ai kauhee miten tosta selviää?! Oliko raskaus suunniteltu tai oliko raskaus luomu?- kastia".

Kaikki valmista, enää tärkeimmät puuttuvat

Vauvoille on nyt hankittuna aivan kaikki maidonkorvikkeita myöten. Kaappi on täynnä vaatteita, hoitopöytä täynnä tarvikkeita, pyyhkeet ja petivaatteet on pesty ja pinnasängyt valmiiksi pedattuina. Vaunut ovat eteisessä odottamassa päiväuninukkujia, auton takaluukussa turvakaukaloiden telakat ja tutitkin on jo steriloituina purkissa keittiössä. Enää pienet kullanmurut puuttuvat.

Aluksi vauvat tulevat minun kanssani alakerran makuuhuoneeseen nukkumaan. Mies nukkuu isompien poikien kanssa yläkerrassa, jotta saisimme mahdollisimman hyvät unet kaikki. Aamulla herättyäni (tai valvottuani koko yön vauvojen kanssa) voin siirtyä hetkeksi ylös nukkumaan kun mies ottaa hoitovastuun vauvoista ja isommista pojista. Olen laittanut sängyn viereen ensikehdon, jonka pappani aikoinaan on tehnyt siskolleni. Sen jälkeen siinä olen nukkunut minä itse, minun serkkuni ja heidän lapsensa. Kehto on pieni, mutta varmasti riittävän kokoinen ensimmäiseksi nukkumapaikaksi pienille kaksosillemme. Uskoakseni he syntyvät alle kolmekiloisina. Tällä hetkellä heillä pitäisi olla painoa noin 2,5kg.

Alku tulee olemaan varmasti raskas. Haluan kovasti onnistua imettämisessä ja olen päättänyt tehdä kaikkeni, jotta oppisin tandemimetyksen, eli oppisin imettämään vauvoja yhtä aikaa. Päiväni tulevat todennäköisesti kaikesta huolimatta sisältämään lähinnä imetystä ja vaipanvaihtoa ensimmäiset viikot. Vauvojen yhtäaikainen syöttäminen säästää vähän aikaa, mutta kyllä minä muistan kuinka rankkaa ja sitovaa on välillä yhdenkin vauvan kanssa, saati kun niitä on kaksi kokoajan vaatimassa ruokaa, nukutusta, tuttia, vaipanvaihtoa, röyhtäytystä ja rakkautta.

Olen niin onnellinen, että mies on kotona hoitamassa vauvoja kanssani, mutta ennenkaikkea hoitamassa vanhempia lapsiamme. Olisi kamala tasapainotella yksin kahden vauvan ja kahden huomiota vaativan isomman lapsen välillä ja tuskailla miten saa kaikille annettua hoivaa ja hellyyttä ja huomiota riittävästi. Nyt heilläkin on vanhempi läsnä enemmän, kun isä voi touhuta heidän kanssaan kun minä vaellan silmäpusseihin kompastellen vauvojen kanssa. Ja miehen ollessa kotona saan varmasti edes pieniä hetkiä keskittyä vain isompiin lapsiini kun mies hoitaa vauvat. Ja toivon, että edes joku ystävä tai isovanhempi on niin hullu, että vapauttaa meidät joskus edes hetkeksi miehen kanssa kaksin jonnekin. Onnea on ihana mies, ihanat lapset, ihana perhe ja ystävät :)

Aika juoksee eteenpäin nopeasti. Koko raskaus on ollut hujaus vain ja nyt loppu on jo ihan lähellä. En sano, etteikö silti nämä viimeiset päivät tuntuisi satakertaa pidemmiltä kuin normaali päivä, mutta silti aika on mennyt nopeasti. Vuosi menee nopeasti. Kohta pienet vauvani ovat jo vuoden vanhoja ja toivottavasti alkavat nukkua paremmin ja imetyskin kestää vain hetken, jos se nyt ylipäänsä onnistuu. Nuorena jaksaa! Yritän ajatella asioita optimistisesti, etten vaivu epätoivoon kipujeni ja ikuisuudelta tuntuvien päivien kanssa.

Kunpa jo saisin vauvat syliini! Vain yhdeksän päivää ja he ovat täysiaikaisia!