Ahdistusta, hyvää ja huonoa jännitystä sekä turhautumista - kuulumisia pitkän ajan jälkeen

Olen valvonut nyt kolme yötä. Iltaisin uni ei meinaa tulla. Herään vessaan noin 5-10 kertaa yön aikana. Tyypillisesti unettomana yönä nukahdan noin klo 23 ja herään suurinpiirtein klo 3. Sitten en vaan enää saa unta vaikka tekisin mitä. Niin kävi tänäänkin. Nyt kello on 4.37 ja olen herännyt noin 1,5h sitten. Kävin vessassa ja mielessä alkoi taas pyöriä kaikenlaiset asiat synnytyksestä siivoamiseen. Tällä kertaa luovutin melko äkkiä ja nousin ylös. En vaan jaksanut pyöriä sängyssä. Kokeilin hetken rentoutua joidenkin hengitysharjoitusten avulla ja yritin saada ajatuksia päästäni pois myös keskittymällä omaan kehooni ja sen tuntemuksiin. Se oli virhe joka minut viimein nosti sängystä. Mitä järkeä keskittyä kehon tuntemuksiin kun ne ovat kipu, kolotus, särky, pistely, oksetus, närästys ja tämän jälkeen armoton ketutus?

Katselen kämppääni huokaillen... En ole pystynyt siivoamaan aikoihin. Ei sillä, ettei täällä sinänsä olisi ihan puhdasta, mutta romua lojuu pitkin pöytiä, lattioita ja kaikkia mahdollisia tasoja, joille voi jotain laskea. Vaikkei tämä raskaus ole varsinaisesti ollut ruusuilla tanssimista enää aikoihin, nyt koen olevani oikeastaan lähes täysin invalidi; henkisesti ja fyysisesti. En pysty enää selviytymään kuin harvoin normaalista arkipäiväisistä toimista. Joudun pulaan jo sinä kohtaa, kun satun pudottamaan vaikkapa sukkani lattialle. En saa sitä ylös ilman supistusta, selkäkipua, puuskutusta ja ketutusta. Monesti näissä tilanteissa tuijotan esimerkiksi sitä sukkaa hetken, silmästä vierähtää yksi turhautumisen kyynel ja lopulta kipujen kanssa nostan sukan. Sen pukemisesta en viitsi edes enää aloittaa vuodatusta, se alkaa olla yksi mahdottomimmista suoritteista. Ihmettelen välillä itsekin, miten jaksan vieläkin vitsailla tästä tilasta ja nauraa tai hymyillä mistään syystä. Tosin ilman huumoria ja ilon repimistä pikkuasioista olisin jo varmaan tuijottelemassa pyöreän huoneen pehmustettuja valkoisia seiniä.

Sen lisäksi, että fyysisesti viimeajat ovat olleet rankkoja, on sattunut kaikenlaista, joka on kuormittanut minua henkisesti. Kaikki asiat tuntuvat tosi isoilta muutenkin näissä kahden mahassa asuvan vauvan tarjoamissa hormoneissa. Olen joutunut olemaan huolissani tässä loppuraskauden aikoina molemmista vanhemmista lapsistani. Vanhempi heistä katosi kesken jalkapallotreenien hortoilemaan yksinään ja saattoi näin itsensä vaaraan. Nuorempi kärsi anemiasta, joka puolestaan huoletti minut suunniltaan kun tietysti jouduin pelkäämään, että hänellä on jokin vakava sairaus. Minulle on lisäksi tyypillistä jäädä yksinäni pohtimaan asioita tyylillä "mitä jos olisikin käynyt niin ja noin", vaikka vaara olisi ollut jo ohi. Ja mikään ei minun elämässäni olisi kauheampaa kuin se, että lapsilleni tapahtuisi jotain. Heidän puolestaanhan leikkaisin irti vaikka molemmat jalkani ja käteni kynsiviilaa käyttäen, yhtään liioittelematta. Toivottavasti kuitenkaan sellaista tilannetta ei eteeni koskaan tule :D

Tämä kaikki ylimääräinen henkinen rasitus on omalta osaltaan tuonut päiviin ja öihin lisää ahdistuksen ja surun aiheita, jotka puolestaan ovat estäneet minua nukkumasta kunnolla. Lisäksi kaiken tämän kasaantuminen aiheutti liiallisen fyysisen rasituksen kanssa yhteistyössä minulle pahentuneet rytmihäiriöt ja syke poukkasi älyttömiin lukemiin pariksi päiväksi. Olin tarkkailussa sairaalassa sydämen sekavan rytmin ja korkean syketason vuoksi vuorokauden. Onneksi selvisin asiasta pelkällä kehotuksella rauhoittua... Helpommin sanottu kuin tehty, mutta eipä auta kuin yrittää.

Tulokkaiden kuulumiset

Vaikka itse voin valtaosan ajasta fyysisesti kurjasti ja henkisesti hyvin ailahtelevaisesti, tulevilla pienokaisilla on ollut kokoajan kaikki hyvin. Sukupuolista ollaan nyt lähes varmoja ja meille on mitä ilmeisimmin tulossa kaksi poikaa. Molemmat ovat kasvaneet hyvin. Tällä hetkellä oletettavasti ovat molemmat jo yli kahden kilon. Olen siitä todella onnellinen! Käsitys siitä, mikä on pieni ja mikä on iso vauva, on muuttunut aika tavalla. Jos vanhempia lapsiani olisin joutunut lähteä synnyttämään kaksikiloisina, olisin ollut varmasti kauhuissani. Nyt minua lohduttaa ja helpottaa ajatus, että vauvani painaisivat jopa yli kaksi kiloa syntyessään.

Tänään on viikkoja kasassa 33+4. Se tarkoittaa sitä, että maanantaina kun kasassa on 34 viikkoa, pienillä on lupa tulla. Lääkäri sanoi viimetarkastuksessa, että sunnuntain jälkeen saavat tulla jos lähtevät tulemaan. Enää ei estellä. Toki olisi hyvä, että he pienen hetken vielä malttaisivat kasvaa. Olisi hienoa, että molemmat painaisivat yli 2,5kg, jolloin he ylittäisivät keskosuuden rajan eivätkä tarvitsisi lisärautaa synnyttyään. Tosin se, että mahani sisään kasvaisi vielä kovin paljon lisää vauvaa, ei tunnu järin miellyttävältä. Vaikka vauvat ovat selvästi laskeutuneet nyt alas, istuessa ja maatessa tuntuu lähes siltä, että heidän jalkansa tulevat kurkustani ulos... Molemmat ovat siis olleet jo pitkään päät alaspäin ja jalat potkivat ylös tai oikean puolen kylkiluiden alle.

Synnytyksestä

Olen jo kolmella eri ultrakäynnillä keskustellut tulevasta synnytyksestä. Tutustuttuani kaksossynnytyksiin sekä alateitse että sektiolla olen lopulta itse päätynyt siihen, että haluaisin suunnitellun sektion. Esikoiseni on tullut hätäsektiolla ja kuopus normaalisti alateitse. Minulle henkilökohtaisesti toipuminen sektiosta oli nopeampaa. Lisäksi esikoisen kohdalla hätäsektioon joutuminen oli aivan hirveää ja pelkäänkin, että kaksosia synnyttäessä tähän päädyttäisiin b-vauvan kohdalla, koska riski siitä, että komplikaatioita tulee nimenomaan b-vauvaa synnyttäessä, on ihan todellinen ja olemassaoleva. Toki aina voi tapahtua mitä vain, myös suunnitellussa sektiossa. Kuitenkin mieltäni rauhoittaisi jos tietäisin, että sektion saan jos ei nyt ihan syöksyllä synny vauvat kotieteiseen tai synnärin oville.

Hätäsektio on ollut yksi elämäni pelottavimmista kokemuksista. Muistan vain hoitajien huudot kun he kutsuivat kirurgia ja juoksuttivat minua pitkin sairaalan käytäviä aivan yllättäen kesken synnytyksen kun juuri mieheni oli lähtenyt syömään. Hoitajat huusivat myös monesti, että vauvalta katosi syke. Itkin hysteerisesti ja yritin kysyä onko vauvani elossa ja pyysin soittamaan mieheni paikalle, mutta minua käskettiin olemaan hiljaa. Siitä seuraavaksi jo nukuin. Herättyäni koskettelin mahaani ja kyselin tokkurassa ensimmäiseltä jonka hämärästi näin, että onko vauvani elossa, ja minulle vastattiin "en minä tiedä, koitahan nukkua". Joo, kyllähän siinä uni tulee kun ei tiedä onko oma lapsi kuollut vai ei. Kun viimein sain luokseni hoitajan, joka suostui kärräämään minut pois heräämöstä, ei hänkään voinut kertoa minulle onko vauvani kunnossa. Hän sanoin vain, että "kyllä sä kohta näet itse". Minä en kyllä vieläkään tajua miksei pelokkaalle äidille voi kertoa, että hänen vauvansa on selvinnyt synnytyksestä ja odottaa isän kanssa tarkkailuhuoneessa. Ihme touhua.

Kaksi kolmesta lääkäristä, joiden kanssa olen synnytyksestä keskustellut, ovat olleet ymmärtäväisiä ja asiallisesti kertoneet sektion riskeistä. Toki he ovat molemmat suositelleet alatiesynnytystä, koska olen jo onnistuneesti yhden lapsen alakautta synnyttänyt ja lisäksi vauvat ovat hyvässä asennossa tulossa päät alaspäin. Keskustelu on ollut hyvää ja olen heidän ansiostaan punninnut eri vaihtoehtoja ihan tosissani ja rauhallisin mielin. Kävin ultrassa tällä viikolla, jolloin lääkärinä oli mieshenkilö, jonka käsittelyyn en muutenkaan mielellään olisi halunnut. Hänen kanssaan käyty keskustelu sektiosta oli aivan kamala. Lääkäri syytteli minua itsekkääksi ja sanoi, ettei minua kiinnosta omien lasteni hyvinvointi. Hän vähätteli toivettani ja piikitteli ilkeästi kaikesta millä yritin perustella syitäni haluta suunniteltu sektio. Lähtiessä tunsin hetken itseni maailman itsekkäimmäksi ja huonoimmaksi äidiksi maan päällä. Päässä pyöri lääkärin sanat, etten halua tarjota lapsilleni hyviä elämän eväitä vaan haluan heille huonot lähtökohdat elämään.

Ukko ei siis selvästi ollenkaan kuunnellut mitä hänelle puhuin. Kaikkein huipuin toteamus hänen suustaan oli, että "joo onhan se pylly vähän kipeä kun kaksi synnyttää, mutta jos sektion valitset tuollaisista syistä ja jotain sattuukin, niin se on sitten muistettava, että se oli oma toive". Mitähän kyseinen mies tietää perseen kipeytymisestä synnyttäessä? Ja itse en kyllä pyllystäni ajatellut synnyttää... Ja jos jotain sattuu niin äidin pitäisi hänen mielestään syyttää itseään lopun elämäänsä huonosta ja itsekkäästä valinnasta? Juupajuu. Todella ammattitaitoista ja kannustavaa asiallista keskustelua tulevan äidin kanssa. Hyvähyvähyvä.

Saa nyt nähdä milloin synnytän ja miten. Liikaa ei kannata eikä edes voi suunnitella. Ei sitä tiedä, vaikka tosiaan vauvat lähtisivät ryminällä syntymään, eikä suunniteltu sektio ehtisi käydä edes mielessä ennen kuin pienet ovat jo maailmassa. Olen tietysti siihenkin varautunut. Reilu viikko sitten mahani laskeutui ihan alas. Muutamina iltoina on ollut kipeitä supistuksia ja kerran jo ajattelin, että nyt alkaa oikeasti tapahtua. Toistaiseksi supistukset ovat loppuneet kun olen nukahtanut ja rentoutunut. A-vauva on jo aivan alhaalla ja kohdunkaulakin on lyhentynyt ja hieman avautunut. Jotain siis on tapahtumassa, mutta voihan tässä vielä hyvinkin vierähtää piempi tovi ennen kuin he oikeasti lähtevät syntymään. Itsellä tosin on ollut sellainen olo, että nyt alkaa olla synnytys jo aikalailla lähellä. Noin kolme viikkoa täysaikaisuuteen enää! Ei siis missään tapauksessa enää kauaa tätä hirveää tukaluutta ja ahdistusta. Jeee!!!