Tuttuja kipuja ja puutarhahommia

Tänään päästiin ulkoilemaan. Juniorin kuume oli jo eilen illalla poissa, ja tänään aamusta saakka poika on voinut mainiosti. Ulkona ajelin nurmikon, lapiolla kaivelin sora-alueilta voikukkanippuja, kaivoin ensin maasta ja sen jälkeen istutin uuteen paikkaan pari pensaan alkua jne. Löysin villivadelman taimen tuolta pihalta! Toivottavasti en puutarha-asioiden keltanokkana onnistunut tuhoamaan koko juurakkoa kun se jotenkin kovin näytti pieneltä kaivettuani sen maasta.....

Kirsikkapuu kukkii viimein

Meillä on tällä hetkellä pihassa kukkien ja epämääräisten rikkakasvien lisäksi kaksi tai kolme punaviinimarjapensasta, valkoviinimarjapensas, karviaista kaksi puskallista, mustaviinimarjaa, kaksi raparperinippua, kahta erilaista vadelmaa, omenapuu, kirsikkapuu, luumupuu ja nyt juuri miehen kanssa tehdylle kasvimaalle istutimme pensasmustikan, teimme mansikkamaan ja kylvimme erilaisia salaatteja. Onpas niitä paljon nyt kun oikein listaksi kirjottaa. Jee! :) Saa herkutella kesästä syksyyn! Vielä kun miehellä olisi aikaa rakentaa uusi kasvihuone myrskyn tuhottua edellisen, saisimme omia tomaatteja. Aiettä ne on niin herkullisia!!

Vähän on edelleen kalju nurmikko paikoin kovasta työstä huolimatta.. Kuvassa vähän luumupuuta, vadelma, karviainen ja punaviinimarja

Hääräsin ihan normaalisti pihalla ajattelematta yhtään raskauttani. Teki hyvää (ainakin sen ajan kun sitä kesti)! Olen tosissani nyt innostunut tuosta oman pihan laitosta. Alan jopa uskoa, että tuo aikoinaan täynnä puita, kiviä, kuoppia ja sammalta ollut järkytys näyttää jonain päivänä vielä ihan nätiltä. Minun nättini ei siis ole viimeisen päälle huoliteltu, joka paikasta tarkasti rajattu rikkakasviton paratiisi. Minä pidän tietynlaisesta "metsämäisyydestä" ja luonnollisuudesta. Sellaista haluan pihassani säilyttää. Olemme saaneet todella paljon apua pihan laitossa ystäviltä, jotka ovat osallistuneet vuosittaisiin talkoisiin. Vielä pitäisi tänä kesänä ainakin yhdet talkoot järjestää, jotta saataisiin ainakin aita rakennettua ja näin piha turvalliseksi kohta kahdeksalle vipeltävälle pikkujalalle. Toivottavasti saadaan järkättyä hyvissä ajoin, jotta minäkin voin vielä jotain tehdä.

Toivottavasti näistä pikkutaimista maiskutetaan vielä mansikoita

Pojat olivat tänään puutarhahommissa apuna; juniori mukakaivoi lapiolla voikukkia kanssani ja isompi vei ihan oikeasti omilla minikokoisilla kottikärryillään roskia tunkiolle. Ihania murusia. Suurempi osa heidän ajastaan meni tosin trampoliinissa ja hippaleikeissä ja se onkin aivan oikein. Riitojakaan ei juurikaan tullut, ihme kyllä.

Uudempi raparperi

Tutut kivut

Palattuamme sisälle aloin keitellä pojille iltapuuroa. Tässä oli oma lehmä ojassa, sillä olen himoinnut kaurapuuroa viimeisen viikon. Ah mansikkahillo ja kaurapuuro, sillä voisin tällä hetkellä melkein elää. En ole himoinnut onneksi tämän raskauden aikana kovinkaan monesti mitään herkkuja. Kokis on houkutellut ja japp-patukat ja alkuraskaudessa kävin salaa litkimässä kuohukermaa muutamia kertoja, mutta muuten himot ovat ollee esim kurkku, kaurapuuro ja maito. Ihan hyvä juttu. Paljon parempi kuin Aino suklaajäätelö, jota edellisessä raskaudessa upposi pari pakettia viikossa... Tai päivässä..........

Mutta nyt viimein tähän kipuasiaan. Eilen ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa tunsin selässä tutun kivun. Tein jotain liian pitkään jossain väärässä asennossa, josta palkintona oli paine alaselässä. Muistan edellisestä raskaudesta juuri tuollaisen kivun johtaneen tieni lopulta sairaalaan hakemaan vahvaa kipulääkettä, kun en pystynyt enää olemaan kivun kanssa. Alkoi suorastaan ottaa päähän, että kipu voi tuntua nyt jo, vaikkakin onneksi lievänä ja nopeasti ohimenevänä. Se tarkoittaa sitä, että pakko yrittää kiinnittää todella paljon huomiota työasentoihin ja muistaa selkätreenit joka päivä. Mutta suoraan sanottuna tulevaisuuteni ei selän suhteen tässä raskaudessa kovin valoistalta näytä...

Tässä vähän tulevaisuudem valoa. Isoveli odottaa innolla pienokaisia <3

Tänään tultuamme sisälle pihalla ahkeroinnin jälkeen, huomasin puuroa keitellessä kipua lantionpohjassa. Juuri sellaista kuin kuopuksesta tunsin muistaakseni lähempänä viikkoa 30 ja esikoisesta ehkä viikolla 35. Sellainen paine, kun tuntee, että tuolla alhaalla on jotain "ylimääräistä" painoa :D Varmasti jokaiselle vauvaa odottaneelle tuttu tunne jostain vaiheesta raskautta. Lisäksi liitoskivut tuntuivat melko rajuina ja tänään koko päivän kestäneet kohdun repäisykivut yltyivät. Tämäkään ei kovin hauskalta tuntunut.. Ihan oikeasti, 14 viikkoa vasta kohta täynnä ja nyt jo!!

Tiedän, etten osaa rauhoittua kovin helpolla, vaikka olisi todellinenkin tarve. Edellisessä raskaudessa kantelin betonipaakkuja ja hakkasin nauloja 30 asteen helteessä ja auringonporotuksessa usean tunnin raskausviikolla 37. Tästä kyllä olikin sitten lopputuloksena julmettu migreeni, jota lääkittiin ja hoidettiin sairaalassa muistaakseni kolme päivää. Ei ole todellakaan helppoa, jos joudun alkaa rajusti rajoittamaan jo tässä vaiheessa tekemisiäni.

Huono kuva, mutta ihana iltasatuhetki. Vielä mahtuu molemmat äidin syliin ja äitikin rauhoittuu

Tyylini ja tapani touhuta on täysin yltiöpäinen. Sitä se on ollut ihan aina. Kun saan päähäni tehdä jotain, teen sen vaikka pää kainalossa. Nyt tämä ei käy. Ennenaikaisten supistusten riski, muutenkin tällaisella supistusherkällä mammalla, on liian suuri siihen hääräämistyyliin ja -tahtiin, jota olen tottunut noudattamaan. Ei kai auta muu kuin opetella vielä tarkemmin kuuntelemaan omaa kroppaa ja myös noudattamaan sen antamia vihjeitä. Kauhuskenaario pedissä makaamisesta alkaen raskausviikolla 20 alkaa muodostua... No, nyt otetaan vähän rauhallisemmin ja seuraillaan vointia. Pääasia olisi, että nuo kaksi tuolla mahassa voisi mahdollisimman hyvin.

Iltaturvotuksia. Jonain aamuna se ei enää tosta olekaan laskenut yhtään! Päivä päivältä ollaan isommassa koossa

Ps. Mun pojat on niin huippuja. He ovat saaneet mut hyvälle tuulelle ainakin tuhat kertaa tänään. Ja pps. muutamia pieniä pyörähdyksiä olen taas tuntenut tuolla kaksiossa <3

Buu! Tautia pukkaa.

Ilopilleri-kuopuksemme

Meidän kuopuksemme syntyi kuvainnollisesti keskisormi pystyssä. Sinä yönä kun synnytin, oli järkyttävä ukkosmyrsky. Johtuukohan se siitä? Kyllä se itseäkin kettuttaisi mukavista köllöttelyistä päätyä valtavaan jyskeeseen ja paukkeeseen, jättämättä pois äidin sensuroituja sanoja, joilla kuvaili lastaan tämän tehdessä tietään kohti ihmisten ilmoja. Ensimmäinen viikko tai pari oli autuutta. Pienokainen köllötteli ja tuhisi valtaosan ajasta, ja yrmeästä katseestaan huolimatta oli oikein suloinen pieni enkeli. Eipä aikaakaan kun alkoi rintaraivarit ja muut huudot. Epäilen kuuloni heikentyneen viimeisen kahden vuoden aikana rutkasti. Esikoinen oli todella pieni kun alkoi hymyillä ja naureskella. Toista se oli kuopuksen kanssa. Häntä sai kutittaa ja ilveillä saattoi vaikka kaksi tuntia, mutta vastauksena ilme, joka hyvin selvästi osoitti "mutsi, voitko lopettaa, oot idiootti". Hän oli useamman kuukauden kun suvaitsi vilauttaa pienen hymyn.

Nyt kun päästiin yöhuudoista iki-ihanaan uhmaan, voin kertoa, että tämän katon alla on käyty sellaisia tahtojen taisteluita, että huhheijjaa. Esikoistakin on joutunut opettamaan pääosin pikkuveljen takia pitämään puolensa. Esikoinen kun on hyvin kiltti ja tottelevainen tapaus, jonka kanssa harvoin olemme joutuneet hampaita kiristelemään. Lisäksi hän ajattelee, ettei ketään saa kiusata eikä ketään saa lyödä, edes takaisin. Hyvähän se on tietysti, mutta kyllä puolensa täytyy osata pitää!

Kuopus mätkii, puree, potkii ja heittelee tavaroita päivittäin. Kerran hän halusi välttämättä vessaan hakemaan käsisaippuan leluksi (todella järkevää..), ja ihan oikeasti kannoin häntä lähes tunnin pois vessan ovelta hokien "ei, sinä et mene sinne, ei, et tarvitse saippuaa, ei, nyt loppu, EII!!" Hyödytöntä... Sisua siis piisaa riittämiin, ja uskon, että tästä kaverista ei tule luovuttajatyyppiä aikuisenakaan. Jos tuosta asenteesta säilyy edes murto-osa, ei hänen yli elämässä kyllä kävellä. Korostan siis tässä kohtaa, etten voisi olla ylpeämpi tai rakastaa häntä yhtään enempää, mutta jumal*uta tuo luonne, sen kanssa on meillä vanhemmilla vielä savottaa :D

Tautisen ärsyttävä tauti

Tästä aasinsillan kautta eiliseen iltapäivään. Hain pojat hoitopaikasta ja nostin iloisesti kuopuksen syliin kysellen "miten äidin kullalla meni päivä, ihana nähdä kun äidillä oli niin ikävä". Poika veti kädet puuskaan ja tuijotti minua sen näköisenä, että taatusti jos osaisi puhua, olisi sanonut "haista home." Koetin pussata poskelle ja kyselin mikä nyt kiukuttaa niin poika läppäsi minua nokkaan. Niin että ihana nähdä sinuakin poikani :D. Tietysti asiaan kuuluvasti toruin lasta jolloin alkoi huuto ja kiukuttelu. Automatkalla hän kitisi ja isovelikin huokaili, ettei jaksa enää kuunnella vinkumista. Kun pääsimme kotiin ja häivyin lapseni lähettyviltä tuonnemmas, niin hän vähän rauhoittui. Tyypillistä.. Kuitenkin saimme kuunnella vielä kunnon iltahuutokonsertin ennen nukkumaan menoa. Yön hän oli levoton. Ja yllätys, yllätys; aamulla oli kuumetta.


Jouduin lähtemään ajoissa töistä, jotta mies pääsi puolestaan omaan työvuoroonsa. Tänään harmittaa, että päivä on mennyt sisätiloissa ulos katsellessa. Siellä on niin ihana sää, että lasten kanssa olisi voinut olla pitkään iltaan saakka ulkona touhuamassa. Onneksi kuopus nukkui kevyet 5 tuntia päiväunia, niin ei ole aivan unikiukkuinen eivätkä "seinät kaadu päälle" aivan niin helposti.

Star Wars-hemmo rakensi sukkulan. Laaduntarkastajana karvakuono.

Pojat ovat yllättävän hyvin välttäneet kahnaukset ja leikkineet autoilla ja rakennellut legoja. Ruokakin maistui molemmille hyvin. Tosin kuopus on melkoisen kokoinen isäntä, eikä hänen ruokahaluunsa ihan pienet taudit vaikuta. Hyvä niin. Onneksi hän vaikuttaa nyt jo pirteältä ja uskon, että tauti on piankin ohi. Huomenna vielä joudun lähtemään töistä ajoissa, koska pojat viettävät sairaspäivän kotona. Kunpa tauti ei seuraavaksi tarttuisi esikoiseen, kuten yleensä käy :/

Ps. kanakastike kookoskermalla on älyttömän hyvää!!

Mietteitä raskaudesta

A-vauva

Tänään olen pohtinut taas kaksosten vointia. Tunsin töissä ollessani pienen tökkäyksen mahassa. Se oli ihanaa. Olen siitä saakka miettinyt, koskakohan he alkavat töniä minua kunnolla ja mahdanko tunnistaa kumpi kulloinkin liikkuu. Olen huomannut murehtivani ihan liikaakin sitä, onko molemmilla kaikki hyvin. Olen nähnyt ihan kamalia unia siitä, että minulle tuleekin vain yksi vauva. Toivottavasti neuvolassa terveydenhoitaja pystyy erottamaan kaksi eri sykettä. Sykkeet olivat kyllä täsmälleen saman taajuisia, joka vaikeuttaa varmasti jonkin verran tunnistamista. Lisäksi he ovat vielä seuraavalla neuvolakäynnillä niin pieniä ja niin lähekkäin, että olen skeptinen sykkeiden erottumisen kanssa.

B-vauva

Mietin myös paljon sitä, kumpaahan sorttia sieltä mahtaa tulla. Jotenkin tuntuu, että kun sykkeet ovat niin samanlaiset, he ovat varmaankin samaa sukupuolta. Olen jo alkanut valmistautua ajatukseen, että ehkä sieltä saattaakin tulla tyttö. Unissa joita olen nähnyt, vauva on ollut tyttö. Viimeyönä unessa oli iso, ehkä neljävuotias vaaleatukkainen kiharapää tyttö, joka oli minun lapseni. Jotenkaan en ole koskaan nähnyt itseäni tytön äitinä. En ole ollut lapsena kovinkaan tyttömäinen tyttö, enkä vieläkään koe naisellisuuden olevan vahvuuteni. Lisäksi en ymmärrä yhtään prinsessaleikkejä, nukkeja, draamaa, kiljumista enkä röyhelömekkoja. Se maailma on vaan jostain syystä täysin vieras.

On se silti hauskaa vierailla kavereiden luona, joilla on valloittavia pieniä tyttölapsia. He ovat oikeasti syötävän suloisia ja ihania. Etenkin oma kummityttöni, tuitui <3 Kiva päästä letittämään tukkaa ja ostaa tytöille synttärilahjoja, jotka ovat täysin erilaisia mitä kotiini ostan omille lapsille. En siis ole mikään tyttölapsien vihaaja, älkää käsittäkö asiaa väärin :D En vain tosiaan osaa itselleni kuvitella tyttölapsia, vaikka jos sellaisia saan, olen aivan sikaonnellinen ja alan sitten vain opetella tyttöjen kasvattamista. :) Eiköhän sekin ihan omalla painollaan sitten mene.


Äitini totesi hyvin: "jos sieltä tulee tyttö, sen täytyy olla kyllä joku aivan ihmeellinen Peppi Pitkätossu". Näin minäkin asian ajattelen.

Sadeillan mietteitä

Tänään oli työpäivä. Eilisen vietin sairaslomalla päänsärkyjen vuoksi, ja ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kahdeksan tunnin laiskottelu sängyssä välillä torkahdellen ja välillä syöden on parantanut kuukauden kestäneen migreenin. Luulen, etten ole ehtinyt touhuiltani oikeasti ajatella, että tarvisi keskittyä uneen, ravintoon ja omaan hyvinvointiin enemmän nyt taas raskaana ollessa. Joka paikassa lukee, että kaksosraskaudessa etenkin unen tarve nousee uuteen merkitykseen, koska kaksi vaatii enemmän äidin energiaa kasvaakseen kuin yksi. Alkuraskaus, ihan nyt ultraan saakka, on mennyt täysin minulle normaalissa elämänrytmissä urheillen (tosin liian vähän), töissä käyden ja lapsia monesti yöllä hoidellen ja näin ollen univajeesta kärsien. Ehkä nyt kun kuulin, että masussa kasvaa jopa kaksi uutta elämää, annoin itselleni luvan tarvita enemmän unta, ravintoa ja rauhallisia hetkiä.

Harmautta katsellessa, lämpöä odotellessa...

Unettomat pienet hirviömme

Meidän molemmat lapset ovat aina olleet "vähän" huonounisia. Esikoinen alkoi nukkua puolivuotiaana kaikki yöt ilman heräilyjä. Pikkuveljen syntymän myötä esikoinen alkoi kärsiä toistuvista unikauhukohtauksista öisin. Vasta viimeisen kuukauden aikana on näkynyt "valoa tunnelin päässä", eikä joka yö enää herätä huutoon 1,5 tuntia nukahtamisen jälkeen. Käytiin näistä kauhukohtauksista lasten polilla viime viikolla, mutta kuten arvasin, esikoisen äärimmäisen vilkas mielikuvitus ja tietynlainen, ehkä poikalapsille melko epätyypillinen herkkyys, saavat näitä aikaan. Ovat normaaleja ja menevät ajan kanssa ohi. Esikoinen näkee paljon unia ja usein aamuisin kertookin millaisia unia on nähnyt ja yöllä saattaa naureskella ja puhua järjettömiä unissaan pitkiä toveja. Mutta onko tuo ihme kun isä puhelee aina aika ajoin ja äiti muistaa joka aamu käsittämättömät unensa. Tässäkin lienee jotain perinnöllistä.

Kuopus sen sijaan huusi elämänsä alkupäivistä eteenpäin noin kymmenen kuukautta. Nuo ajat ovat uponneet aivojeni syvimpään lokeroon, enkä kykene muistamaan tuosta ajasta paljon mitään. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu uskomattomalta, että ihminen voi selvitä niin pienillä yöunilla monta kuukautta. Kuopus nukkui 30min, huusi 45min, nukkui 10min, huusi 1,5h, nukkui 40min ja huusi taas tunnin. Kaikki yöt olivat samanlaisia. Oli luksusta, jos sain yön aikana yhteensä pätkissä neljä tuntia unta. Yleensä unen määrä liikkui 2-3 tunnin välillä. Asiaa vaikeutti vielä esikoisen aamuvirkkuus. Hän heräsi silloin ja herää edelleen joka aamu 6-7 aikaan. Onneksi ne ajat ovat nyt ohi... Ei kun ai niin! Ne ovat taas pian edessä!! :D

Noh, ei nyt surra etukäteen. Ehkä onkin tapahtunut ihme ja sen "mutaation" lisäksi, että olen onnistunut saamaan kaksi rakasta murua kohtuuni, olen onnistunut korjaamaan edellisille lapsilleni suomamme paskaunigeenin hyväunigeeniksi... Olen alkanut näiden vuosien aikana vihaamaan sanontaa "nukkuu kuin pieni lapsi". Kenen lapsi? Ei meidän ainakaan!

Pilipilipom

Tänään on satanut vettä koko iltapäivän. Ehkä aamupäivänkin, mutta olen istunut kokouksessa tietämättä säästä tuon taivaallista. Saavuttuamme kotiin valmistimme tyypilliseen tapaan päivällisen koko perheelle. Tai no, tyypillisempää olisi ollut, että olisin tehnyt ruokaa yksin, mies olisi ollut pois ja päivällinen olisi katettu vain kolmelle. Onneksi ja meidän kokoperheen iloksi saimme miehenkin ruokapöytään tänään. Normaalisti hän on töissä kaikki illat. Typerä vuorotyö... Parheaikaa jää sellaisissa perheissä aika vähän, joissa toinen tekee aamuvuorotyötä klo 8-16 ja toinen tekee kolmea vuoroa.

Syötyämme saimme kylään veljeni, jonka jälkeen perheen isä otti muistipelikortit ja pelasi poikien kanssa muistipeliä. Kuopus tosin yritti ennemminkin sotkea kortteja ja keksi lopulta muuta toimintaa heittelemällä pikkuautoa muistipelikorttien muovikipossa, lopulta päätyen kisun kanssa touhuilemaan. Voi kun aikuinenkin osaisi viihdyttää itseään noin pienillä asioilla.

Meidän molemmat pojat ovat kasvaneet kissa ja koira seuranaan. He ovat todella "eläinrakkaita" ja vähän liiankin varomattomia uusia eläimiä tavatessaan. Pienin isäntä kaikenlisäksi on tottunut sen verran kovakouraisesti retuuttamaan kotona noita kahta karvapalleroa, että saa tosiaan olla tarkkana uusien koirien ja kissojen kanssa. Kaikki eläimet kun eivät välttämättä ole niin lössyköitä ja ymmärtäväisiä kuin meidän... Niin ja muuten! Muistipelikortit joilla pelattiin on esikoisen askartelemat. Hän antoi ne isälle lahjaksi viime isänpäivänä. Ovat olleet viimeaikoina kovassa käytössä :)

Tavarat sikinsokin, mutta ei se ainakaan näitä kaveruksia haittaa

Joskus sadepäivät, ja jopa työpäivä ja loppupäivän sadepäivä on ihan jees; silloin kun koko perhe on koolla ja saa vain olla, möllöttää ja halia kaikkia.

Blogin lähtölaukaus

Olen jo pitkään, jopa vuosia miettinyt blogin aloittamista. Aiheina olen ajatellut kaikkea kodin remontoinnista runojeni julkaisuun. Pidän kirjoittamisesta, mutta jotenkin olen kuitenkin miettinyt, onko blogin kirjoittamisessa mitään järkeä? Miksi jakaa omaa elämäänsä muulle maailmalle? Eikö esimerkiksi facebookissa arkipäiväisten asioittensa esittely ja jakelu riitä? Voiko minun elämäni olla niin kiinnostavaa, että siitä haluaisi joku lukea? Nyt kuitenkin "päädyin" sellaisen tilanteen eteen, että päätin ryhtyä kirjoittamaan. Jopa omasta mielestäni olen hyvinkin kiinnostavan elämäntilanteen edessä. Lisäksi etsiessäni googlella blogeja kaksosraskauksista ja monikkoperheiden elämästä, en törmännyt ainakaan pikaisella haulla tilanteeseen, jossa ennen kaksosia olisi jo kaksi alle kouluikäistä lasta.

Mikäs se elämäntilanne sitten on? No... Aloitin uuden työn johtotehtävissä. Lupauduttuani tehtävään helmikuussa, sain pienen hetken päästä tietää olevani raskaana. Jo tämä tilanne järisytti maata jalkojeni alla. Miten tämä juuri nyt tapahtuu kun olen sitoutunut tekemään työtä tärkeässä tehtävässä? Töiden aloitus jännitti, raskaus jännitti, kaikki jännitti. Onneksi työnantajani suhtautui hyvin kertoessani hänelle asiasta. Tällä hetkellä odotan siis kaksosia. Entuudestaan minulla on kaksi poikaa vuosilta 2011 ja 2013.

Raskauden eteneminen

Tein positiivisen testin helmikuun lopulla. Jo alkuvaiheissa aloin vilautella miehelleni ajatustani siitä, että ehkä sisälläni olisikin kaksi elämän alkua. Vastaukseksi sain epäuskoisia silmänmuljautuksia. Muistan silti mieheni todenneen epäilevän värisevällä äänellä muutamasti: "miks sun vatsa on noin iso...?" Syytä en tiedä, mutta jotenkin minulla oli aavistus jo  varhain, että odotettavissa on lisää yllätyksiä. Viikkojen kuluessa ja vatsan kasvaessa huimaa vauhtia ajatus useammasta vauvasta vain vahvistui. Lisäksi tunsin hurjia kohdun repäisykipuja öisin. Edellinen raskauteni ei aiheuttanut ollenkaan kohdussa tällaisia kipuja.

Lisäksi juoksin jo alussa ja juoksen edelleen vessassa monta kertaa yössä. Olen itse nimittänyt itseni pähkinärakoksi. Kohtu painaa jo nyt sen verran, että rakon vetoisuus tuntuu olevan noin 4 teelusikallista. Jo viikon verran olen tuntenut pieniä hipaisuja mahassa. Olen tuntenut edellisissä raskauksissa vauvojen liikkeet hyvin ajoissa, mutta nyt vieläkin aiemmin. Vielä hipaisut ovat kovin pieniä, mutta kuitenkin tunnistan ne vauvojen hyörinöiksi.

Edellisissä raskauksissa en voinut ollenkaan pahoin. Tässä raskaudessa sen sijaan pienetkin hajut ovat saaneet oksennusrefleksin toimintaan. Norjaa en kuitenkaan ole kertaakaan päätynyt puhumaan pytylle, luojan kiitos! Paino ei ole vielä oikeastaan noussut, mutta viikonloppuna heränneen ruokahalun perusteella se asia korjaantuu hyvinkin äkkiä... Lisäksi minua on kiusannut jo kuukauden migreenimäinen päänsärky ja närästys. Väsymystä ei sen sijaan ole ollut oikeastaan ollenkaan. Edellisissä alkuraskauksissa en muuta olisi tehnyt kuin nukkunut. Kaiken kaikkiaan olen mielestäni päässyt melko vähällä: ei oksentelua eikä elämää haittaavaa väsymystä :)

rv 12

Ajatuksia ultran jälkeen

Viime perjantaina matkalla ultraan sanoin miehelleni, että mitä jos niitä tosiaan onkin kaksi. En saanut mitään vastausta, mutta totesin itse, että "no, sitten niitä on kaksi". Elämänasenteeltani en ole luovuttaja enkä kauhistuja. Vihaan asioiden liioittelua ja pessimististä asennetta. Saatan sortua ennemminkin liialliseen optimismiin ja sinisilmäisyyteen asioissa... En muista koskaan ajatelleeni, että vastassani on asia, josta en selviä (noin 15min kestävän alkujärkytyksen jälkeen). Kun tulen uuden, yllättävän, haastavan tai pelottavan asian eteen, saatan hetkellisesti seota. Mahdollisesti itken tai huudan. Sitten vedän henkeä ja mietin, mitä minun pitää tehdä, että asiasta selvitään?

Tällä kertaa en kuitenkaan itkenyt enkä huutanut. En mennyt shokkiin enkä edes järkyttynyt. Kun meidät kutsuttiin äitiyspolilla huoneeseen, istahdimme miehen kanssa käymään perusasiat läpi. Keskustelimme hetken spondylolyysistä, joka selässäni on. Selässäni on siis vika, joka aiheutti edellisessä raskaudessa järkyttäviä kipuja selässä. Kävimme perustiedot läpi ja keskustelimme raskausoireista. Sitten aloitimme ultrauksen.

Kätilö asetti ultralaitteen mahan päälle. Ensin ruudulla näkyi tutun näköinen kuva: yksi sikiö potkimassa. Heti kuitenkin katsoin, että miksi näyttää kuin sikiön jalkojen juuressa olisi kallon luut. Hetken kätilö pyöritteli laitetta ja lopulta totesi: "No mä ajattelin........ Täällä on..... Juu noniin! Mä ajattelin, että nyt kyllä näitä jalkoja vipeltää täällä joka puolella. Teillä on täällä tälläinen tuplaylläri!" Mieheni totesi "voi........", mutta jätti onneksi lauseen kesken. Itse aloin nauraa. Taisin hokea, että "ei voi olla totta" ja "hyvänen aika". Ultraaminen oli hetken hankalaa nauruni vuoksi. Totesin kätilöllekin, että jotenkin minä tämän kyllä aavistin. Kätilö sanoi, että se ei ole ollenkaan harvinaista ja mainitsi mystisen "äidinvaiston". Ultratessa katselimme mieheni kanssa toisiamme. Lopulta miehenkin naamalta hälveni valkoisuus ja tilalle tuli huvittunut hymy.

Uutisen kertominen sukulaisille ja ystäville oli ihanaa. Olin niin onnellinen, vaikka tietyllä tavalla asia jännittää ja vähän pelottaakin. Hyvin pian aloimme pohtia käytännön asioita. Emme mahdu enää normaaliin henkilöautoon, miten saamme lapset mahtumaan yläkerran huoneisiin, mitä kaikkea tulee hankkia, miten yöhoidot tapahtuu, entä imetys, miten keksimme niin monta nimeä ja miten löydämme kaikki kummit lapsille? Kaikkea älytöntäkin olen ajatellut. Esimerkiksi meillä ei ole kuin viisi pyyhekoukkua vessoissa ja kylpyhuoneessa, ja hammasharjoillekin tarvitaan joku uusi systeemi.. Itse ahmin koko viikonlopun tietoa monikkoperheistä ja kaikesta mikä liittyy kaksosten odotukseen ja elämään kaksosvauvojen kanssa. Löysin myös tiedon siitä, että minun raskausviikkoni 28 vastaa samaa kuin yhden sikiön täysiaikainen raskaus. Olen viikolla 28 viikon 40 kokoinen!! Apua.. :D

Mutta tässä kai riittävästi jaarittelua näin aluksi. Saa nähdä, mitä tuleman pitää!