Blogin lähtölaukaus

Olen jo pitkään, jopa vuosia miettinyt blogin aloittamista. Aiheina olen ajatellut kaikkea kodin remontoinnista runojeni julkaisuun. Pidän kirjoittamisesta, mutta jotenkin olen kuitenkin miettinyt, onko blogin kirjoittamisessa mitään järkeä? Miksi jakaa omaa elämäänsä muulle maailmalle? Eikö esimerkiksi facebookissa arkipäiväisten asioittensa esittely ja jakelu riitä? Voiko minun elämäni olla niin kiinnostavaa, että siitä haluaisi joku lukea? Nyt kuitenkin "päädyin" sellaisen tilanteen eteen, että päätin ryhtyä kirjoittamaan. Jopa omasta mielestäni olen hyvinkin kiinnostavan elämäntilanteen edessä. Lisäksi etsiessäni googlella blogeja kaksosraskauksista ja monikkoperheiden elämästä, en törmännyt ainakaan pikaisella haulla tilanteeseen, jossa ennen kaksosia olisi jo kaksi alle kouluikäistä lasta.

Mikäs se elämäntilanne sitten on? No... Aloitin uuden työn johtotehtävissä. Lupauduttuani tehtävään helmikuussa, sain pienen hetken päästä tietää olevani raskaana. Jo tämä tilanne järisytti maata jalkojeni alla. Miten tämä juuri nyt tapahtuu kun olen sitoutunut tekemään työtä tärkeässä tehtävässä? Töiden aloitus jännitti, raskaus jännitti, kaikki jännitti. Onneksi työnantajani suhtautui hyvin kertoessani hänelle asiasta. Tällä hetkellä odotan siis kaksosia. Entuudestaan minulla on kaksi poikaa vuosilta 2011 ja 2013.

Raskauden eteneminen

Tein positiivisen testin helmikuun lopulla. Jo alkuvaiheissa aloin vilautella miehelleni ajatustani siitä, että ehkä sisälläni olisikin kaksi elämän alkua. Vastaukseksi sain epäuskoisia silmänmuljautuksia. Muistan silti mieheni todenneen epäilevän värisevällä äänellä muutamasti: "miks sun vatsa on noin iso...?" Syytä en tiedä, mutta jotenkin minulla oli aavistus jo  varhain, että odotettavissa on lisää yllätyksiä. Viikkojen kuluessa ja vatsan kasvaessa huimaa vauhtia ajatus useammasta vauvasta vain vahvistui. Lisäksi tunsin hurjia kohdun repäisykipuja öisin. Edellinen raskauteni ei aiheuttanut ollenkaan kohdussa tällaisia kipuja.

Lisäksi juoksin jo alussa ja juoksen edelleen vessassa monta kertaa yössä. Olen itse nimittänyt itseni pähkinärakoksi. Kohtu painaa jo nyt sen verran, että rakon vetoisuus tuntuu olevan noin 4 teelusikallista. Jo viikon verran olen tuntenut pieniä hipaisuja mahassa. Olen tuntenut edellisissä raskauksissa vauvojen liikkeet hyvin ajoissa, mutta nyt vieläkin aiemmin. Vielä hipaisut ovat kovin pieniä, mutta kuitenkin tunnistan ne vauvojen hyörinöiksi.

Edellisissä raskauksissa en voinut ollenkaan pahoin. Tässä raskaudessa sen sijaan pienetkin hajut ovat saaneet oksennusrefleksin toimintaan. Norjaa en kuitenkaan ole kertaakaan päätynyt puhumaan pytylle, luojan kiitos! Paino ei ole vielä oikeastaan noussut, mutta viikonloppuna heränneen ruokahalun perusteella se asia korjaantuu hyvinkin äkkiä... Lisäksi minua on kiusannut jo kuukauden migreenimäinen päänsärky ja närästys. Väsymystä ei sen sijaan ole ollut oikeastaan ollenkaan. Edellisissä alkuraskauksissa en muuta olisi tehnyt kuin nukkunut. Kaiken kaikkiaan olen mielestäni päässyt melko vähällä: ei oksentelua eikä elämää haittaavaa väsymystä :)

rv 12

Ajatuksia ultran jälkeen

Viime perjantaina matkalla ultraan sanoin miehelleni, että mitä jos niitä tosiaan onkin kaksi. En saanut mitään vastausta, mutta totesin itse, että "no, sitten niitä on kaksi". Elämänasenteeltani en ole luovuttaja enkä kauhistuja. Vihaan asioiden liioittelua ja pessimististä asennetta. Saatan sortua ennemminkin liialliseen optimismiin ja sinisilmäisyyteen asioissa... En muista koskaan ajatelleeni, että vastassani on asia, josta en selviä (noin 15min kestävän alkujärkytyksen jälkeen). Kun tulen uuden, yllättävän, haastavan tai pelottavan asian eteen, saatan hetkellisesti seota. Mahdollisesti itken tai huudan. Sitten vedän henkeä ja mietin, mitä minun pitää tehdä, että asiasta selvitään?

Tällä kertaa en kuitenkaan itkenyt enkä huutanut. En mennyt shokkiin enkä edes järkyttynyt. Kun meidät kutsuttiin äitiyspolilla huoneeseen, istahdimme miehen kanssa käymään perusasiat läpi. Keskustelimme hetken spondylolyysistä, joka selässäni on. Selässäni on siis vika, joka aiheutti edellisessä raskaudessa järkyttäviä kipuja selässä. Kävimme perustiedot läpi ja keskustelimme raskausoireista. Sitten aloitimme ultrauksen.

Kätilö asetti ultralaitteen mahan päälle. Ensin ruudulla näkyi tutun näköinen kuva: yksi sikiö potkimassa. Heti kuitenkin katsoin, että miksi näyttää kuin sikiön jalkojen juuressa olisi kallon luut. Hetken kätilö pyöritteli laitetta ja lopulta totesi: "No mä ajattelin........ Täällä on..... Juu noniin! Mä ajattelin, että nyt kyllä näitä jalkoja vipeltää täällä joka puolella. Teillä on täällä tälläinen tuplaylläri!" Mieheni totesi "voi........", mutta jätti onneksi lauseen kesken. Itse aloin nauraa. Taisin hokea, että "ei voi olla totta" ja "hyvänen aika". Ultraaminen oli hetken hankalaa nauruni vuoksi. Totesin kätilöllekin, että jotenkin minä tämän kyllä aavistin. Kätilö sanoi, että se ei ole ollenkaan harvinaista ja mainitsi mystisen "äidinvaiston". Ultratessa katselimme mieheni kanssa toisiamme. Lopulta miehenkin naamalta hälveni valkoisuus ja tilalle tuli huvittunut hymy.

Uutisen kertominen sukulaisille ja ystäville oli ihanaa. Olin niin onnellinen, vaikka tietyllä tavalla asia jännittää ja vähän pelottaakin. Hyvin pian aloimme pohtia käytännön asioita. Emme mahdu enää normaaliin henkilöautoon, miten saamme lapset mahtumaan yläkerran huoneisiin, mitä kaikkea tulee hankkia, miten yöhoidot tapahtuu, entä imetys, miten keksimme niin monta nimeä ja miten löydämme kaikki kummit lapsille? Kaikkea älytöntäkin olen ajatellut. Esimerkiksi meillä ei ole kuin viisi pyyhekoukkua vessoissa ja kylpyhuoneessa, ja hammasharjoillekin tarvitaan joku uusi systeemi.. Itse ahmin koko viikonlopun tietoa monikkoperheistä ja kaikesta mikä liittyy kaksosten odotukseen ja elämään kaksosvauvojen kanssa. Löysin myös tiedon siitä, että minun raskausviikkoni 28 vastaa samaa kuin yhden sikiön täysiaikainen raskaus. Olen viikolla 28 viikon 40 kokoinen!! Apua.. :D

Mutta tässä kai riittävästi jaarittelua näin aluksi. Saa nähdä, mitä tuleman pitää!