En nähnyt itseäni koskaan suurperheen äitinä. Olen ollut "vapaa sielu" aina. Haaveillut rock-tähden urasta, rakastanut juhlimista, rakastanut kapinaa ja ollut tietyllä tapaa anarkisti jo lapsesta saakka. Olen edelleen. Kapinoin vain kapinoinnin ilosta, vaikkei edes syytä olisi. Haluan olla eri mieltä haastaakseni ihmiset väittelyyn. Rakastan baareja. Tyttöjeniltoja, miehen kanssa juhlimista, festareita, metallimusiikkia. Automatka, kun saan laittaa musiikin täysillä soimaan ja huutaa musiikin mukana, tuottaa minulle ääretöntä nautintoa.
Elän tuulen mukana. En suunnittele oikeastaan koskaan mitään. Teen asioita hullusti hetken mielijohteesta. Tästä syystä olenkin ollut usein pulassa. Teen sen mitä haluan juuri silloin ja siten kun se hyvältä tuntuu. Se on varmaankin syy, miksi minusta on tulossa nyt suurperheen äiti. Vahingossa. Hetken mielijohteesta. Yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla täysin lapseton maailmanmatkaaja. Kaikki on riippunut hetkellisistä haluista ja päätöksistä.
Toki minäkin olen joutunut hyväksymään sen, että olen aikuinen ja vastuussa isoista asioista. Työelämässä olen joutunut miettimään ennen tekemistä, mutta sellainen työskentely on mielestäni tylsää. Perhe-elämä ja lapset rajoittavat hetken mielijohteesta asioiden tekemistä. Se kai onkin ollut tässä vanhemmuudessa ja koko aikuisuudessa yksi minulle suurimmista haasteista. Ja nyt kun lapsia tulee lisää ja vielä kaksi kerrallaan, se rajoittaa tuuliviirinä olemista yhä enemmän. Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
Vihaan kalenteria. Se on mielestäni hirveä keksintö. En haluaisi joutua suunnittelemaan asioita. Taulukot, numerot, kellonajat, suunnitelmat... Kaikki tuntuu inhottavalta. Kertakaikkiaan sellaiset eivät meinaa sopia minulle. Menin töihin kuopuksen äitiysloman jälkeen. Tuolloin opettelin ensimmäistä kertaa täyttämään kalenteria. Olin silloin 25-vuotias. Edelleen jätän suurimman osan asioista merkkaamatta kalenteriin. Seinäkalenteria olen yrittänyt opetella käyttämään vuosia, mutta huonolla menestyksellä. Mies ei käytä kalenteria edelleenkään yhtään mihinkään. Ei ole koskaan käyttänytkään. Olen siis löytänyt kaltaseni.
Muistan kun löysimme netistä talon, jossa nyt asumme. Olimme muutama hassua kertaa jutelleet, että olisi hauska muuttaa maalle omakotitaloon. Mies huusi minut kerrostaloasuntomme keittiöstä katsomaan, kun yksi mummonmökki oli myynnissä haluamallamme alueella. Näin kuvan ja totesin, että tuo, tuon minä haluan ja piste. Parin viikon päästä omistimme talon, ennen kuin talosta oli järjestetty yhtään näyttöä. Koirakin hankittiin samoin ja vauvakin siinä sitten samaan hötäkkään. Mitä kaksi aikuista ja koira tekee omakotitalolla? Ei mitään. Vauva oli saatava, vaikka opinnot olivat kesken. Ihan sama. Ja tehtiin toinenkin kun se halusi tulla. Niin vain kävi. Onneksi.
Vaikka olen elänyt elämääni tällä tavoin, olen saanut kaiken ja enemmänkin. Olen jopa onnellinen, että olen uskaltanut tehdä kaiken juuri niin kuin tunne on sanonut. Järki on vasta tullut jälkikäteen. Joitain ratkaisujani en ole vielä ehtinyt edes järkeillä. Onnen kaupalla olen onnistunut tekemään hyviä valintoja. Huonojakin valintoja toki olen elämässäni tehnyt, mutta kuitenkin saavuttanut aivan mielettömiä asioita. Saanut ammatin, työn, mahtavan kodin, lapsia, miehen, sydänystäviä, olen matkustanut, juhlinut, tutustunut ihmisiin, hankkinut vihamiehiä, mokannut ja noussut uudelleen.
Mun elämäni on oikeastaan ollut tähän saakka aivan sairaan siistiä!
maanantai 31. elokuuta 2015
sunnuntai 30. elokuuta 2015
Vauvakutsut!
Minut yllätettiin tänään. Minulle kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat ystäväni olivat järjestäneet yllätyksenä minulle vauvakutsut. Mies pyysi minut mukaan lennättämään vanhemmille lapsilleni ostamaansa radio-ohjattavaa lentokonetta. Aloin kyllä aavistella, että nyt on jotain tekeillä kun matka kulki niin erikoisia reittejä, eikä mies oikeastaan osannut sanoa, minne tarkalleen ottaen olemme menossa lentokonetta lennättämään. Ja niin tie veikin miehen veljen ja veljen avovaimon luo, jonne kutsut oli järjestetty. Heidän kotinsa on muutenkin todella kaunis ja nyt se oli sisustettu vauvakutsuja varten ihanasti :) Paras paikka kutsuille!
Harmittaa kun en ymmärtänyt ottaa pöydästä kuvia, jonne oli katettu herkkuja. Joimme alkumaljoina herkullista alkoholitonta kuohujuomaa, jonne oli laitettu jäinen mansikka koristeeksi. Tarjolla oli pikkupitsoja, mozzarella-piirakkaa, salaattia leipäjuustolla, suklaakakkua, ihania mokkapalan tyylisiä kakkusia, sipsiä, kahvia ja limpparia. Oioi... Ei tarvinnut nälässä lähteä kotiin :D Ystäväni oli askarrellut hienot pelikortit. Peli oli vauva-alias. Ihme, että tässä raskausdementiassa sain kaikki selitykset arvattua. Jokainen vieras sai selittää ja minä arvailin sanoja.
Alias-pelin lisäksi vieraat täyttivät papereita, johon saivat kirjoittaa nimiehdotuksia, arvata vauvojen syntymäaikaa, kirjoitella terveiset vauvoille ja arvata myös onko tulokaat identtiset vai epäidenttiset. Todennäköisempäähän on, että pojat ovat epäidenttiset. Suurin osa di-di-raskauksista (kansankielellä kun molemmilla on omat istukat, sikiökalvot jne) on erimunaisia, mutta noin 30% näistä kuitenkin on identtisiä. Sain myös aivan ihanan piirustuksen erään ystävän tyttäreltä. Nyt kaikki laput koristavat vauvojen huoneen seinää :)
Sain lahjaksi vain ja ainoastaan tarpeellisia asioita. Vaatteita tuli paljon, hoitotarvikkeita, vaippoja, minulle hemmottelupaketti ja vaikka mitä. En olisi osannut odottaa todellakaan tuollaista määrää tavaraa. Olin niin otettu kaikesta :) Nyt luulen, ettei minulta enää puutu kuin yksi fleece-puku, pari yöpukua ja puklurättejä. Tutteja ehkä pitää vielä ostaa muutama...
Sain myös ensimmäiset 44cm kokoiset vaatteet. Näitä ehkä pitää vielä hankkia muutama lisää. Todennäköisesti pojat ovat melko pieniä syntyessään..
Oli mielestäni ihana saada myös paketti minulle. Hemmottelupakettiin oli kerätty voiteita ja suihkugeelejä, kuivashamppoota, suklaata, silmälaput kauneusunille, virkistävää teetä, jalkojenhoitotuotteita ja vauvoillekin oli ihanat unipuput. Nämäkin oli ostoslistalla, mutta nyt ei tarvi itse hankkia!
Toinen tämän lahjan ostajista oli virkannut korin tavaroille. Korikin sai heti uuden käyttötarkotuksen vauvojen sukkakorina!
Kaikki tavarat alkavat löytää paikkansa vauvojen huoneessa. Huonekin alkaa olla valmis ja kaikki tarvikkeet on hankittu. Tänään vielä leikkasin vanhasta pinnasängyn patjasta sopivan kokoisen alustan hoitopöydälle.
Nyt on hyvä jatkaa odotusta. Alkaa tavarastressi olla mennyttä kun kaikki on jo oikeastaan valmista. Vaatteita pitää vielä pyykätä jossain vaiheessa, mutta muuten onneksi kaikki alkaa olla mallillaan. Jännitys kasvaa koskien synnytystä, josta myös aion kirjoittaa kunhan ehdin. Nyt käännän itseni ja valtaisan mahani makuuasentoon. Josko se hieman helpottaisi näitä nykyään joka iltaisia lihasten venymiskipuja... Kiitos vielä kaikille teille ihanille, jotka kutsut järjestitte. Saan olla kiitollinen, että ympärilläni on näin ihania ihmisiä!! Pusipusi!
 |
| Sain aivan hirmuisesti lahjoja! |
Harmittaa kun en ymmärtänyt ottaa pöydästä kuvia, jonne oli katettu herkkuja. Joimme alkumaljoina herkullista alkoholitonta kuohujuomaa, jonne oli laitettu jäinen mansikka koristeeksi. Tarjolla oli pikkupitsoja, mozzarella-piirakkaa, salaattia leipäjuustolla, suklaakakkua, ihania mokkapalan tyylisiä kakkusia, sipsiä, kahvia ja limpparia. Oioi... Ei tarvinnut nälässä lähteä kotiin :D Ystäväni oli askarrellut hienot pelikortit. Peli oli vauva-alias. Ihme, että tässä raskausdementiassa sain kaikki selitykset arvattua. Jokainen vieras sai selittää ja minä arvailin sanoja.
 |
| Kaksi pientä yöpukua |
 |
| Sukkia ja kaksi lämpöistä pipoa. Ihanasti pipot olivat samanlaiset, mutta kuitenkin erilaiset |
 | |
| Ja voi elämä näitä! <3 Pienet henkselifarkut nappibodyineen. Kuinka suloiset!! |
 |
| Miten oikeasti joku voi olla näin pieni? Saisinpa jo pikkuiset syliin <3 |
 | ||
Nämä tuttinauhat olivatkin toivelistalla! Yksi ystäväni virkkaa tällaisia ihania nauhoja itse. |
 |
| Hoitotarvikkeita. Nämä kaikki olivat sellaisia, joita en itse ollut vielä ostanut! Jes! |
 |
 |
| Osa tuttipulloista on tallessa lipastossa. Muodon vuoksi laitoin muutaman hyllyyn näkösälle. |
Nyt on hyvä jatkaa odotusta. Alkaa tavarastressi olla mennyttä kun kaikki on jo oikeastaan valmista. Vaatteita pitää vielä pyykätä jossain vaiheessa, mutta muuten onneksi kaikki alkaa olla mallillaan. Jännitys kasvaa koskien synnytystä, josta myös aion kirjoittaa kunhan ehdin. Nyt käännän itseni ja valtaisan mahani makuuasentoon. Josko se hieman helpottaisi näitä nykyään joka iltaisia lihasten venymiskipuja... Kiitos vielä kaikille teille ihanille, jotka kutsut järjestitte. Saan olla kiitollinen, että ympärilläni on näin ihania ihmisiä!! Pusipusi!
 |
| Huomenna paukahtaa täyteen 27 raskausviikkoa |
 | |
| Pienten kuvat ovat päässeet heidän huoneensa lipaston päälle. |
lauantai 22. elokuuta 2015
Olen raskaana oleva äiti, en kuollut
En ole kirjoitellut aikoihin. Suoraan sanottuna en ole jaksanut eikä ole ollut aikaa eikä syytä kirjoittaa. Olen käyttänyt kaiken aikani kodin laittamiseen ja lasten kanssa touhuamiseen. Tänään päätin autopesulassa pillahdettuani pienimuotoiseen itkuun, että kirjoitan kyllä tekstin siitä, mitä elämäni tällä hetkellä on. Voi kuulostaa dramaattiselta, mutta sitä se ei ole. Päinvastoin. Elämässäni ei ole draamaa, ei jännittäviä juonenkäänteitä, ei yhtään mitään jännittävää.
Autopesussa aloin selittää miehelleni innoissani jotain juttua, jonka olin lukenut monikkoäitien ryhmästä, jota tällä hetkellä selailen päivittäin aika paljon. Mies totesi "Ei mua kyllä oikeestaan kiinnosta... Puhut aina vaan nykyään siitä mitä kukakin siellä sanoi, mitä teki, kuka synnytti ja millaiset vauvat". Tämä oli minulle liikaa. Tajusin, että eihän minun elämässäni tapahdu mitään mistä kertoa kenellekään yhtään mitään. Voin kertoa, että molemmat lapseni ovat sairastaneet, pesin pyykkiä tänään, vähän on supistellut ja sain ihan hyvin nukuttua päiväunet. Mutta siinä se. Ei minulla ole muuta kerrottavaa.
Mistä tämä johtuu? Olen tässä puolen vuoden aikana ollessani raskaana, viettänyt aikani pääosin kotona lasteni kanssa. Puolessa vuodessa olen ollut ilman lapsia vappuna, Tuska festarien ajan kesäkuun lopulla, toissapäivänä ystävä pyysi syömään ONNEKSI ja satunnaisesti poikkesin alkuraskaudessa iltakahvilla kaverin luona. Mistä helvetistä minä kerron jollen muiden elämästä, jota somesta luen, kun omassani ei tapahdu mitään muuta kuin perheeseen ja kaksosten odottamiseen liittyviä asioita. Syy sille miksei mitään tapahdu on se, ettei minua pyydetä oikeastaan yhtään mihinkään ilman lapsia tai sitten jos jonkun kerran on pyydetty, en ole jostain syystä päässyt. Itse en myöskään ole vartavasten kutsunut itseäni toisten luo.
Olen varmasti tällä hetkellä melko tylsää seuraa. Elämäni pyörii vauvojen ympärille ja vaikka yrittäisin muuta, puhun raskaudesta ja tulevaisuudesta aina välillä. Minulla on hirveä tarve purkaa ajatuksia ihmisille, koska olen oikeasti päätymässä tilanteeseen, johon en edes tiedä oikeastaan miten pitäisi valmistautua. Tulevaisuus neljän pienen lapsen äitinä pelottaa ja jännittää, tietysti. Onneksi on tuo kaksosryhmä, jossa naiset ymmärtävät mitä minä käyn läpi ja jaksavat kuunnella mieltäni painavia asioita. Toisaalta silti mietin sitäkin, että kyllä oikean ystävän pitäisi jaksaa kuunnella ja ymmärtää myös sitä, mitä olen käymässä läpi tällä hetkellä vaikkei se omaa elämää niin koskettaisi tai olisi kaukana siitä, mikä se oma elämäntilanne on.
Suoraan sanottuna tekisi todella hyvää päästä välillä jonnekin ihan itsekseen ilman, että syliini vaati 2 tai 4-vuotias kokoajan, ja höpöttää kaverille niitä näitä ja yrittää poistaa hetkeksi mielestä vauvanvaatteet, mitä pitää hankkia, onko kaikki valmista, millaiset tuttipullot, paskavaipparoskikset, ammeet, rintakumit, maidonkerääjät, rinnanlämmittimet tai kakkatahranpoistoaineet pitää vielä ostaa. Onneksi yksi luottoystäväni, joka on pyydetty kummiksikin toiselle kaksosista, poikkeaa meille juoruilemaan aina silloin tällöin iltaisin kun lapset ovat jo nukkumassa.
Tuntuu toisaalta ikävältä, ettei minulla ole mitään tekemistä ja vain minun seurani ei kelpaa tällä hetkellä oikeastaan kenellekään. Tai ainakaan en ole kenenkään ykkösvaihtoehto, jos haluaa tehdä jotain kivaa tai tavata kiinnostavan ihmisen. Jos jonnekin kutsutaan, kutsu koskee minua ja lapsiani. Olen tottunut viettämään aikaa kavereiden kanssa paljonkin ilman lapsia, mutta ajanvietto on sisältänyt lähes aina alkoholia ja juhlimista. Nyt kun en voi mennä baariin riekkumaan, ei muuta tunnu olevan tarjolla. Jos minua pyydettäisiin vaikka syömään ravintolaan tai elokuviin, lähtisin heti. Tai vaikka viettämään elokuvailtaan kavereiden kesken, en miettisi kahdesti. En ole nyt vaan itse jaksanut olla kovin aktiivinen ja järjestää moisia itse. Ja vaikka elämäntilanteeni on mitä on, se ei poista sitä, että rakastan aikaa ystävien kanssa ja tarvin lapsivapaata omaa aikaa ja juttuseuraa aina silloin tällöin.
Miten vauvat voivat ja miten minä voin?
Kävin kontrolliultrassa, jossa tarkastettiin toisen vauvan sydänrakenteet, jotka jäivät rakenneultrassa liian piiloon. Kaikki oli kunnossa. Pojat ovat täysin saman kokoisia ja liikkuvaisia pieniä murusia. Vielä he mahtuvat kääntyilemään ja ovatkin milloin pää alaspäin ja pää ylöspäin. Tällä hetkellä ilmeisesti ainakin toisen jalat ovat alaspäin. Virtsarakkoni kertoo aika ajoin minulle sellaista viestiä... Tällä hetkellä vauvojen pitäisi painaa vähän vajaa 800g jos ovat omaa tahtiaan kasvaneet. Viimeksi painot molemmilla oli 600g.
Vähän reilun viikon päästä poikien ptäisi painaa kilon verran kappale. Silloin alan olemaan siinä koossa, mitä normaalisti yhtä lasta odottava äiti on vauvan ollessa täysiaikainen. Raskas olo vaivaa aina silloin tällöin ja öisin on toisinaan todella vaikea nukkua kun maha ei tunnu asettuvan minnekään hyvin. Supistelut loppuivat kun jäin kaksi viikkoa sitten sairaslomalle töistä. Stressi ja verenpaineen nouseminen aiheuttivat supistelun. Myös huonosti nukutut yöt ja aikaisin nouseminen tekivät olon kaameaksi. Nyt voin todeta, että vaikka vähillä vaivoilla mielestäni edelleen olen päässyt, on kahden odottaminen täysin eri asia kuin yhden odottaminen. Tämä on oikeasti tuplasti raskaampaa.
Vaikka olen melko hyvässä kunnossa fyysisesti, en pysty enää tekemään paljoa asioita. Kävin shoppailemassa vauvan vaatteita kauppakeskuksessa, jonka jälkeen olin aivan naatti. Reissu ei kestänyt paria tuntia pidempään, mutta loppupäivä ja osa seuraavaa oli vietettävä toipuen sängyn pohjalla. Liitoskivut ovat kovat ja käännökset sängyssä tuottavat tuskaa. Herään jokaiseen käännökseen yöllä. Lantiota särkee ja virtsarakko on pinteessä. Jos en syö kokoajan, alkaa huimata ja oksettaa. Melko usein myös närästää. Hormoonit aiheuttavat vähän väliä poraamista ja suuttumista ja tunnen oloni melko usein apeaksi. Onneksi noista lapsukaisista saa päivittäin roiman annoksen positiivista energiaa. (Vaikka kyllä ne tuottavat negatiivistakin energiaa kaikella kiukulla ja räyhällä, jota mahtuu myös jokaiseen päivään...)
Ja pidän siis tätä kuntoa kuitenkin melko hyvänä. Pystyn hoitamaan aika hyvin vielä lapsiani ja jaksan touhuta heidän kanssaan. Saan vielä siivottua kunhan vain jaksan siivoukseen ryhtyä. Väsymys painaa oikeastaan kokoajan. Selkä on vielä kestänyt, mutta tunnen kyllä kuinka se melkein on niksahtanut viimeisen viikon aikana monesti pois paikaltaan. Jos niin käy, sen jälkeen se vaivaa koko loppuraskauden. Mutta oletin sen olevan nyt jo mennyttä, joten olen tästä kestävyydestä positiivisesti yllättynyt!
Ei kai tässä muuta... Ensi viikolla aloitamme miehen kanssa laittaa vauvojen huonetta kuntoon. Luvassa seinien tapetointia ja sisustusta. Viimeiset hankinnatkin tehdään myös pian. Pidän takarajana raskausviikkoa 30. Tuolloin pitää kaiken olla valmista, koska sen jälkeen haluan alkaa valmistautua mahdolliseen vauvojen tulemiseen. Eikä toivoakaan, että edes jaksaisin enää kauaa laittaa asioita kuntoon vauvoja varten... Jos jo seuraavassa blogissa olisi niitä kivoja kuviakin, eikä tälläistä apeaa vuodatusta maailman tolasta. Nyt nukkumaan kunhan pojat masussa rauhoittuvat. Taisin ahmia liian paljon karkkia tätä kirjoittaessa kun neljä jalkaa pyrkii minusta läpi tällä hetkellä :D
Autopesussa aloin selittää miehelleni innoissani jotain juttua, jonka olin lukenut monikkoäitien ryhmästä, jota tällä hetkellä selailen päivittäin aika paljon. Mies totesi "Ei mua kyllä oikeestaan kiinnosta... Puhut aina vaan nykyään siitä mitä kukakin siellä sanoi, mitä teki, kuka synnytti ja millaiset vauvat". Tämä oli minulle liikaa. Tajusin, että eihän minun elämässäni tapahdu mitään mistä kertoa kenellekään yhtään mitään. Voin kertoa, että molemmat lapseni ovat sairastaneet, pesin pyykkiä tänään, vähän on supistellut ja sain ihan hyvin nukuttua päiväunet. Mutta siinä se. Ei minulla ole muuta kerrottavaa.
Mistä tämä johtuu? Olen tässä puolen vuoden aikana ollessani raskaana, viettänyt aikani pääosin kotona lasteni kanssa. Puolessa vuodessa olen ollut ilman lapsia vappuna, Tuska festarien ajan kesäkuun lopulla, toissapäivänä ystävä pyysi syömään ONNEKSI ja satunnaisesti poikkesin alkuraskaudessa iltakahvilla kaverin luona. Mistä helvetistä minä kerron jollen muiden elämästä, jota somesta luen, kun omassani ei tapahdu mitään muuta kuin perheeseen ja kaksosten odottamiseen liittyviä asioita. Syy sille miksei mitään tapahdu on se, ettei minua pyydetä oikeastaan yhtään mihinkään ilman lapsia tai sitten jos jonkun kerran on pyydetty, en ole jostain syystä päässyt. Itse en myöskään ole vartavasten kutsunut itseäni toisten luo.
Olen varmasti tällä hetkellä melko tylsää seuraa. Elämäni pyörii vauvojen ympärille ja vaikka yrittäisin muuta, puhun raskaudesta ja tulevaisuudesta aina välillä. Minulla on hirveä tarve purkaa ajatuksia ihmisille, koska olen oikeasti päätymässä tilanteeseen, johon en edes tiedä oikeastaan miten pitäisi valmistautua. Tulevaisuus neljän pienen lapsen äitinä pelottaa ja jännittää, tietysti. Onneksi on tuo kaksosryhmä, jossa naiset ymmärtävät mitä minä käyn läpi ja jaksavat kuunnella mieltäni painavia asioita. Toisaalta silti mietin sitäkin, että kyllä oikean ystävän pitäisi jaksaa kuunnella ja ymmärtää myös sitä, mitä olen käymässä läpi tällä hetkellä vaikkei se omaa elämää niin koskettaisi tai olisi kaukana siitä, mikä se oma elämäntilanne on.
Suoraan sanottuna tekisi todella hyvää päästä välillä jonnekin ihan itsekseen ilman, että syliini vaati 2 tai 4-vuotias kokoajan, ja höpöttää kaverille niitä näitä ja yrittää poistaa hetkeksi mielestä vauvanvaatteet, mitä pitää hankkia, onko kaikki valmista, millaiset tuttipullot, paskavaipparoskikset, ammeet, rintakumit, maidonkerääjät, rinnanlämmittimet tai kakkatahranpoistoaineet pitää vielä ostaa. Onneksi yksi luottoystäväni, joka on pyydetty kummiksikin toiselle kaksosista, poikkeaa meille juoruilemaan aina silloin tällöin iltaisin kun lapset ovat jo nukkumassa.
Tuntuu toisaalta ikävältä, ettei minulla ole mitään tekemistä ja vain minun seurani ei kelpaa tällä hetkellä oikeastaan kenellekään. Tai ainakaan en ole kenenkään ykkösvaihtoehto, jos haluaa tehdä jotain kivaa tai tavata kiinnostavan ihmisen. Jos jonnekin kutsutaan, kutsu koskee minua ja lapsiani. Olen tottunut viettämään aikaa kavereiden kanssa paljonkin ilman lapsia, mutta ajanvietto on sisältänyt lähes aina alkoholia ja juhlimista. Nyt kun en voi mennä baariin riekkumaan, ei muuta tunnu olevan tarjolla. Jos minua pyydettäisiin vaikka syömään ravintolaan tai elokuviin, lähtisin heti. Tai vaikka viettämään elokuvailtaan kavereiden kesken, en miettisi kahdesti. En ole nyt vaan itse jaksanut olla kovin aktiivinen ja järjestää moisia itse. Ja vaikka elämäntilanteeni on mitä on, se ei poista sitä, että rakastan aikaa ystävien kanssa ja tarvin lapsivapaata omaa aikaa ja juttuseuraa aina silloin tällöin.
Miten vauvat voivat ja miten minä voin?
Kävin kontrolliultrassa, jossa tarkastettiin toisen vauvan sydänrakenteet, jotka jäivät rakenneultrassa liian piiloon. Kaikki oli kunnossa. Pojat ovat täysin saman kokoisia ja liikkuvaisia pieniä murusia. Vielä he mahtuvat kääntyilemään ja ovatkin milloin pää alaspäin ja pää ylöspäin. Tällä hetkellä ilmeisesti ainakin toisen jalat ovat alaspäin. Virtsarakkoni kertoo aika ajoin minulle sellaista viestiä... Tällä hetkellä vauvojen pitäisi painaa vähän vajaa 800g jos ovat omaa tahtiaan kasvaneet. Viimeksi painot molemmilla oli 600g.
Vähän reilun viikon päästä poikien ptäisi painaa kilon verran kappale. Silloin alan olemaan siinä koossa, mitä normaalisti yhtä lasta odottava äiti on vauvan ollessa täysiaikainen. Raskas olo vaivaa aina silloin tällöin ja öisin on toisinaan todella vaikea nukkua kun maha ei tunnu asettuvan minnekään hyvin. Supistelut loppuivat kun jäin kaksi viikkoa sitten sairaslomalle töistä. Stressi ja verenpaineen nouseminen aiheuttivat supistelun. Myös huonosti nukutut yöt ja aikaisin nouseminen tekivät olon kaameaksi. Nyt voin todeta, että vaikka vähillä vaivoilla mielestäni edelleen olen päässyt, on kahden odottaminen täysin eri asia kuin yhden odottaminen. Tämä on oikeasti tuplasti raskaampaa.
Vaikka olen melko hyvässä kunnossa fyysisesti, en pysty enää tekemään paljoa asioita. Kävin shoppailemassa vauvan vaatteita kauppakeskuksessa, jonka jälkeen olin aivan naatti. Reissu ei kestänyt paria tuntia pidempään, mutta loppupäivä ja osa seuraavaa oli vietettävä toipuen sängyn pohjalla. Liitoskivut ovat kovat ja käännökset sängyssä tuottavat tuskaa. Herään jokaiseen käännökseen yöllä. Lantiota särkee ja virtsarakko on pinteessä. Jos en syö kokoajan, alkaa huimata ja oksettaa. Melko usein myös närästää. Hormoonit aiheuttavat vähän väliä poraamista ja suuttumista ja tunnen oloni melko usein apeaksi. Onneksi noista lapsukaisista saa päivittäin roiman annoksen positiivista energiaa. (Vaikka kyllä ne tuottavat negatiivistakin energiaa kaikella kiukulla ja räyhällä, jota mahtuu myös jokaiseen päivään...)
Ja pidän siis tätä kuntoa kuitenkin melko hyvänä. Pystyn hoitamaan aika hyvin vielä lapsiani ja jaksan touhuta heidän kanssaan. Saan vielä siivottua kunhan vain jaksan siivoukseen ryhtyä. Väsymys painaa oikeastaan kokoajan. Selkä on vielä kestänyt, mutta tunnen kyllä kuinka se melkein on niksahtanut viimeisen viikon aikana monesti pois paikaltaan. Jos niin käy, sen jälkeen se vaivaa koko loppuraskauden. Mutta oletin sen olevan nyt jo mennyttä, joten olen tästä kestävyydestä positiivisesti yllättynyt!
Ei kai tässä muuta... Ensi viikolla aloitamme miehen kanssa laittaa vauvojen huonetta kuntoon. Luvassa seinien tapetointia ja sisustusta. Viimeiset hankinnatkin tehdään myös pian. Pidän takarajana raskausviikkoa 30. Tuolloin pitää kaiken olla valmista, koska sen jälkeen haluan alkaa valmistautua mahdolliseen vauvojen tulemiseen. Eikä toivoakaan, että edes jaksaisin enää kauaa laittaa asioita kuntoon vauvoja varten... Jos jo seuraavassa blogissa olisi niitä kivoja kuviakin, eikä tälläistä apeaa vuodatusta maailman tolasta. Nyt nukkumaan kunhan pojat masussa rauhoittuvat. Taisin ahmia liian paljon karkkia tätä kirjoittaessa kun neljä jalkaa pyrkii minusta läpi tällä hetkellä :D
maanantai 3. elokuuta 2015
Lääkärikäynti ja saikkukomennus, alkoikohan nyt jo lopullinen loma?
Viikko sitten palasin lomalta töihin. Töihin paluu sinänsä oli aika helppoa ja pääsin takaisin töiden rytmiin nopeasti. Työpaikalla ei ollut onneksi tapahtunut mitään mullistavaa, joten oli helppo päästä alkuun. Jo alkupäivinä kävi selväksi, että aikaisin herääminen ja se, ettei päivän aikana pysty ottamaan lepohetkeä tulisi olemaan haaste. Puolen päivän jälkeen alkoi väkisin silmät lurpsahdella kiinni ja kahvia kului yli sallittujen rajojen. Lisäksi jatkuva nälkä piinasi ja puolessa välissä työpäivää oli toimiston pöytä täyttynyt leipälautasista ja välipalaroskista.
Kaiken kaikkiaan viime viikko meni kuitenkin ihan hyvin ja sain monta asiaa hoidettua. Ongelmat alkoikin sitten viime viikonlopun aikaan. Supistuksia tuli tiheämmin kuin ennen ja olo oli jotenkin todella raskas. Pienikin ponnistelu tuntui liian raskaalta ja olisin halunnut vain nukkua tai maata. Selässäkin alkoi tuntua viikon toimistotuolilla istuminen. Liitoskivuista puhumattakaan.... Edellisissäkin raskauksissa liitoskivut ovat olleet loppuaikana kovia, mutta nyt kaksosraskaudessa nekin ovat saaneet aivan uuden merkityksen. Yöllä herää joka kerta kun kääntää kyljeä, esim maton suoristaminen toisella jalalla aiheuttaa hirveän kivun, kenkiä laittaessa jalan nostaminen on kauheaa... Ja kipu ei todellakaan ole mikään pieni vihlaisu vaan tuntuu, kuin luu oikeasta katkeaisi keskeltä.
No, eilen päivän aikana supistelu muuttui entistä tiheämmäksi. Edelleen supistukset olivat melko kivuttomia, mutta kuitenkin ikävän tuntuisia ja kestivät pahimillaan minuutinkin kerrallaan. Supistuksen aikana hengittäminen on vaikeea ja hikikarpalot kohoavat otsalle. Lopulta supistelu jätti paineen tunteen alavatsalle. Sain kyllä nukuttua ihan hyvin panadolin voimalla ja uskoin, että yön lepääminen parantaisi tilanteen. Toisin kuitenkin kävi.
Lähdin töihin tänään kun olo oli ihan ok. Hyvin äkkiä kuitenkin selvisi, ettei supistelu ollutkaan loppunut. Seurailin supistuksia jonkun aikaa, mutta päätin ottaa yhteyttä neuvolaan siinä vaiheessa kun tuli supistus, joka tuntui selän puolella ja oli selkeästi kipeämpi kuin edelliset. Neuvolan terkka ajatteli, että varaa minulle lääkäriajan huomiselle terveyskeskukseen. Päätin kuitenkin, että haluan kuulla toisen mielipiteen ja soitin vielä äitiyspolille. Siellä oltiin ehdottomasti sitä mieltä, että näytille pitää lähteä etenkin kun on kyse kaksosraskaudesta, joka on jo sinänsä riski ennenaikaiselle synnytykselle.
Lähdin kesken työpäivän tarkastukseen. Odotella ei onneksi tarvinut pitkään, vaan pääsin noin 5min istuskelun jälkeen lääkärille. Kohdunkanavaa oli jäljellä reilusti ja se oli hyvin edelleen kiinni, eli onneksi supistukset eivät olleet tehneet mitään tuhoa. Lääkäri otti kuitenkin kaksi erilaista liuskatestiä, toisen tarkastaakseen onko lapsivettä tihkunut ja toisella mitattiin jokin proteiiniarvo. Lapsivesitesti oli puhdas negatiivinen, mutta proteiininäyte oli puolestaan positiivinen. Kysyin mitä se sitten tarkoittaa johon lääkäri vastasi "se on tällainen testi joka positiivisena saattaa kieliä mahdollisuudesta ennenaikaiseen synnytykseen". Kyllä siinä hetkeksi meikäläisen hymy hyytyi, mutta lääkäri lohdutteli, ettei se yksistään kerro välttämättä mitään kun kohdunkaulan tilanne on edelleen ihan hyvä.
Saikkua kuitenkin napsahti heti kaksi viikkoa, eli siihen saakka, että pääsen seuraavaan ultraäänitutkimukseen. Kolmesta jäljellä olevasta työviikosta siis napsastiin kaksi pois. Vuodelepoa ei määrätty, mutta kuulemma kaikki ylimääräinen ponnistelu on nyt jätettävä pois ja lasten hoitamiseen olisi hyvä saada apukäsiä, mutta se asia on onneksi jo oletettavasti ratkaistu. Saa nähdä kuinka paljon alkaa jalanpohjat polttaa, kun minun (ikuisen häärääjän) on oikeasti pakko ottaa rauhallisesti. Kun olen kotona, minun on äärimmäisen vaikea olla siivoamatta tai tekemättä jotain...
Joo, sinänsä ihan kiva saada levätä kun töissä istuskelu tuntuu niin raskaalta, mutta minulla on ihan oikeasti sellaisia töitä mitä minun pitää tehdä. Sain onneksi sovittua, että teen kotoa käsin jotain pakollisia juttuja. Lähinnä pidän niin tärkeänä minun tulevan sijaiseni perehdyttämistä, että haluan hoitaa oman osuuteni perehdytyksessä huolella. Aion siis käyttää tämän kaksiviikkoisen perehdytyksen kirjoittamiseen ja työvuorolistan tekemiseen.
Ultrassa tänään kaikki oli muuten ihan hyvin. Pojat olivat taas vilkkaita ja kasvaneetkin hienosti. Molemmat painavat nyt hieman yli 500g. Mitat olivat hyvät, lapsivettä oli riittävästi ja kaikki vaikutti olevan hyvin. A vauva eli herra Ryty on perätilassa potkimassa virtsarakkoa ja kohdunkanavaa ja B, eli Jumperi on nyt kääntänyt päänsä alaspäin. Toivotaan, että positiivinen liuska olisi vaan ihan jotain vaaratonta. Pitää kuitenkin seurailla näitä supistuksia, joita siis tulee edelleen. Kyllä pienten nyt pitäisi jaksaa pysytellä mahassa vielä ainakin kaksi kuukautta, jotta olisi paremmat edellytykset selviytyä mahan ulkopuolella. Lääkäri kertoi, että jos supistelu jatkuu aktiivisena vaikuttaen kohdun kanavaan tai tilanne jotenkin muuten muuttuu huonompaan, minut viskataan TYKS:iin. Toivotaan nyt kuitenkin, että tämä tästä rauhoittuu...
Mies on ollut myös sairaslomalla murtuneen kylkiluunsa vuoksi. Olen ilolla seurannut, kuinka nuo pienet pojat ovat luoneet entistäkin vankempaa suhdetta isäänsä. Mies on tehnyt aina paljon töitä ja pojat ovat olleet yleensä päivät hoitopaikassa ja illat minun kanssani. Se, että he ovat saaneet viettää isän kanssa aikaa, on ollut enemmänkin kiva poikkeus. Nyt he ovat saaneet olla isin kanssa paljon enemmän ja sen kyllä huomaa.
Kävin viikonloppuna poikien kanssa kaverin luona ja mökillä. Molemmilla kerroilla kun palasimme kotiin, pienempi 2-vuotias huusi heti jo kotipihassa autossa "IHIIII IHIII!" ja vanhempi huusi iskää. Kun kerroin, ettei isä nyt olekaan kotona, siitä seurasi valtava poru molemmilta. Illalla nukkumaan mennessä alahuulet väpätti kun isi ei ollut peittelemässä. Ehkä hälyttävin merkki oli se, että molemmat pojat sattuivat näkemään yöllä painajaista ja huusivat isiä. Anteeksi mitä?! Tähän päivään saakka se on ollut äiti, jonka pitää tulla lohduttamaan. :D Mutta ihanaa. Ihanaa, että heillä on tuollainen isi jota kaivata ja joka heidän kanssa touhuaa, rakastaa ja huolehtii.
Vieläkään en päässyt kirjoittamaan hankinnoista... Enkä saanut aikaiseksi laittaa kivoja kuvia... No, ehkä jo seuraava teksi käsittelee sitten niitä hankintoja :D
Kaiken kaikkiaan viime viikko meni kuitenkin ihan hyvin ja sain monta asiaa hoidettua. Ongelmat alkoikin sitten viime viikonlopun aikaan. Supistuksia tuli tiheämmin kuin ennen ja olo oli jotenkin todella raskas. Pienikin ponnistelu tuntui liian raskaalta ja olisin halunnut vain nukkua tai maata. Selässäkin alkoi tuntua viikon toimistotuolilla istuminen. Liitoskivuista puhumattakaan.... Edellisissäkin raskauksissa liitoskivut ovat olleet loppuaikana kovia, mutta nyt kaksosraskaudessa nekin ovat saaneet aivan uuden merkityksen. Yöllä herää joka kerta kun kääntää kyljeä, esim maton suoristaminen toisella jalalla aiheuttaa hirveän kivun, kenkiä laittaessa jalan nostaminen on kauheaa... Ja kipu ei todellakaan ole mikään pieni vihlaisu vaan tuntuu, kuin luu oikeasta katkeaisi keskeltä.
No, eilen päivän aikana supistelu muuttui entistä tiheämmäksi. Edelleen supistukset olivat melko kivuttomia, mutta kuitenkin ikävän tuntuisia ja kestivät pahimillaan minuutinkin kerrallaan. Supistuksen aikana hengittäminen on vaikeea ja hikikarpalot kohoavat otsalle. Lopulta supistelu jätti paineen tunteen alavatsalle. Sain kyllä nukuttua ihan hyvin panadolin voimalla ja uskoin, että yön lepääminen parantaisi tilanteen. Toisin kuitenkin kävi.
Lähdin töihin tänään kun olo oli ihan ok. Hyvin äkkiä kuitenkin selvisi, ettei supistelu ollutkaan loppunut. Seurailin supistuksia jonkun aikaa, mutta päätin ottaa yhteyttä neuvolaan siinä vaiheessa kun tuli supistus, joka tuntui selän puolella ja oli selkeästi kipeämpi kuin edelliset. Neuvolan terkka ajatteli, että varaa minulle lääkäriajan huomiselle terveyskeskukseen. Päätin kuitenkin, että haluan kuulla toisen mielipiteen ja soitin vielä äitiyspolille. Siellä oltiin ehdottomasti sitä mieltä, että näytille pitää lähteä etenkin kun on kyse kaksosraskaudesta, joka on jo sinänsä riski ennenaikaiselle synnytykselle.
Lähdin kesken työpäivän tarkastukseen. Odotella ei onneksi tarvinut pitkään, vaan pääsin noin 5min istuskelun jälkeen lääkärille. Kohdunkanavaa oli jäljellä reilusti ja se oli hyvin edelleen kiinni, eli onneksi supistukset eivät olleet tehneet mitään tuhoa. Lääkäri otti kuitenkin kaksi erilaista liuskatestiä, toisen tarkastaakseen onko lapsivettä tihkunut ja toisella mitattiin jokin proteiiniarvo. Lapsivesitesti oli puhdas negatiivinen, mutta proteiininäyte oli puolestaan positiivinen. Kysyin mitä se sitten tarkoittaa johon lääkäri vastasi "se on tällainen testi joka positiivisena saattaa kieliä mahdollisuudesta ennenaikaiseen synnytykseen". Kyllä siinä hetkeksi meikäläisen hymy hyytyi, mutta lääkäri lohdutteli, ettei se yksistään kerro välttämättä mitään kun kohdunkaulan tilanne on edelleen ihan hyvä.
Saikkua kuitenkin napsahti heti kaksi viikkoa, eli siihen saakka, että pääsen seuraavaan ultraäänitutkimukseen. Kolmesta jäljellä olevasta työviikosta siis napsastiin kaksi pois. Vuodelepoa ei määrätty, mutta kuulemma kaikki ylimääräinen ponnistelu on nyt jätettävä pois ja lasten hoitamiseen olisi hyvä saada apukäsiä, mutta se asia on onneksi jo oletettavasti ratkaistu. Saa nähdä kuinka paljon alkaa jalanpohjat polttaa, kun minun (ikuisen häärääjän) on oikeasti pakko ottaa rauhallisesti. Kun olen kotona, minun on äärimmäisen vaikea olla siivoamatta tai tekemättä jotain...
Joo, sinänsä ihan kiva saada levätä kun töissä istuskelu tuntuu niin raskaalta, mutta minulla on ihan oikeasti sellaisia töitä mitä minun pitää tehdä. Sain onneksi sovittua, että teen kotoa käsin jotain pakollisia juttuja. Lähinnä pidän niin tärkeänä minun tulevan sijaiseni perehdyttämistä, että haluan hoitaa oman osuuteni perehdytyksessä huolella. Aion siis käyttää tämän kaksiviikkoisen perehdytyksen kirjoittamiseen ja työvuorolistan tekemiseen.
Ultrassa tänään kaikki oli muuten ihan hyvin. Pojat olivat taas vilkkaita ja kasvaneetkin hienosti. Molemmat painavat nyt hieman yli 500g. Mitat olivat hyvät, lapsivettä oli riittävästi ja kaikki vaikutti olevan hyvin. A vauva eli herra Ryty on perätilassa potkimassa virtsarakkoa ja kohdunkanavaa ja B, eli Jumperi on nyt kääntänyt päänsä alaspäin. Toivotaan, että positiivinen liuska olisi vaan ihan jotain vaaratonta. Pitää kuitenkin seurailla näitä supistuksia, joita siis tulee edelleen. Kyllä pienten nyt pitäisi jaksaa pysytellä mahassa vielä ainakin kaksi kuukautta, jotta olisi paremmat edellytykset selviytyä mahan ulkopuolella. Lääkäri kertoi, että jos supistelu jatkuu aktiivisena vaikuttaen kohdun kanavaan tai tilanne jotenkin muuten muuttuu huonompaan, minut viskataan TYKS:iin. Toivotaan nyt kuitenkin, että tämä tästä rauhoittuu...
Mun ihanat mieheni
Mies on ollut myös sairaslomalla murtuneen kylkiluunsa vuoksi. Olen ilolla seurannut, kuinka nuo pienet pojat ovat luoneet entistäkin vankempaa suhdetta isäänsä. Mies on tehnyt aina paljon töitä ja pojat ovat olleet yleensä päivät hoitopaikassa ja illat minun kanssani. Se, että he ovat saaneet viettää isän kanssa aikaa, on ollut enemmänkin kiva poikkeus. Nyt he ovat saaneet olla isin kanssa paljon enemmän ja sen kyllä huomaa.
Kävin viikonloppuna poikien kanssa kaverin luona ja mökillä. Molemmilla kerroilla kun palasimme kotiin, pienempi 2-vuotias huusi heti jo kotipihassa autossa "IHIIII IHIII!" ja vanhempi huusi iskää. Kun kerroin, ettei isä nyt olekaan kotona, siitä seurasi valtava poru molemmilta. Illalla nukkumaan mennessä alahuulet väpätti kun isi ei ollut peittelemässä. Ehkä hälyttävin merkki oli se, että molemmat pojat sattuivat näkemään yöllä painajaista ja huusivat isiä. Anteeksi mitä?! Tähän päivään saakka se on ollut äiti, jonka pitää tulla lohduttamaan. :D Mutta ihanaa. Ihanaa, että heillä on tuollainen isi jota kaivata ja joka heidän kanssa touhuaa, rakastaa ja huolehtii.
Vieläkään en päässyt kirjoittamaan hankinnoista... Enkä saanut aikaiseksi laittaa kivoja kuvia... No, ehkä jo seuraava teksi käsittelee sitten niitä hankintoja :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)