En ole kirjoitellut aikoihin. Suoraan sanottuna en ole jaksanut eikä ole ollut aikaa eikä syytä kirjoittaa. Olen käyttänyt kaiken aikani kodin laittamiseen ja lasten kanssa touhuamiseen. Tänään päätin autopesulassa pillahdettuani pienimuotoiseen itkuun, että kirjoitan kyllä tekstin siitä, mitä elämäni tällä hetkellä on. Voi kuulostaa dramaattiselta, mutta sitä se ei ole. Päinvastoin. Elämässäni ei ole draamaa, ei jännittäviä juonenkäänteitä, ei yhtään mitään jännittävää.
Autopesussa aloin selittää miehelleni innoissani jotain juttua, jonka olin lukenut monikkoäitien ryhmästä, jota tällä hetkellä selailen päivittäin aika paljon. Mies totesi "Ei mua kyllä oikeestaan kiinnosta... Puhut aina vaan nykyään siitä mitä kukakin siellä sanoi, mitä teki, kuka synnytti ja millaiset vauvat". Tämä oli minulle liikaa. Tajusin, että eihän minun elämässäni tapahdu mitään mistä kertoa kenellekään yhtään mitään. Voin kertoa, että molemmat lapseni ovat sairastaneet, pesin pyykkiä tänään, vähän on supistellut ja sain ihan hyvin nukuttua päiväunet. Mutta siinä se. Ei minulla ole muuta kerrottavaa.
Mistä tämä johtuu? Olen tässä puolen vuoden aikana ollessani raskaana, viettänyt aikani pääosin kotona lasteni kanssa. Puolessa vuodessa olen ollut ilman lapsia vappuna, Tuska festarien ajan kesäkuun lopulla, toissapäivänä ystävä pyysi syömään ONNEKSI ja satunnaisesti poikkesin alkuraskaudessa iltakahvilla kaverin luona. Mistä helvetistä minä kerron jollen muiden elämästä, jota somesta luen, kun omassani ei tapahdu mitään muuta kuin perheeseen ja kaksosten odottamiseen liittyviä asioita. Syy sille miksei mitään tapahdu on se, ettei minua pyydetä oikeastaan yhtään mihinkään ilman lapsia tai sitten jos jonkun kerran on pyydetty, en ole jostain syystä päässyt. Itse en myöskään ole vartavasten kutsunut itseäni toisten luo.
Olen varmasti tällä hetkellä melko tylsää seuraa. Elämäni pyörii vauvojen ympärille ja vaikka yrittäisin muuta, puhun raskaudesta ja tulevaisuudesta aina välillä. Minulla on hirveä tarve purkaa ajatuksia ihmisille, koska olen oikeasti päätymässä tilanteeseen, johon en edes tiedä oikeastaan miten pitäisi valmistautua. Tulevaisuus neljän pienen lapsen äitinä pelottaa ja jännittää, tietysti. Onneksi on tuo kaksosryhmä, jossa naiset ymmärtävät mitä minä käyn läpi ja jaksavat kuunnella mieltäni painavia asioita. Toisaalta silti mietin sitäkin, että kyllä oikean ystävän pitäisi jaksaa kuunnella ja ymmärtää myös sitä, mitä olen käymässä läpi tällä hetkellä vaikkei se omaa elämää niin koskettaisi tai olisi kaukana siitä, mikä se oma elämäntilanne on.
Suoraan sanottuna tekisi todella hyvää päästä välillä jonnekin ihan itsekseen ilman, että syliini vaati 2 tai 4-vuotias kokoajan, ja höpöttää kaverille niitä näitä ja yrittää poistaa hetkeksi mielestä vauvanvaatteet, mitä pitää hankkia, onko kaikki valmista, millaiset tuttipullot, paskavaipparoskikset, ammeet, rintakumit, maidonkerääjät, rinnanlämmittimet tai kakkatahranpoistoaineet pitää vielä ostaa. Onneksi yksi luottoystäväni, joka on pyydetty kummiksikin toiselle kaksosista, poikkeaa meille juoruilemaan aina silloin tällöin iltaisin kun lapset ovat jo nukkumassa.
Tuntuu toisaalta ikävältä, ettei minulla ole mitään tekemistä ja vain minun seurani ei kelpaa tällä hetkellä oikeastaan kenellekään. Tai ainakaan en ole kenenkään ykkösvaihtoehto, jos haluaa tehdä jotain kivaa tai tavata kiinnostavan ihmisen. Jos jonnekin kutsutaan, kutsu koskee minua ja lapsiani. Olen tottunut viettämään aikaa kavereiden kanssa paljonkin ilman lapsia, mutta ajanvietto on sisältänyt lähes aina alkoholia ja juhlimista. Nyt kun en voi mennä baariin riekkumaan, ei muuta tunnu olevan tarjolla. Jos minua pyydettäisiin vaikka syömään ravintolaan tai elokuviin, lähtisin heti. Tai vaikka viettämään elokuvailtaan kavereiden kesken, en miettisi kahdesti. En ole nyt vaan itse jaksanut olla kovin aktiivinen ja järjestää moisia itse. Ja vaikka elämäntilanteeni on mitä on, se ei poista sitä, että rakastan aikaa ystävien kanssa ja tarvin lapsivapaata omaa aikaa ja juttuseuraa aina silloin tällöin.
Miten vauvat voivat ja miten minä voin?
Kävin kontrolliultrassa, jossa tarkastettiin toisen vauvan sydänrakenteet, jotka jäivät rakenneultrassa liian piiloon. Kaikki oli kunnossa. Pojat ovat täysin saman kokoisia ja liikkuvaisia pieniä murusia. Vielä he mahtuvat kääntyilemään ja ovatkin milloin pää alaspäin ja pää ylöspäin. Tällä hetkellä ilmeisesti ainakin toisen jalat ovat alaspäin. Virtsarakkoni kertoo aika ajoin minulle sellaista viestiä... Tällä hetkellä vauvojen pitäisi painaa vähän vajaa 800g jos ovat omaa tahtiaan kasvaneet. Viimeksi painot molemmilla oli 600g.
Vähän reilun viikon päästä poikien ptäisi painaa kilon verran kappale. Silloin alan olemaan siinä koossa, mitä normaalisti yhtä lasta odottava äiti on vauvan ollessa täysiaikainen. Raskas olo vaivaa aina silloin tällöin ja öisin on toisinaan todella vaikea nukkua kun maha ei tunnu asettuvan minnekään hyvin. Supistelut loppuivat kun jäin kaksi viikkoa sitten sairaslomalle töistä. Stressi ja verenpaineen nouseminen aiheuttivat supistelun. Myös huonosti nukutut yöt ja aikaisin nouseminen tekivät olon kaameaksi. Nyt voin todeta, että vaikka vähillä vaivoilla mielestäni edelleen olen päässyt, on kahden odottaminen täysin eri asia kuin yhden odottaminen. Tämä on oikeasti tuplasti raskaampaa.
Vaikka olen melko hyvässä kunnossa fyysisesti, en pysty enää tekemään paljoa asioita. Kävin shoppailemassa vauvan vaatteita kauppakeskuksessa, jonka jälkeen olin aivan naatti. Reissu ei kestänyt paria tuntia pidempään, mutta loppupäivä ja osa seuraavaa oli vietettävä toipuen sängyn pohjalla. Liitoskivut ovat kovat ja käännökset sängyssä tuottavat tuskaa. Herään jokaiseen käännökseen yöllä. Lantiota särkee ja virtsarakko on pinteessä. Jos en syö kokoajan, alkaa huimata ja oksettaa. Melko usein myös närästää. Hormoonit aiheuttavat vähän väliä poraamista ja suuttumista ja tunnen oloni melko usein apeaksi. Onneksi noista lapsukaisista saa päivittäin roiman annoksen positiivista energiaa. (Vaikka kyllä ne tuottavat negatiivistakin energiaa kaikella kiukulla ja räyhällä, jota mahtuu myös jokaiseen päivään...)
Ja pidän siis tätä kuntoa kuitenkin melko hyvänä. Pystyn hoitamaan aika hyvin vielä lapsiani ja jaksan touhuta heidän kanssaan. Saan vielä siivottua kunhan vain jaksan siivoukseen ryhtyä. Väsymys painaa oikeastaan kokoajan. Selkä on vielä kestänyt, mutta tunnen kyllä kuinka se melkein on niksahtanut viimeisen viikon aikana monesti pois paikaltaan. Jos niin käy, sen jälkeen se vaivaa koko loppuraskauden. Mutta oletin sen olevan nyt jo mennyttä, joten olen tästä kestävyydestä positiivisesti yllättynyt!
Ei kai tässä muuta... Ensi viikolla aloitamme miehen kanssa laittaa vauvojen huonetta kuntoon. Luvassa seinien tapetointia ja sisustusta. Viimeiset hankinnatkin tehdään myös pian. Pidän takarajana raskausviikkoa 30. Tuolloin pitää kaiken olla valmista, koska sen jälkeen haluan alkaa valmistautua mahdolliseen vauvojen tulemiseen. Eikä toivoakaan, että edes jaksaisin enää kauaa laittaa asioita kuntoon vauvoja varten... Jos jo seuraavassa blogissa olisi niitä kivoja kuviakin, eikä tälläistä apeaa vuodatusta maailman tolasta. Nyt nukkumaan kunhan pojat masussa rauhoittuvat. Taisin ahmia liian paljon karkkia tätä kirjoittaessa kun neljä jalkaa pyrkii minusta läpi tällä hetkellä :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti