En nähnyt itseäni koskaan suurperheen äitinä. Olen ollut "vapaa sielu" aina. Haaveillut rock-tähden urasta, rakastanut juhlimista, rakastanut kapinaa ja ollut tietyllä tapaa anarkisti jo lapsesta saakka. Olen edelleen. Kapinoin vain kapinoinnin ilosta, vaikkei edes syytä olisi. Haluan olla eri mieltä haastaakseni ihmiset väittelyyn. Rakastan baareja. Tyttöjeniltoja, miehen kanssa juhlimista, festareita, metallimusiikkia. Automatka, kun saan laittaa musiikin täysillä soimaan ja huutaa musiikin mukana, tuottaa minulle ääretöntä nautintoa.
Elän tuulen mukana. En suunnittele oikeastaan koskaan mitään. Teen asioita hullusti hetken mielijohteesta. Tästä syystä olenkin ollut usein pulassa. Teen sen mitä haluan juuri silloin ja siten kun se hyvältä tuntuu. Se on varmaankin syy, miksi minusta on tulossa nyt suurperheen äiti. Vahingossa. Hetken mielijohteesta. Yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla täysin lapseton maailmanmatkaaja. Kaikki on riippunut hetkellisistä haluista ja päätöksistä.
Toki minäkin olen joutunut hyväksymään sen, että olen aikuinen ja vastuussa isoista asioista. Työelämässä olen joutunut miettimään ennen tekemistä, mutta sellainen työskentely on mielestäni tylsää. Perhe-elämä ja lapset rajoittavat hetken mielijohteesta asioiden tekemistä. Se kai onkin ollut tässä vanhemmuudessa ja koko aikuisuudessa yksi minulle suurimmista haasteista. Ja nyt kun lapsia tulee lisää ja vielä kaksi kerrallaan, se rajoittaa tuuliviirinä olemista yhä enemmän. Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
Vihaan kalenteria. Se on mielestäni hirveä keksintö. En haluaisi joutua suunnittelemaan asioita. Taulukot, numerot, kellonajat, suunnitelmat... Kaikki tuntuu inhottavalta. Kertakaikkiaan sellaiset eivät meinaa sopia minulle. Menin töihin kuopuksen äitiysloman jälkeen. Tuolloin opettelin ensimmäistä kertaa täyttämään kalenteria. Olin silloin 25-vuotias. Edelleen jätän suurimman osan asioista merkkaamatta kalenteriin. Seinäkalenteria olen yrittänyt opetella käyttämään vuosia, mutta huonolla menestyksellä. Mies ei käytä kalenteria edelleenkään yhtään mihinkään. Ei ole koskaan käyttänytkään. Olen siis löytänyt kaltaseni.
Muistan kun löysimme netistä talon, jossa nyt asumme. Olimme muutama hassua kertaa jutelleet, että olisi hauska muuttaa maalle omakotitaloon. Mies huusi minut kerrostaloasuntomme keittiöstä katsomaan, kun yksi mummonmökki oli myynnissä haluamallamme alueella. Näin kuvan ja totesin, että tuo, tuon minä haluan ja piste. Parin viikon päästä omistimme talon, ennen kuin talosta oli järjestetty yhtään näyttöä. Koirakin hankittiin samoin ja vauvakin siinä sitten samaan hötäkkään. Mitä kaksi aikuista ja koira tekee omakotitalolla? Ei mitään. Vauva oli saatava, vaikka opinnot olivat kesken. Ihan sama. Ja tehtiin toinenkin kun se halusi tulla. Niin vain kävi. Onneksi.
Vaikka olen elänyt elämääni tällä tavoin, olen saanut kaiken ja enemmänkin. Olen jopa onnellinen, että olen uskaltanut tehdä kaiken juuri niin kuin tunne on sanonut. Järki on vasta tullut jälkikäteen. Joitain ratkaisujani en ole vielä ehtinyt edes järkeillä. Onnen kaupalla olen onnistunut tekemään hyviä valintoja. Huonojakin valintoja toki olen elämässäni tehnyt, mutta kuitenkin saavuttanut aivan mielettömiä asioita. Saanut ammatin, työn, mahtavan kodin, lapsia, miehen, sydänystäviä, olen matkustanut, juhlinut, tutustunut ihmisiin, hankkinut vihamiehiä, mokannut ja noussut uudelleen.
Mun elämäni on oikeastaan ollut tähän saakka aivan sairaan siistiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti