Rakastan meidän pihaa. Pihamme on suuri ja siinä on tilaa leikkiä, pelata palloa, ajella polkupyörää ja valitettavasti myös mahdollisuus kiipeillä puihin.
Olin eilen viettämässä tyttöjeniltaa ihanien ystävieni kanssa. Ilta oli vauhdikas ja hauskaa pidettiin, melkein voi sanoa, että liiankin... Pääsin kotiin klo 4.30 jonotettuani tanssimisesta räjähtäneiden varpaitteni kanssa taksijonossa yli puolituntia. Ketterästi kipittelin sukkasillani hakemaan vara-avainta pihaan päästyäni (koska koroilla en pystynyt enää kulkemaan senttiäkään), kun omat olivat jääneet kotiin. Mutta kas, avainta ei ollutkaan siellä missä piti. Epäilemättä miehen on mielenkiintoista herätä puoli viideltä siihen, kun joku koputtaa ikkunan takana. Etenkin, kun minun ei edes ollut tarkoitus tulla kotiin yöksi. Niin. On hyviä yllätyksiä ja ei niin hyviä sellaisia.
Toivuttuani olen siivoillut, koska olen laiminlyönyt kotityöt jo hetken aikaa. Pyykkiä pitäisi pestä taas niin monta koneellista, että urakassa menee luultavasti kolme päivää. Imuroidessa muistui mieleen jokainen eilen juotu drinkki. Taisin hikoilla muutaman litran, vaikka yläkertaan en edes viitsinyt imuria raahata. Yläkerran pölyistä saisi punottua lankaa ainakin kolmeen villapaitaan... No, yläkerran puunaus jääköön huomiseksi.
Siihen kiipeilyyn.. Olin tulossa kirjoittamaan, kuinka kivaa on kun isot lapset saavat keskenään telmiä pihalla . Pidän ikkunaa auki niin kuulen, jos jotain riitaa tai hämminkiä siellä tulee. Istuin vessassa täyttämässä pyykkikonetta ja pohdin samalla blogin sisältöä. Ulkoa alkoi yhtäkkiä kuulua kirkumista. Kuulostelin ja totesin, että taas joku riehakas leikki kunnes kiljumisen seasta kuului "ÄITIIIIIII AAAAAAAPUAAAA!!". Säntäsin ikkunaan ja esikoinen roikkui melkein pää alaspäin jalka jumittuneena kahden puunrungon väliin ja oli tippumaisillaan. Sen enempää miettimättä poukkasin kivikolle sukkasillani ikkunasta. Au! Juoksin läpi koiransontaisen märän nurmikon pelastamaan pienokaistani. Jalka oli niin vääntynyt, että olin aivan vakuuttunut sen olevan poikki. Onneksi, kun sain lapsen irrotettua hän totesi että huh, onneks ei käynyt mitään ja pomppasi muutaman hypyn todeten jalan olevan aivan kunnossa.
Loppupäivän aion viettää kalakeittoa keitellen ja rauhallisesti nurkkia putsaillen. Toisen kaksosen kuntoa pitää myös seurailla, kun hänellä on kova räkis ja kuume huitelee 39 asteessa. Raukka parka poltti juuri kätensä patteriin ja samana iltana puhkesi räkätauti, isoveljeltä napattu. Josko tämä flunssailu tästä talttuisi. Kermaista lohisoppaa ja rakkautta lääkkeeksi. Kaikesta äksönistä huolimatta, mulla on jotenkin rentoutunut ja hyvä mieli. Kiitos kuuluu siltä kaikille rakkaille ystävilleni, joiden kanssa sain eilen nollata. Kirjaimellisesti.
Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille!
sunnuntai 2. lokakuuta 2016
torstai 29. syyskuuta 2016
Vauvavuoden loppu häämöttää - kuulumisia pitkästä aikaa
Vauvavuosi alkaa olla ohi. Pojat ovat kasvaneet huimasti ja kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Molemmat ovat olleet melko terveitä, syöneet ja nukkuneet hyvin. En olisi koskaan voinut kuvitella, että vuosi tulee olemaan näin helppo. Verrattuna yksösiini, kaksosemme ovat olleet totaalisia kullannuppuja. Kieltäydyn sanomasta kilttejä, koska vauvat eivät ole koskaan tuhmia, vain rauhallisia tai rauhatttomia.
Olen pohtinut koko vuoden, ovatko pojat identtisiä vai eivät. Heillä oli kohdussa omat istukat, mutta sehän ei ole automaattisesti merkki epäidenttisyydestä. Osa di-di kaksosista ovat kuitenkin identtisiä ja asian voi varmistaa vain identtisyystestillä, joka maksaa mansikoita. Asiallahan ei sinänsä ole merkitystä, mutta itse haluaisin mielenkiinnosta kuumeisesti tietää asian todellisen laidan. Oma ajatukseni asiasta vaihtelee päivittäin. Joinain päivinä pojat ovat täysin toistensa kopioita ja olen vakuuttunut identtisyydestä. Seuraavana päivänä he näyttävät niin erilaisilta, että mielipiteeni tekee täyskäännöksen. Testi on pakko tehdä ihan vain mielenrauhani vuoksi. Onhan se nyt hemmetin kiinnostavaa tietää!!
Luonteissa pojilla on eroa, ei paljon, mutta kuitenkin tunnistettavia omia piirteitä. Herra A on itsepäisempi ja päättäväisempi. Jos hän haluaa jotain eikä saakkaan sitä heti, tulee kova huuto ja hermoromahdus. Herra B puolestaan saattaa näyttää teennäisesti väännettyä loukkaantumisen ilmettä hetken, mutta antaa sitten olla. A on hieman varautuneempi uusia ihmisiä kohtaan. Monesti kylässä tai kyläiliöiden saapuessa A odottaa, että B menee vieraan luo ensin ja seuraa sitten perässä. B nauraa helpommin, A:n hymy on tiukemmassa. Kumpikaan ei silti ole kikattaja ja naurun aikaan saaminen on joskus vaikeaa. Perus tyytyväisiä ja hyväntuulisia touhuilijoita ovat molemmat olleet tähän saakka oikeastaan aina, vaikkei naurua irtoa ihan helpolla.
Arki neljän lapsen kanssa vaatii päivittäin järjestelyä ja suunnittelua. Ruoanlaitto vaatii tuhottomasti aikaa. Pyykkiä ja sotkua tulee mielettömästi ja siivousurakka on loputon. Olen oppinut onneksi sietämään paremmin sitä, että talomme ja pihamme muistuttaa sotatannerta valtaosan ajasta. Tavarat ovat hyrskynmyrskyn pitkin lattioita; leluja, vaatteita, parittomia sukkia, likaisia astioita, roskia ja ihan kaikkea mitä kuvitella saattaa. Päivästä menee suuri osa siihen, että nalkutan isommille lapsille jälkien siivoamisesta, kiellän viskomasta vaatteita ympäriinsä ja tunkemasta lusikoita kynttiläkippoihini tai kalapuikkoja patterien väleihin. Kuitenkin tämä nalkutus on välttämätöntä, koska en aio lopun elämääni siivota toisten jälkiä.
Pinnani on venynyt äärimmäisen pitkäksi. Olen oppinut sulkemaan älämölön ja raivoamisen pois mielestäni, vaikka kaikki neljä huutaisivat yhtä aikaa. Välillä on tietysti päiviä, etten kertakaikkiaan jaksa kuunnella turhanpäiväistä uhmakiukuttelua ja olen raivon partaalla jo herätessäni, mutta noin niinkuin yleensä, olen melkoinen viilipytty. Kykenen palauttamaan 3-vuotiaan 45 kertaa jäähypenkkiin suuttumatta ja samalla pitämään jaloilla vauvat kaukana raivoajasta. Pystyn etsimään 5-vuotiaan sukat 560 kertaa aamulla uudelleen kun ne lentävät sohvien alle ja pönttöuunin päälle jalkaan menemisen sijaan.
Päivät kuluvat pitkälti säntäillessä paikasta toiseen. Missä on toinen vauva? Joo tulen pyyhkimään! Odota hetki äiti tulee auttamaan pukemisessa! Pieni hetki tulen pesemään pyllyn kun olen vaihtanut ensin nämä vaatteet! Hetki vain äiti tulee pesemään kuulakärkikynäsutun naamastasi kunhan ensin olen kuorinut nämä 300 perunaa ja leikannut vauvan kynnet ja käynyt pissalla itse. Okei käyn pissalla vasta sen jälkeen kun olen nukuttanut tämän ja pyyhkinyt sen pyllyn ja ripustanut ne pyykit, ja jakanut puuron neljälle lautaselle ja siivonnut koirankakat eteisestä kun syötitte koiralle luumuja koko eilisen päivän. (voi kunpa viimeinen tapahtuma olisi fiktiivinen).
Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että mieheni on ollut kotona koko tämän ajan pyörittämässä arkea kanssani, Se on helpottanut montaa asiaa. Olemme kohdanneet sen todellisuuden, ettei kahdenkeskistä aikaa järjesty kovin helpolla. 2x 11kk täystuhot, 3v uhmis ja 5v viisastelija eivät ole kenellekään kokonaisena settinä unelmien yöviraat. Joudumme aina järjestämään lapsille kaksi erillistä hoitopaikkaa, jos haaveilemme yhteisestä illanvietosta. Tämä on vaatinut paljon totuttelua, koska nautimme ajasta yhdessä ja hektinen perhe-elämä vaatisi meidän tukipilarien hengähdysmahdollisuuksia, Onneksi meillä on kuitenkin ihania ystäviä ja isovanhemmat, jotka auttavat kun vain kykenevät. Tosin emme ole päässeet viettämään tämän vuoden aikana kahdenkeskistä iltaa kuin kaksi kertaa, jos nyt oikein muistan.. Mutta aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Kyllä tämäkin tilanne muuttuu ja nyt on nautittava vain illoista, jolloin saamme katsella yhdessä televisiota kun lapset nukkuvat.
Olen saanut läjän uusia ystäviä kaksosten myötä. Olen saanut tutustua ihaniin naisiin, jotka ymmärtävät minua ja minä ymmärrän heitä, meillä kaikilla on on jotain yhteistä: kaksoset. Vaikka oma arkeni kaksosten kanssa on ollut mielestäni melko helppoa, liittyy monikkovanhemmuuteen asioita, joita ei yksösvanhempi voi kertakaikkiaan ymmärtää. Tämä ei ole vähättelyä vaan fakta. Tietysti saan tukea vanhoilta ihanilta ystäviltäni ja heihin, heidän ystäävyyteensä ja tukeensa voin luottaa täysin. He ovat ymmärtäneet elämäni muuttumisen ja seisoneet vierelläni kun olen heitä tarvinnut. Olen hyvin kiitollinen kaikille ystävilleni, uusille ja vanhoille ja toivon, että jotenkin sen pystyn osottamaan ajan saatossa.
Edellisestä kirjoituksesta olikin jo liikaa aikaa, ja koetan taas saada blogiini elämää, kun kohta on jälleen uusia haasteita edessä. Työhönpaluu häämöttää. Tammikuun alussa arki tulee olemaan huomattavasti haasteellisempaa, mutta hei! Kyl mä selviin, mä oon terästä!!
Identtisiä vai ei?
Olen pohtinut koko vuoden, ovatko pojat identtisiä vai eivät. Heillä oli kohdussa omat istukat, mutta sehän ei ole automaattisesti merkki epäidenttisyydestä. Osa di-di kaksosista ovat kuitenkin identtisiä ja asian voi varmistaa vain identtisyystestillä, joka maksaa mansikoita. Asiallahan ei sinänsä ole merkitystä, mutta itse haluaisin mielenkiinnosta kuumeisesti tietää asian todellisen laidan. Oma ajatukseni asiasta vaihtelee päivittäin. Joinain päivinä pojat ovat täysin toistensa kopioita ja olen vakuuttunut identtisyydestä. Seuraavana päivänä he näyttävät niin erilaisilta, että mielipiteeni tekee täyskäännöksen. Testi on pakko tehdä ihan vain mielenrauhani vuoksi. Onhan se nyt hemmetin kiinnostavaa tietää!!
Luonteissa pojilla on eroa, ei paljon, mutta kuitenkin tunnistettavia omia piirteitä. Herra A on itsepäisempi ja päättäväisempi. Jos hän haluaa jotain eikä saakkaan sitä heti, tulee kova huuto ja hermoromahdus. Herra B puolestaan saattaa näyttää teennäisesti väännettyä loukkaantumisen ilmettä hetken, mutta antaa sitten olla. A on hieman varautuneempi uusia ihmisiä kohtaan. Monesti kylässä tai kyläiliöiden saapuessa A odottaa, että B menee vieraan luo ensin ja seuraa sitten perässä. B nauraa helpommin, A:n hymy on tiukemmassa. Kumpikaan ei silti ole kikattaja ja naurun aikaan saaminen on joskus vaikeaa. Perus tyytyväisiä ja hyväntuulisia touhuilijoita ovat molemmat olleet tähän saakka oikeastaan aina, vaikkei naurua irtoa ihan helpolla.
Mitä olen oppinut?
Arki neljän lapsen kanssa vaatii päivittäin järjestelyä ja suunnittelua. Ruoanlaitto vaatii tuhottomasti aikaa. Pyykkiä ja sotkua tulee mielettömästi ja siivousurakka on loputon. Olen oppinut onneksi sietämään paremmin sitä, että talomme ja pihamme muistuttaa sotatannerta valtaosan ajasta. Tavarat ovat hyrskynmyrskyn pitkin lattioita; leluja, vaatteita, parittomia sukkia, likaisia astioita, roskia ja ihan kaikkea mitä kuvitella saattaa. Päivästä menee suuri osa siihen, että nalkutan isommille lapsille jälkien siivoamisesta, kiellän viskomasta vaatteita ympäriinsä ja tunkemasta lusikoita kynttiläkippoihini tai kalapuikkoja patterien väleihin. Kuitenkin tämä nalkutus on välttämätöntä, koska en aio lopun elämääni siivota toisten jälkiä.
Pinnani on venynyt äärimmäisen pitkäksi. Olen oppinut sulkemaan älämölön ja raivoamisen pois mielestäni, vaikka kaikki neljä huutaisivat yhtä aikaa. Välillä on tietysti päiviä, etten kertakaikkiaan jaksa kuunnella turhanpäiväistä uhmakiukuttelua ja olen raivon partaalla jo herätessäni, mutta noin niinkuin yleensä, olen melkoinen viilipytty. Kykenen palauttamaan 3-vuotiaan 45 kertaa jäähypenkkiin suuttumatta ja samalla pitämään jaloilla vauvat kaukana raivoajasta. Pystyn etsimään 5-vuotiaan sukat 560 kertaa aamulla uudelleen kun ne lentävät sohvien alle ja pönttöuunin päälle jalkaan menemisen sijaan.
Päivät kuluvat pitkälti säntäillessä paikasta toiseen. Missä on toinen vauva? Joo tulen pyyhkimään! Odota hetki äiti tulee auttamaan pukemisessa! Pieni hetki tulen pesemään pyllyn kun olen vaihtanut ensin nämä vaatteet! Hetki vain äiti tulee pesemään kuulakärkikynäsutun naamastasi kunhan ensin olen kuorinut nämä 300 perunaa ja leikannut vauvan kynnet ja käynyt pissalla itse. Okei käyn pissalla vasta sen jälkeen kun olen nukuttanut tämän ja pyyhkinyt sen pyllyn ja ripustanut ne pyykit, ja jakanut puuron neljälle lautaselle ja siivonnut koirankakat eteisestä kun syötitte koiralle luumuja koko eilisen päivän. (voi kunpa viimeinen tapahtuma olisi fiktiivinen).
Ystävyyden ja parisuhteen merkitys
Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että mieheni on ollut kotona koko tämän ajan pyörittämässä arkea kanssani, Se on helpottanut montaa asiaa. Olemme kohdanneet sen todellisuuden, ettei kahdenkeskistä aikaa järjesty kovin helpolla. 2x 11kk täystuhot, 3v uhmis ja 5v viisastelija eivät ole kenellekään kokonaisena settinä unelmien yöviraat. Joudumme aina järjestämään lapsille kaksi erillistä hoitopaikkaa, jos haaveilemme yhteisestä illanvietosta. Tämä on vaatinut paljon totuttelua, koska nautimme ajasta yhdessä ja hektinen perhe-elämä vaatisi meidän tukipilarien hengähdysmahdollisuuksia, Onneksi meillä on kuitenkin ihania ystäviä ja isovanhemmat, jotka auttavat kun vain kykenevät. Tosin emme ole päässeet viettämään tämän vuoden aikana kahdenkeskistä iltaa kuin kaksi kertaa, jos nyt oikein muistan.. Mutta aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Kyllä tämäkin tilanne muuttuu ja nyt on nautittava vain illoista, jolloin saamme katsella yhdessä televisiota kun lapset nukkuvat.
Olen saanut läjän uusia ystäviä kaksosten myötä. Olen saanut tutustua ihaniin naisiin, jotka ymmärtävät minua ja minä ymmärrän heitä, meillä kaikilla on on jotain yhteistä: kaksoset. Vaikka oma arkeni kaksosten kanssa on ollut mielestäni melko helppoa, liittyy monikkovanhemmuuteen asioita, joita ei yksösvanhempi voi kertakaikkiaan ymmärtää. Tämä ei ole vähättelyä vaan fakta. Tietysti saan tukea vanhoilta ihanilta ystäviltäni ja heihin, heidän ystäävyyteensä ja tukeensa voin luottaa täysin. He ovat ymmärtäneet elämäni muuttumisen ja seisoneet vierelläni kun olen heitä tarvinnut. Olen hyvin kiitollinen kaikille ystävilleni, uusille ja vanhoille ja toivon, että jotenkin sen pystyn osottamaan ajan saatossa.
Edellisestä kirjoituksesta olikin jo liikaa aikaa, ja koetan taas saada blogiini elämää, kun kohta on jälleen uusia haasteita edessä. Työhönpaluu häämöttää. Tammikuun alussa arki tulee olemaan huomattavasti haasteellisempaa, mutta hei! Kyl mä selviin, mä oon terästä!!
perjantai 18. maaliskuuta 2016
Jotain aivan muuta kuin äiti-asiaa : Lucid-unet
Mistä kaikki alkoi?
Toisen lapsen syntymän jälkeen aloin kärsiä kummallisista uniongelmista. Olen aina ollut vilkasuninen, nähnyt unia ja muistanut ne, mutta tämä olikin jotain aivan muuta. Etenkin päiväunien aikaan sain kohtauksia, joita epäilin epileptisiksi kohtauksisksi. Tietysti diagnosoin jo itselleni ms-taudin, aivokasvaimen ja vaikka mitä. Kohtaus alkoi niin, että päässäni alkoi kuulua kovaa surinaa, ikäänkuin sähkön ääni jossain voimalinjan alla. Surina voimistui ja voimistui, kunnes korvissa kuului kova paukahdus ja surina alkoi uudelleen. Kohtausten aikana olin aivan paniikissa, koska olin hereillä, mutten voinut kuitenkaan herätä. Silmiä sai raotettua, muttei auki. Puhumaan ei pysty ollenkaan, korkeintaan sai aikaan pienen korahduksen. Raajat eivät liikkuneet, vaikka kuinka yritin.
Kohtaus ilmaantui aina siinä vaiheessa, kun olin vaipumaisillani uneen. Aloin ahdistua kohtauksista kun niitä tuli yhä enemmän, joten menin lääkäriin hattu kourassa kuulemaan kuolemantuomiotani. Selitin lääkärille asiaa. "Joo mun päässä oikeesti niinku surisee tosi kovaa, niinku sellanen sähkö ja sit paukahtaa jajaja...". Lääkärin ilme oli mielenkiintoinen.... Kirjasi varmaan papereihinsa "hullu, kuulee ääniä päässään". Lääkäri myös sanoi, ettei ole koskaan kuullut moista selitystä ja määräsi minut neurologin tutkimuksiin. Neurologi teki tutkimuksesa, mutta totesi vain asian varmaan jotenkin liittyvän siihen hetkeen, kun vaivun uneen. Jostain syystä olen hereillä sen ajan toisinaan ja tiedostan sen tapahtuman.
Ensimmäinen lucid-kokemus
Olin helpottunut, mutta edelleen pihalla siitä, mitä tämän asian kanssa tulisi tehdä. Kohtaukset olivat niin ahdistavia, että halusin niistä eroon tavalla tai toisella. Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, jos en kohtauksen ilmaantuessa yritäkään herätä. Seuraava kohtaus tuli päiväunilla nukkuessani patjalla lattialla. Ensin meinasin hätääntyä kun surina alkoi, mutta tiesin, etten voi tehdä mitään. Mieheni oli viereisessä huoneessa ja surinan yli kuulin hänen näpyttelynsä tietokoneella. Surina voimistui ja voimistui, paukahdus kuului. Sama alkoi uudelleen ja koetin hengittää syvään. Yhtäkkiä ääni loppui. Olin mustassa tilassa. Olin jossain, mutten ollut missään. Kuulin edelleen tietokoneen näpyttämisen ja oman raskaan hengitykseni. En pystynyt tekemään mitään, aika oli ikään kuin pysähtynyt.
Lopulta aloin hätääntyä ja yritin herätä. En saanut kehoani liikkeelle. Onneksi säpsähdin istualleni ja sanoin heti miehelle, ettei hän ikinä usko mitä tapahtui. Mies ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi näpyttelyä koneella. Kävelin olohuoneen ikkunen eteen ja katsoin kauas pellolle. Näin valtavan mustan pilven taivaalla, josta alkoi laskeutua pyörremyrskyn muoto kohti maata. Hengitykseni kiihtyi. Mietin hetken, miten ihmeessä tänne voi tulla tuollainen luonnonilmiö, joka kohta tuhoaa koko meidän talon ja kaiken tästä ympäriltä? No ei mitenkään! Ei se voi olla mahdollista! Kävelin miehen viereen uudelleen ja huutelin häntä, muttei hän reagoinut mitenkään. Mietin, että voihan pe*kele, mä nukun edelleen. Kävelin unessani patjalle, jossa oikeastikin nukuin, menin makuulle ja heräsin. Se tunne kun oikeasti heräsin ja nousin istumaan, oli huikea. Huusin miehen nimeä ja hän vastasi. Silti oli pakko kurkata ikkunasta ulos ja muutama kertaa nipistää itseään, että olen aivan varmasti hereillä.
Mitä on lucid, eli selkouni
Wikipedia sanoo näin:
"Selkouni (engl. lucid dream, suomenkielinen terminologia ei ole vakiintunut, kutsutaan myös nimillä selväuni, kirkas uni ja lucid-uni) tarkoittaa unta, jota nähdessään henkilö tiedostaa näkevänsä unta. Useimmiten selkounessa pystytään myös jossain määrin vaikuttamaan unen sisältöön, esimerkiksi liikkumaan unimaailmassa oman mielen mukaan, jolloin puhutaan tarkennettuna kontrolloidusta unesta. Termi selkeä tai kirkas viittaa siihen, että selkounet koetaan usein lähes yhtä aidon tuntuisiksi kuin valveilla tehdyt havainnot.
Selkounet sekoitetaan joskus valveuniin.
Syy sille, miksi selkounia halutaan nähdä, on, että unessa fysikaaliset ja sosiaaliset rajoitukset eivät päde, vaan erityisesti kontrolloidun unen aikana henkilö voi muun muassa lentää, taikoa, tai muuten muokata ympäristöään "ajatuksen voimalla", tavata uudelleen henkilöitä muistoistaan, toteuttaa seksuaalisuuttaan, harrastaa tavallista todentuntuisempaa mielikuvaharjoittelua ja tutkiskella mielikuvituksensa tuotteita hyvin konkreettisesti."
Tongein internetistä kaiken tiedon lucid-unista. Halusin oppia hallitsemaan paremmin uniani ja päästä selkouni-tilaan itse niin halutessani. Halusin hallita unen ympäristöä ja tavata ihmisiä menneisyydestä. Onnistuinkin heti ensiyrittämällä.
Uni alkoi sillä, että surinan alettua tunsin olevani maan alla. Silmieni edessä hurisi jokin musta-valkoinen vanha elokuva. Tuntui kuin suussani olisi ollut metallikiekko, jota puren. Surina loppui ensimmäiseen paukahdukseen ja ttunsin etten saa hengitettyä. Nousin ylös mullasta ja suussani olikin jokin ihme kiekko, jonka otin pois. Katsoin käsiäni, katsoin ympärilleni ja olin valtavalla ruohokentällä. Tajusin heti, että onnistuin! Tämä uni olikin oikein onnistunut. Tapasin vanhoja tuttuja ja jo kuolleita ihmisiä, kunnes heräsin johonkin lapsen metelöintiin.
Unen säätelymahdollisuus
Vaikka unessa pystyy tekemään melkein mitä tahansa, järki ei toimi siellä ihan normaalisti. Monesti mietin unen jälkeen, että mitä hittoa mä nyt tollasta menin tekemään? Miksi sanoin jollekin ihmiselle jotain tai miksen mennyt jonnekin tiettyyn paikkaan kun olisi ollut mahdollisuus. Yleensä lennän ja tapaan ihmisiä, varastan kaupasta rahaa ja menen ostamaan ihan mitä tahansa. Nyt tajusin, että eihän minun tarvitsisi mitään ostaa. Miksen vain ota ja kävele ulos kaupasta?!
Ikävää on se, ettei aina pysty vaikuttamaan unen ympäristöön täydellisesti. Yritin lähteä (tai siirtyä) ulkomaille kerran, muttei se onnistunut vaan päädyin aina vanhempieni kotiin. Eräs kerta yrittäessäni lähteä lentoon, se ei kertakaikkiaan onnistunut. Joskus olin jossain kummistustalossa, enkä päässyt pois vaikka ympäristö oli hyvin epämiellyttävä. Yleensä unen epäonnistuessa lähden unesta pois.
Tämän hetken tilanne
Syy miksi halusin aiheesta kirjoittaa nyt on se, että näitä unia on alkanut taas olla enemmän. Nykyään pääsen selkouneen melko helposti niin halutessani ja poiskin pääsen helpolla. Yleensä poistun unesta menemällä unessa nukkumaan. Olen oppinut tarkastamaan heti, olenko unessa vai hereillä. Ennen unen ja hereilläolon selvittäminen on vaikeaa. Nykyään osaan katsoa heti, onko kello oikeassa ajassa, onko huonekalut oikeilla paikoilla jne. Uni ei ole koskaan täydellisen samanlainen kuin todellisuus. Yksi hyvä keino tarkastukseen on myös se, saanko painettua käteni seinän läpi jos niin haluan.
Suosittelen selkounien opettelua kaikille. Netistä löytää ohjeita opetteluun. Itse olen onnekas, kun pystyn näkemään niitä ihan luonnostaan ja helposti. Lucid mahdollistaa ihan mielettömästi asioita, se vapauttaa normeista. Voi tehdä ihan mitä haluaa! Mistä sinä unelmoit? Etelän matkasta, Brad Pittistä, lottovoitosta (ei kylläkään onnistu helpolla, mutta aina voi ryöstää pankin), bileistä, rauhasta, julkisuudesta....? Suosittelen lucidia, todella suosittelen!
Ps. En ole hullu.
Toisen lapsen syntymän jälkeen aloin kärsiä kummallisista uniongelmista. Olen aina ollut vilkasuninen, nähnyt unia ja muistanut ne, mutta tämä olikin jotain aivan muuta. Etenkin päiväunien aikaan sain kohtauksia, joita epäilin epileptisiksi kohtauksisksi. Tietysti diagnosoin jo itselleni ms-taudin, aivokasvaimen ja vaikka mitä. Kohtaus alkoi niin, että päässäni alkoi kuulua kovaa surinaa, ikäänkuin sähkön ääni jossain voimalinjan alla. Surina voimistui ja voimistui, kunnes korvissa kuului kova paukahdus ja surina alkoi uudelleen. Kohtausten aikana olin aivan paniikissa, koska olin hereillä, mutten voinut kuitenkaan herätä. Silmiä sai raotettua, muttei auki. Puhumaan ei pysty ollenkaan, korkeintaan sai aikaan pienen korahduksen. Raajat eivät liikkuneet, vaikka kuinka yritin.
Kohtaus ilmaantui aina siinä vaiheessa, kun olin vaipumaisillani uneen. Aloin ahdistua kohtauksista kun niitä tuli yhä enemmän, joten menin lääkäriin hattu kourassa kuulemaan kuolemantuomiotani. Selitin lääkärille asiaa. "Joo mun päässä oikeesti niinku surisee tosi kovaa, niinku sellanen sähkö ja sit paukahtaa jajaja...". Lääkärin ilme oli mielenkiintoinen.... Kirjasi varmaan papereihinsa "hullu, kuulee ääniä päässään". Lääkäri myös sanoi, ettei ole koskaan kuullut moista selitystä ja määräsi minut neurologin tutkimuksiin. Neurologi teki tutkimuksesa, mutta totesi vain asian varmaan jotenkin liittyvän siihen hetkeen, kun vaivun uneen. Jostain syystä olen hereillä sen ajan toisinaan ja tiedostan sen tapahtuman.
Ensimmäinen lucid-kokemus
Olin helpottunut, mutta edelleen pihalla siitä, mitä tämän asian kanssa tulisi tehdä. Kohtaukset olivat niin ahdistavia, että halusin niistä eroon tavalla tai toisella. Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, jos en kohtauksen ilmaantuessa yritäkään herätä. Seuraava kohtaus tuli päiväunilla nukkuessani patjalla lattialla. Ensin meinasin hätääntyä kun surina alkoi, mutta tiesin, etten voi tehdä mitään. Mieheni oli viereisessä huoneessa ja surinan yli kuulin hänen näpyttelynsä tietokoneella. Surina voimistui ja voimistui, paukahdus kuului. Sama alkoi uudelleen ja koetin hengittää syvään. Yhtäkkiä ääni loppui. Olin mustassa tilassa. Olin jossain, mutten ollut missään. Kuulin edelleen tietokoneen näpyttämisen ja oman raskaan hengitykseni. En pystynyt tekemään mitään, aika oli ikään kuin pysähtynyt.
Lopulta aloin hätääntyä ja yritin herätä. En saanut kehoani liikkeelle. Onneksi säpsähdin istualleni ja sanoin heti miehelle, ettei hän ikinä usko mitä tapahtui. Mies ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi näpyttelyä koneella. Kävelin olohuoneen ikkunen eteen ja katsoin kauas pellolle. Näin valtavan mustan pilven taivaalla, josta alkoi laskeutua pyörremyrskyn muoto kohti maata. Hengitykseni kiihtyi. Mietin hetken, miten ihmeessä tänne voi tulla tuollainen luonnonilmiö, joka kohta tuhoaa koko meidän talon ja kaiken tästä ympäriltä? No ei mitenkään! Ei se voi olla mahdollista! Kävelin miehen viereen uudelleen ja huutelin häntä, muttei hän reagoinut mitenkään. Mietin, että voihan pe*kele, mä nukun edelleen. Kävelin unessani patjalle, jossa oikeastikin nukuin, menin makuulle ja heräsin. Se tunne kun oikeasti heräsin ja nousin istumaan, oli huikea. Huusin miehen nimeä ja hän vastasi. Silti oli pakko kurkata ikkunasta ulos ja muutama kertaa nipistää itseään, että olen aivan varmasti hereillä.
Mitä on lucid, eli selkouni
Wikipedia sanoo näin:
"Selkouni (engl. lucid dream, suomenkielinen terminologia ei ole vakiintunut, kutsutaan myös nimillä selväuni, kirkas uni ja lucid-uni) tarkoittaa unta, jota nähdessään henkilö tiedostaa näkevänsä unta. Useimmiten selkounessa pystytään myös jossain määrin vaikuttamaan unen sisältöön, esimerkiksi liikkumaan unimaailmassa oman mielen mukaan, jolloin puhutaan tarkennettuna kontrolloidusta unesta. Termi selkeä tai kirkas viittaa siihen, että selkounet koetaan usein lähes yhtä aidon tuntuisiksi kuin valveilla tehdyt havainnot.
Selkounet sekoitetaan joskus valveuniin.
Syy sille, miksi selkounia halutaan nähdä, on, että unessa fysikaaliset ja sosiaaliset rajoitukset eivät päde, vaan erityisesti kontrolloidun unen aikana henkilö voi muun muassa lentää, taikoa, tai muuten muokata ympäristöään "ajatuksen voimalla", tavata uudelleen henkilöitä muistoistaan, toteuttaa seksuaalisuuttaan, harrastaa tavallista todentuntuisempaa mielikuvaharjoittelua ja tutkiskella mielikuvituksensa tuotteita hyvin konkreettisesti."
Tongein internetistä kaiken tiedon lucid-unista. Halusin oppia hallitsemaan paremmin uniani ja päästä selkouni-tilaan itse niin halutessani. Halusin hallita unen ympäristöä ja tavata ihmisiä menneisyydestä. Onnistuinkin heti ensiyrittämällä.
Uni alkoi sillä, että surinan alettua tunsin olevani maan alla. Silmieni edessä hurisi jokin musta-valkoinen vanha elokuva. Tuntui kuin suussani olisi ollut metallikiekko, jota puren. Surina loppui ensimmäiseen paukahdukseen ja ttunsin etten saa hengitettyä. Nousin ylös mullasta ja suussani olikin jokin ihme kiekko, jonka otin pois. Katsoin käsiäni, katsoin ympärilleni ja olin valtavalla ruohokentällä. Tajusin heti, että onnistuin! Tämä uni olikin oikein onnistunut. Tapasin vanhoja tuttuja ja jo kuolleita ihmisiä, kunnes heräsin johonkin lapsen metelöintiin.
Unen säätelymahdollisuus
Vaikka unessa pystyy tekemään melkein mitä tahansa, järki ei toimi siellä ihan normaalisti. Monesti mietin unen jälkeen, että mitä hittoa mä nyt tollasta menin tekemään? Miksi sanoin jollekin ihmiselle jotain tai miksen mennyt jonnekin tiettyyn paikkaan kun olisi ollut mahdollisuus. Yleensä lennän ja tapaan ihmisiä, varastan kaupasta rahaa ja menen ostamaan ihan mitä tahansa. Nyt tajusin, että eihän minun tarvitsisi mitään ostaa. Miksen vain ota ja kävele ulos kaupasta?!
Ikävää on se, ettei aina pysty vaikuttamaan unen ympäristöön täydellisesti. Yritin lähteä (tai siirtyä) ulkomaille kerran, muttei se onnistunut vaan päädyin aina vanhempieni kotiin. Eräs kerta yrittäessäni lähteä lentoon, se ei kertakaikkiaan onnistunut. Joskus olin jossain kummistustalossa, enkä päässyt pois vaikka ympäristö oli hyvin epämiellyttävä. Yleensä unen epäonnistuessa lähden unesta pois.
Tämän hetken tilanne
Syy miksi halusin aiheesta kirjoittaa nyt on se, että näitä unia on alkanut taas olla enemmän. Nykyään pääsen selkouneen melko helposti niin halutessani ja poiskin pääsen helpolla. Yleensä poistun unesta menemällä unessa nukkumaan. Olen oppinut tarkastamaan heti, olenko unessa vai hereillä. Ennen unen ja hereilläolon selvittäminen on vaikeaa. Nykyään osaan katsoa heti, onko kello oikeassa ajassa, onko huonekalut oikeilla paikoilla jne. Uni ei ole koskaan täydellisen samanlainen kuin todellisuus. Yksi hyvä keino tarkastukseen on myös se, saanko painettua käteni seinän läpi jos niin haluan.
Suosittelen selkounien opettelua kaikille. Netistä löytää ohjeita opetteluun. Itse olen onnekas, kun pystyn näkemään niitä ihan luonnostaan ja helposti. Lucid mahdollistaa ihan mielettömästi asioita, se vapauttaa normeista. Voi tehdä ihan mitä haluaa! Mistä sinä unelmoit? Etelän matkasta, Brad Pittistä, lottovoitosta (ei kylläkään onnistu helpolla, mutta aina voi ryöstää pankin), bileistä, rauhasta, julkisuudesta....? Suosittelen lucidia, todella suosittelen!
Ps. En ole hullu.
lauantai 12. maaliskuuta 2016
Arkea kaksosten kanssa
Elämä on ollut aika helppoa kaksosten syntymän jälkeen. Tosin jos joku hyppäisi nyt tähän tilanteeseen, hän voisi ihmetellä, miten ihmeessä tätä voi sanoa helpoksi. Minulla oli ennakko-odotus tästä elämästä kaksosten ja kahden pienen isosisaruksen kanssa, jossa kaksi vauvaa huutaa yötä-päivää, ja se ei onneksi toteutunut.
Kaksoset nukkuvat yleensä todella hyvin. Saan itse nukkua usein 5-8 tuntia. Tietysti silti herään jokaiseen pieruun ja pikkuähellykseen, joka aiheuttaa minulle väsymystä. En silti valita. Olen nukkunut huomattavasti paremmin kuin edellisen lapseni vauva-aikana. Kaksoset ovat hymyileväisiä ja tyytyväisiä suurimman osan ajasta.
Tätä et ehkä ole tullut ajatelleeksi
Kun sattuu se hetki, että kaksoset itkevät yhtä aikaa, haasteet ilmaantuvat. Kahden vauvan tyynnyttäminen yhdellä sylillä on melkoisen hankalaa. Jos molemmat itkee ja tutit tippuvat, ei ole enää kättä vapaana nostamaan tuttia latialta tai rättiä jos sattuu toiselta tulemaan puklu.
Aamulla kun herään, hoidan yhden vauvan päälle puhtaan vaipan ja vaatteet. Sitten teen saman heti perään toisen kerran.
Kun lähdetään ulos, toinen joutuu hikoilemaan toppavaatteissa, koska toinen on vielä pukematta.
Reissuun lähdettäessä joudun kantamaan 15 kiloa ja lisäksi kaukaloiden painon autoon ja takaisin. Lisäksi olalla on hoitolaukku ja takaisin tullessa toisen kaukalon mukana kulkee kauppakassi.
Yksönen usein saa sylin heti kun itkettää. Ruokaa ei joudu odottamaan. Kaksonen joutuu tottumaan odottamiseen ja äiti joutuu tottumaan siihen, että vauva itkee ja sen on itkettävä kunnes toinen on hoidettu.
Kaksosten äiti suree onko varmasti pitänyt molempia yhtä paljon sylissä.
Kaksosen äiti ei muista onko molemmilta tullut kakka tänään vai onko toinen pantannut useamman päivän.
Joudun miettimään päivittäin olenko varmasti huomioinut kahta isompaa vai onko aika mennyt vauvoihin.
Kaksosten kanssa joutuu tottumaan siihen, että jopa Suomen tuppisuiset ihmiset tulevat joka paikassa puhumaan ja kyselemään jopa heille kuulumattomia asioita aina, oli sinulla itsellä kiire tai ei.
Kaikkea menee kaksinkertaisesti, ruokaa, aikaa, vaatteita, kaksinkertaisesti pyykkivuoria, lääkkeitä, murheita, mutta myös iloa ja onnea.
Sosetta syötetään kahteen suuhun samaan aikaan.
Kun äiti tekee ruokaa ja vauvat ovat levottomia, toinen on sylissä yhden käden varassa, toisella kädellä hämmennetää ruokaa ja jalalla keinutetaan sitteriä. Se on sitä multitaskingia.
Yöllä saattaa yrittää tyynnyttää väärää vauvaa tunkien tuttia vauvan suuhun joka nukkuu ihan tyytyväisenä.
Kaksosten äiti saa nukkua kahden vauvan välissä, kuunnella kahta tuhinaa, kahden pumppailua ja ihailla ja miettiä sitä ihmettä, että nämä molemmat pienet ihmisen alut olivat sisälläni yhtä aikaa hetki sitten.
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Uhmaa, kasvatusta, imetystä ja onnea - kuulumisia 2,5 kuukauden taipaleelta
Enpä ole ehtinyt taas kirjoittaa aikoihin. Tai jaksanut. Tai viitsinyt. Vapaa-aikani olen viimeaikoina käyttänyt... Ei kun ainiin! Eihän minulla sitä ole, olen neljän lapsen äiti.
Vauvojen kuulumiset
Pojat voivat potrasti ja hyvin. Kaikista kiertävistä influenssista ja noroista huolimatta pienet ovat olleen ihan terveitä kokoajan. Toistaiseksi. Pitkästä aikaa isommat lapset ovat nyt vähän flunssaisia. Etenkin "keskimmäisellä" nenä vuotaa taukoamatta. Vaikka meillä on lähes kokoajan kaksi aikuista kotona, ehtivät isommat "hoitamaan" omatoimisesti vauvoja, jolloin bakteerit kulkeutuvat väkisinkin myös perheen pienimpiin. Nyt ei auta kuin toivoa, että imetyksestä saatu vastustuskyky pitää kaksoset terveinä tämän flunssa-aallon yli.
Kaksoset painavat nyt koti vaa'an mukaan 5,6kg ja 5,8kg! Ensimmäiset pienet makkarat ovat muotoutuneet reisiin ja leukoja on molemmilla kaksi. A-poika, eli Eppu on pienempi. Vielä hetki sitten, vaikka pojat painoivat grammalleen saman verran, Eppu tuntui sylissä selvästi pienemmältä. Heillä on erilainen ruumiinrakenne. B, eli Allu on jykevämpi, jotenkin raamikkaampi isoveljeään. Meidän esikoinen on pitkä ja todella laiha, kun taas keskimmäinen on iso lapsi, kohta jo esikoisen painoinen. Kaksoset siis selvästi tulevat veljiinsä, toinen toiseen ja toinen toiseen.
Ruokahalutkin ovat vauvoilla erilaiset. Eppu tyytyy helpommin pelkästään rinnalla, kun taas Allu vaatii ehdottomasti lisää imetyksen jälkeen.
Imetyksestä
Rintamaito on vauvan parasta ravintoa. Isompien lasteni imetys meni mönkään. Esikoinen alkoi saada hirveitä rintaraivareita jo vähän yli kuukauden iässä, jonka jälkeen imetys oli yhtä taistelua, itkua ja hampaiden ja ienten kiristelyä meiltä molemmilta. Yritin kaikkea mahdollista ja neuvolasta kannustettiin ja hoettiin, että se menee kyllä ohi kun yrittää ja yrittää. On kuulemma täysin normaalia nuo raivarit ja pitää vaan jaksaa. Nyt hyvän imetyskokemuksen jälkeen sanon, että ei todellakaan, se ei ollut mitenkään normaalia eikä sitä olisi pitänyt jaksaa. Lopulta luovutin, kun esikoinen oli noin kolmen kuukauden ikäinen. Silloinkaan imetyksiä ei ollut päivän aikana enää montaa. Se oli aivan liian vaikeaa.
Keksimmäisen kanssa olin jo tavallaan luovuttanut ennen kuin vauva syntyi. Esikoisen imetys oli niin suuri pettymys, että olin jo valmiiksi päättänyt siirtyväni samantien pulloon, jos raivareita ilmenee. Keksimmäisen kanssa imetys onnistui kuitenkin pidempään. Hän aloitti raivarit vasta kahden kuukauden iässä. Huutoa jaksoin noin neljään kuukauteen, jolloin imetys loppui kokonaan. Vaikkeivat he saaneet rintamaitoa kovin paljoa, ovat he kasvaneet hienosti ja kehittyneet ihan normaalisti. Olenkin näiden imetyskokemusten jälkeen hokenut kaikille, joiden kanssa imetyksestä olen keskustellut, ettei kannata ottaa paineita ja jos ei se onnistu niin se ei onnistu. Jos on liian vaikeaa niin luovuttaminen ei tee äidistä huonompaa. Mielestäni kuitenkin yrittäminen kannattaa, sillä en edes tiennyt kuinka paljon mielihyvää imetys voi tuottaa äidille. Missään tilanteessa ei koe itseään niin tärkeäksi eikä pääse lähempään kontaktiin pienen tuhisijan kanssa.
Kaksosten imettäminen on sujunut kuin tanssi. Kun alun vaikeudesta päästiin, on imetys ollut kivaa ja helppoa. Alussa jouduin nostamaan maidon rintoihin keinotekoisesti pumppaamalla, koska vauvat eivät voineet imeä tehohoidon vuoksi. Opettelin heti alussa tandem-imetyksen. Imetin alusta saakka vauvat lähes aina yhtä aikaa. Näin aikaa jää muullekin kuin imetykselle ja vauvoille tulee sama syömisrytmi. Maito riitti hyvin heti alusta asti. Annoin vain pienen lirauksen lisämaitoa illalla, jotta unet olisivat olleet vieläkin pidempiä yöllä. Kuitenkin huomasin jokin aika sitten, ettei lisämaidolla ollut juuri merkitystä ja lopetin sen kokonaan. Imetin vajaan kolme viikkoa täysin ilman lisämaitoa ja vauvat nukkuivat 5-7 tuntia yhtäjaksoisesti yöuniaan.
Munuaisaltaan tulehdus ja imetyksen takkuaminen
Sairastuin viime viikolla munuaisaltaan tulehdukseen. En ollut osannut aavistaa, että virtsarakossa on jokin tulehdus, koska mitään selkeää siihen viittaavaa oiretta ei ollut. Maanantaina illalla nousi kuume. Luulin ensin sairastuneeni influenssaan ja sulkeuduin vauvojen kanssa makuuhuoneeseen, etten tartuttaisi muuta perhettä. Kuume huiteli melkein 39 asteessa, muttei mitään flunssan oiretta ilmaantunut. Tiistaina sain antibiootin virtsanäytteen perusteella tulehdukseen. Lääkkeillä kuume pysyi vain hetken alempana ja joka paikkaa särki julmetusti. Selkeä selkäkipu alkoi vasta kolmantena kuumepäivänä. Selkäkipu yltyi hetki hetkeltä. Mietin, että ehkä vain olen maannut liikaa ja lihas särkee, mutta epäilykset heräsivät kun terveyskeskukseen soittaessa hoitaja neuvoi kopauttamaan selkää ja se tuotti kovan kivun.
Lähdin lopulta päivystykseen neljännen kuumepäivän iltana. Tulehdusarvot olivat antibiootista huolimatta nousseet vajaasta 40:stä 186:n. Todettiin, että tarvin suonensisäistä antibioottia ja sain diagnoosiksi munuaisaltaan tulehduksen. Sain imettää tuostakin antibiootista huolimatta, mutta kuumeen ja kipujen takia olin jo joutunut antamaan korviketta muutamina kertoina kun en kertakaikkiaan pystynyt imettämään. Vauvojen pitäminen rinnalla tuntui liian raskaalta ja hikisenä horkassa en tuntenut vauvan imettämistä turvalliseksi. Meinasin nukahtaa yöllä kesken imetyksen ja nostaessa vauvaa sängystä minua huimasi joka kerta.
Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että vauvoilla on käynnissä tiheän imun kausi, on vaatinut nyt edelleen lisämaitoa siitä huolimatta, että olen jo aika hyvässä kunnossa. Väsynyt, mutten enää lähellekään niin kipeä mitä olin. Yritän olla ottamatta stressiä asiasta, vaikkakin tietysti minua harmittaa, että täysimetykseen ei taida enää olla paluuta. Vauvojen tarve on jo niin suuri ja maidontuotanto jäi jälkeen sairauden aikana, että tarpeen täyttyminen vaatisi useamman päivän istumista sohvalla imettäen aamusta iltaan. Lisäksi edelleen kipeän selän takia imetys on haasteellista, joten imettämässä kököttäminen olisi senkin vuoksi mahdotonta. No, toivottavasti he saavat nyt riittävästi hyviä vasta-aineita pysyäkseen terveinä. Aion jatkaa imetystä niin kauan kuin se on mahdollista, koska me kaikki kolme olemme siihen halukkaita.
Arjen haasteet isompien kanssa
Kaksi isompaa, 5 ja 2,5-vuotiaat ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia sairastelujen ajan. Mieheltä leikattiin umpilisäke, jonka jälkeen hoidin lapsia käytännössä yksin kaksi viikkoa, ja nyt minä olin viikon sairaana. He ovat ottaneet kaiken ilon irti siitä, että heitä on hoitanut vain yksi vanhempi. "Kuri" on ollut löysempää eikä heidän touhuihinsa olla aina ehditty puuttumaan vaadittavalla tavalla. He käyttävät jokaisen tilanteen hyväksi, kun kukaan ei ole näkemässä. Tänään aamulla herätessämme esikoinen oli meikannut itsensä tussilla. Huulet ja silmäluomet olivat vihreät. Täysin vihreät. Lisäksi sohva oli kuorrutettu myslillä.
Kaupassa hän vikisi ja vinkui kun kaikki olisi pitänyt saada. Perävaunu 2,5v kulkee perässä ja matkii vinkuen ja valittaen. Isommat nahistelevat keskenään, kaikkiin komentoihin vastataan "ei, en halua, ei käy, minä haluan sitä ja tuota enkä halua tätä". Itseä harmittaa kun kokoajan joutuu kieltämään, viemään jäähylle ja jakelemaan rangaistuksia. Pyrimme kehumaan ja kannustamaan heti kun aihetta löytyy, kun pojat leikkivät hienosti riitelemättä tai tottelevat ensimmäisestä pyynnöstä. Näitä tilanteita tuntuu vain oleman pisaran verran kiukkumeressä.
Mutta pakko se on pitää selkeät rajat asioissa ja vaatia tiettyjä asioita, koska emme halua poikien syljeksivän ja nimittelevän mummoja Siwan pihassa kymmenen vuoden päästä. Ja kyllä, se on juuri niin yksinkertaista; syy-seuraus. Minä en vaan kertakaikkiaan kaiken kokemukseni, etenkään työkokemukseni perusteella usko himpun vertaa vapaaseen kasvatukseen. Tietysti lapsi saa ja lapsen pitää saada valita asioita itse ja päättää tietyistä asioista, mutta vanhemmat ovat meillä ne, jotka päättävät miten asiat tehdään, miten käyttäydytään jne. Sitä ruokaa syödään mitä on tai sitten ei syödä, ulos puetaan kunnon vaatteet. Vaikka kuinka olisi epämukava toppahaalari tai ruma pipo, ei voi laittaa muutakaan jos on kova pakkanen.
Arki on siis tasapainottelua ylenpalttisen onnen ja ylenpalttisen raivon keskellä. Pyrin nauttimaan vauvojen elosta ja ilosta, ja he tuottavatkin meille kaikille paljon iloa. He ovat niin rauhallisia ja ihania. Oppineet hymyilemään ja ottavat kontaktia meihin. Isommatkin ovat maailman ihanimmat kaikesta uhmasta ja rähjäämisestä huolimatta. He hoitavat pikkuveljiään hienosti eivätkä käy salaa kiusaamassa tai mitään sellaista. He oppivat myös kokoajan uutta ja ovat valloittavia.
Ei tämä helppoa ole, mutta joudun vakuuttelemaan aina kaikkia siitä, ettei suinkaan ole raskasta vauvojen kanssa, päinvastoin. Rankkuus on siinä, että kasvatuksen merkitys on nyt huipussaan ja todella joudumme miettimään kasvatusasioita päivittän ja pohtimaan mitä pitää tehdä ja miten, miten vastaanottaa isompien jatkuvaa uhmaa ja rajojen kokeilua. Miten pysymme miehen kanssa samoilla linjoilla kasvatusasioissa, ja pyrimme kokoajan tekemään asiat samalla tavalla, jotta säännöt olisi myös lapsille selkeät. Toivottavasti tämä uhman huipentuma kääntyy jo pian laskusuuntaan ja mökkiimme saapuu hieman rauhallisemmat ajat.
Vauvojen kuulumiset
Pojat voivat potrasti ja hyvin. Kaikista kiertävistä influenssista ja noroista huolimatta pienet ovat olleen ihan terveitä kokoajan. Toistaiseksi. Pitkästä aikaa isommat lapset ovat nyt vähän flunssaisia. Etenkin "keskimmäisellä" nenä vuotaa taukoamatta. Vaikka meillä on lähes kokoajan kaksi aikuista kotona, ehtivät isommat "hoitamaan" omatoimisesti vauvoja, jolloin bakteerit kulkeutuvat väkisinkin myös perheen pienimpiin. Nyt ei auta kuin toivoa, että imetyksestä saatu vastustuskyky pitää kaksoset terveinä tämän flunssa-aallon yli.
Kaksoset painavat nyt koti vaa'an mukaan 5,6kg ja 5,8kg! Ensimmäiset pienet makkarat ovat muotoutuneet reisiin ja leukoja on molemmilla kaksi. A-poika, eli Eppu on pienempi. Vielä hetki sitten, vaikka pojat painoivat grammalleen saman verran, Eppu tuntui sylissä selvästi pienemmältä. Heillä on erilainen ruumiinrakenne. B, eli Allu on jykevämpi, jotenkin raamikkaampi isoveljeään. Meidän esikoinen on pitkä ja todella laiha, kun taas keskimmäinen on iso lapsi, kohta jo esikoisen painoinen. Kaksoset siis selvästi tulevat veljiinsä, toinen toiseen ja toinen toiseen.
Ruokahalutkin ovat vauvoilla erilaiset. Eppu tyytyy helpommin pelkästään rinnalla, kun taas Allu vaatii ehdottomasti lisää imetyksen jälkeen.
Imetyksestä
Rintamaito on vauvan parasta ravintoa. Isompien lasteni imetys meni mönkään. Esikoinen alkoi saada hirveitä rintaraivareita jo vähän yli kuukauden iässä, jonka jälkeen imetys oli yhtä taistelua, itkua ja hampaiden ja ienten kiristelyä meiltä molemmilta. Yritin kaikkea mahdollista ja neuvolasta kannustettiin ja hoettiin, että se menee kyllä ohi kun yrittää ja yrittää. On kuulemma täysin normaalia nuo raivarit ja pitää vaan jaksaa. Nyt hyvän imetyskokemuksen jälkeen sanon, että ei todellakaan, se ei ollut mitenkään normaalia eikä sitä olisi pitänyt jaksaa. Lopulta luovutin, kun esikoinen oli noin kolmen kuukauden ikäinen. Silloinkaan imetyksiä ei ollut päivän aikana enää montaa. Se oli aivan liian vaikeaa.
Keksimmäisen kanssa olin jo tavallaan luovuttanut ennen kuin vauva syntyi. Esikoisen imetys oli niin suuri pettymys, että olin jo valmiiksi päättänyt siirtyväni samantien pulloon, jos raivareita ilmenee. Keksimmäisen kanssa imetys onnistui kuitenkin pidempään. Hän aloitti raivarit vasta kahden kuukauden iässä. Huutoa jaksoin noin neljään kuukauteen, jolloin imetys loppui kokonaan. Vaikkeivat he saaneet rintamaitoa kovin paljoa, ovat he kasvaneet hienosti ja kehittyneet ihan normaalisti. Olenkin näiden imetyskokemusten jälkeen hokenut kaikille, joiden kanssa imetyksestä olen keskustellut, ettei kannata ottaa paineita ja jos ei se onnistu niin se ei onnistu. Jos on liian vaikeaa niin luovuttaminen ei tee äidistä huonompaa. Mielestäni kuitenkin yrittäminen kannattaa, sillä en edes tiennyt kuinka paljon mielihyvää imetys voi tuottaa äidille. Missään tilanteessa ei koe itseään niin tärkeäksi eikä pääse lähempään kontaktiin pienen tuhisijan kanssa.
Kaksosten imettäminen on sujunut kuin tanssi. Kun alun vaikeudesta päästiin, on imetys ollut kivaa ja helppoa. Alussa jouduin nostamaan maidon rintoihin keinotekoisesti pumppaamalla, koska vauvat eivät voineet imeä tehohoidon vuoksi. Opettelin heti alussa tandem-imetyksen. Imetin alusta saakka vauvat lähes aina yhtä aikaa. Näin aikaa jää muullekin kuin imetykselle ja vauvoille tulee sama syömisrytmi. Maito riitti hyvin heti alusta asti. Annoin vain pienen lirauksen lisämaitoa illalla, jotta unet olisivat olleet vieläkin pidempiä yöllä. Kuitenkin huomasin jokin aika sitten, ettei lisämaidolla ollut juuri merkitystä ja lopetin sen kokonaan. Imetin vajaan kolme viikkoa täysin ilman lisämaitoa ja vauvat nukkuivat 5-7 tuntia yhtäjaksoisesti yöuniaan.
Munuaisaltaan tulehdus ja imetyksen takkuaminen
Sairastuin viime viikolla munuaisaltaan tulehdukseen. En ollut osannut aavistaa, että virtsarakossa on jokin tulehdus, koska mitään selkeää siihen viittaavaa oiretta ei ollut. Maanantaina illalla nousi kuume. Luulin ensin sairastuneeni influenssaan ja sulkeuduin vauvojen kanssa makuuhuoneeseen, etten tartuttaisi muuta perhettä. Kuume huiteli melkein 39 asteessa, muttei mitään flunssan oiretta ilmaantunut. Tiistaina sain antibiootin virtsanäytteen perusteella tulehdukseen. Lääkkeillä kuume pysyi vain hetken alempana ja joka paikkaa särki julmetusti. Selkeä selkäkipu alkoi vasta kolmantena kuumepäivänä. Selkäkipu yltyi hetki hetkeltä. Mietin, että ehkä vain olen maannut liikaa ja lihas särkee, mutta epäilykset heräsivät kun terveyskeskukseen soittaessa hoitaja neuvoi kopauttamaan selkää ja se tuotti kovan kivun.
Lähdin lopulta päivystykseen neljännen kuumepäivän iltana. Tulehdusarvot olivat antibiootista huolimatta nousseet vajaasta 40:stä 186:n. Todettiin, että tarvin suonensisäistä antibioottia ja sain diagnoosiksi munuaisaltaan tulehduksen. Sain imettää tuostakin antibiootista huolimatta, mutta kuumeen ja kipujen takia olin jo joutunut antamaan korviketta muutamina kertoina kun en kertakaikkiaan pystynyt imettämään. Vauvojen pitäminen rinnalla tuntui liian raskaalta ja hikisenä horkassa en tuntenut vauvan imettämistä turvalliseksi. Meinasin nukahtaa yöllä kesken imetyksen ja nostaessa vauvaa sängystä minua huimasi joka kerta.
Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että vauvoilla on käynnissä tiheän imun kausi, on vaatinut nyt edelleen lisämaitoa siitä huolimatta, että olen jo aika hyvässä kunnossa. Väsynyt, mutten enää lähellekään niin kipeä mitä olin. Yritän olla ottamatta stressiä asiasta, vaikkakin tietysti minua harmittaa, että täysimetykseen ei taida enää olla paluuta. Vauvojen tarve on jo niin suuri ja maidontuotanto jäi jälkeen sairauden aikana, että tarpeen täyttyminen vaatisi useamman päivän istumista sohvalla imettäen aamusta iltaan. Lisäksi edelleen kipeän selän takia imetys on haasteellista, joten imettämässä kököttäminen olisi senkin vuoksi mahdotonta. No, toivottavasti he saavat nyt riittävästi hyviä vasta-aineita pysyäkseen terveinä. Aion jatkaa imetystä niin kauan kuin se on mahdollista, koska me kaikki kolme olemme siihen halukkaita.
Arjen haasteet isompien kanssa
Kaksi isompaa, 5 ja 2,5-vuotiaat ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia sairastelujen ajan. Mieheltä leikattiin umpilisäke, jonka jälkeen hoidin lapsia käytännössä yksin kaksi viikkoa, ja nyt minä olin viikon sairaana. He ovat ottaneet kaiken ilon irti siitä, että heitä on hoitanut vain yksi vanhempi. "Kuri" on ollut löysempää eikä heidän touhuihinsa olla aina ehditty puuttumaan vaadittavalla tavalla. He käyttävät jokaisen tilanteen hyväksi, kun kukaan ei ole näkemässä. Tänään aamulla herätessämme esikoinen oli meikannut itsensä tussilla. Huulet ja silmäluomet olivat vihreät. Täysin vihreät. Lisäksi sohva oli kuorrutettu myslillä.
Kaupassa hän vikisi ja vinkui kun kaikki olisi pitänyt saada. Perävaunu 2,5v kulkee perässä ja matkii vinkuen ja valittaen. Isommat nahistelevat keskenään, kaikkiin komentoihin vastataan "ei, en halua, ei käy, minä haluan sitä ja tuota enkä halua tätä". Itseä harmittaa kun kokoajan joutuu kieltämään, viemään jäähylle ja jakelemaan rangaistuksia. Pyrimme kehumaan ja kannustamaan heti kun aihetta löytyy, kun pojat leikkivät hienosti riitelemättä tai tottelevat ensimmäisestä pyynnöstä. Näitä tilanteita tuntuu vain oleman pisaran verran kiukkumeressä.
Mutta pakko se on pitää selkeät rajat asioissa ja vaatia tiettyjä asioita, koska emme halua poikien syljeksivän ja nimittelevän mummoja Siwan pihassa kymmenen vuoden päästä. Ja kyllä, se on juuri niin yksinkertaista; syy-seuraus. Minä en vaan kertakaikkiaan kaiken kokemukseni, etenkään työkokemukseni perusteella usko himpun vertaa vapaaseen kasvatukseen. Tietysti lapsi saa ja lapsen pitää saada valita asioita itse ja päättää tietyistä asioista, mutta vanhemmat ovat meillä ne, jotka päättävät miten asiat tehdään, miten käyttäydytään jne. Sitä ruokaa syödään mitä on tai sitten ei syödä, ulos puetaan kunnon vaatteet. Vaikka kuinka olisi epämukava toppahaalari tai ruma pipo, ei voi laittaa muutakaan jos on kova pakkanen.
Arki on siis tasapainottelua ylenpalttisen onnen ja ylenpalttisen raivon keskellä. Pyrin nauttimaan vauvojen elosta ja ilosta, ja he tuottavatkin meille kaikille paljon iloa. He ovat niin rauhallisia ja ihania. Oppineet hymyilemään ja ottavat kontaktia meihin. Isommatkin ovat maailman ihanimmat kaikesta uhmasta ja rähjäämisestä huolimatta. He hoitavat pikkuveljiään hienosti eivätkä käy salaa kiusaamassa tai mitään sellaista. He oppivat myös kokoajan uutta ja ovat valloittavia.
Ei tämä helppoa ole, mutta joudun vakuuttelemaan aina kaikkia siitä, ettei suinkaan ole raskasta vauvojen kanssa, päinvastoin. Rankkuus on siinä, että kasvatuksen merkitys on nyt huipussaan ja todella joudumme miettimään kasvatusasioita päivittän ja pohtimaan mitä pitää tehdä ja miten, miten vastaanottaa isompien jatkuvaa uhmaa ja rajojen kokeilua. Miten pysymme miehen kanssa samoilla linjoilla kasvatusasioissa, ja pyrimme kokoajan tekemään asiat samalla tavalla, jotta säännöt olisi myös lapsille selkeät. Toivottavasti tämä uhman huipentuma kääntyy jo pian laskusuuntaan ja mökkiimme saapuu hieman rauhallisemmat ajat.
torstai 17. joulukuuta 2015
Synnytyksestä, osastoajasta ja ajasta kotona
On vierähtänyt aikaa tuhottoman paljon siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut. On ollut hieman ohjelmaa kun piti käydä synnyttämässä ja nyt aika kuluu kivasti neljän lapsen äitinä touhuten. Ei jää kovin paljoa hetkiä, ettei tiedä mitä tehdä. Kaksoset ovat äärimmäisen rauhallinen parivaljakko ollut tähän saakka, mutta kyllä heissä silti tekemistä riittää; imetystä, vaipan vaihtoa, vaatteiden vaihtoa, silittelyä ja pusuttelua ja röyhtäyttelyjä.
Synnytys
Menin sairaalaan näytille päänsäryn ja huonovointisuuden vuoksi. Lisäksi suuri syy oli se, etten ollut nukkunut kolmeen yöhön enää ollenkaan enkä kertakaikkiaan jaksanut olotilaani enää. Paikat olivat niin kipeät, etten pystynyt enää tekemään juuri mitään. Lisäksi olin äärimmäisen huolissani a-vauvan voinnista, kun ultrassa oltiin huomattu hänellä olevan enää todella vähän lapsivettä. Jäin osastolle tarkkailuun, jolloin huomattiin virtsanäytteessä proteiinia ja lisäksi verikokeessa uraatti-arvo oli koholla. Verenpaine oli noussut huomattavasti verrattuna alkuraskauden hyvin alhaiseen verenpaineeseen. Lääkäri totesi lopulta, että minulla on raskausmyrkytys ja teki synnytyksen käynnistyspäätöksen toisen lääkärin kanssa.
Uutinen siitä, että synnytys käynnistettäisiin oli järkyttävä, mutta myös helpottava. Kivut olivat jo sitä luokkaa, ettei pystynyt hetkeksikään niitä unohtamaan. Kysyin lääkäriltä, että mitenkän on sektion laita kun sitä olin toivonut. Lääkäri sanoi, että kyllä hän nyt haluaisi lähteä alatiesynnytystä käynnistämään ja sektio toteutettaisiin vasta parin päivän päästä, jos sen välttämättä haluan. Lääkäri kysyi, mitä minä itse haluan ja tietysti aloin hysteerisesti itkeä, koska ihan oikeasti en tiennyt mitä haluan. Kumpikaan tapa ei tuntunut hyvältä ja molemmat pelotti aivan mielettömästi. Kysyinkin voisiko tämän vielä perua ja jättäisikin kokonaan synnyttämättä.
Lopulta pitkän keskustelun jälkeen päädyimme lähtemään normaalisti alatiesynnytykseen. Soitin miehelle, että nyt lähdetään saliin, joten vie lapset hoitoon ja tulee itse paikalle. Taisi tulla uutinen vähän puskista miehellekin ja hän tuntui olevan asiasta yhtä kauhuissaan kuin minäkin. Päätimme, ettemme kerro kenellekään muulle kuin miehen äidille, joka lapsia hoitaa, että olen synnyttämässä. Halusimme yllättää kaikki ilmoittamalla yllättäen valokuvalla, kun kaksoset ovat syntyneet.
Synnytys käynnistettiin kalvojen puhkaisulla. Supistukset eivät meinanneet tällä alkaa. Odotettiin tunti, jonka aikana oli tullut vain kaksi kovempaa supistusta. Oksitosiini-tippa laitettiin vauhdittamaan synnytystä ja hyvin äkkiä supistukset sitten kovenikin. Sinnittelin ilokaasun voimalla ja oletin, ettei supistukset edes vielä ollut niin kovia, että ne olisivat jotain tehneet. Yllätyksekseni minulle ilmoitettiin, että kohdunsuu oli auennut yli kolmeen senttiin. Sain epiduraalin. Se auttoi huomattavasti supistuksiin, mutta kohta ne koveni sellaisiksi, ettei epiduraalistakaan ollut apua. Ja niin yhtäkkiä yllättäen kätilö sanoi, että saan alkaa ponnistaa. Avautumisvaihe kävi äärimmäisen nopeasti, paljon nopeammin kuin edellisessä synnytyksessä.
Salissa oli paikalla kolme kätilöä, lasten lääkäri, gynekologi ja anestesialääkäri. A vauvan ponnistin maailmaan parilla ponnistuksella. Odotin niin kovaa työtä kun viime synnytyksessä kilon suuremman vauvan ponnistaminen oli hirveä työ, etten voinut käsittää kun a-poika oli maailmassa niin vähin ponnisteluin. A näytettiin minulle ja vietiin tämän jälkeen suoraan teholle tutkittavaksi. Hän oli niin ihanan näköinen, että tirautin pari onnen kyyneltä kunnes tunteiluni keskeytettiin ja muistutettiin, että homma ei ollut vielä siinä.
Heti aan tultua ulos yksi kätilöistä tuli pitämään vatsan päältä kiinni b-vauvaa, jottei tämä lähtisi pyörimään minne sattuu ylivenyttyneessä kohdussa. Kätilöt kyselivät tuntuuko vielä supistuksia, mutten tuntenut niitä oikeastaan ollenkaan. Oksitosiinia lisättiin ja odoteltiin supistuksia. Lopulta tuli joku tuntemus, jonka tulkitsin supistukseksi. Ponnistin kovaa, muttei mitään tapahtunut. Been ponnistaminen oli hurjan kova työ ja valittelin vähän väliä, etten pysty enää puskemaan kun päästä poksahtaa verisuoni. Silmissä säkenöi ja päätä särki. Kuitenkin sain kuin sainkin ihanan toisen vauvan maailmaan. Hänetkin vietiin heti teholle.
Osastoaika
Molemmilla vauvoilla oli vaikeuksia hengityksen kanssa heti synnyttyään. Enemmän aalla. Tilanne kuitenkin muuttui äkkiä kun a toipui hengitysvaikeuksistaan, mutta been tila meni huomattavasti huonommaksi. B-vauvalla oli nenässään paineletku, jolla annettiin happea hengityksen tueksi. Oli todella raskasta ja raastavaa katsoa omaa pientä rakasta kaikissa niissä letkuissa. Kauheita oli se, etten saanut ottaa häntä syliin kun hän itki. Itkin itse jos edes katsoin beetä makaamassa sängyssään. Vaikka minulle vakuuteltiin, ettei hengenvaaraa ole, pelkäsin kokoajan, että menetän toisen vauvan. Yritin pitää itseni tolkuissani hoitamalla a-vauvaa, joka puolestaan aiheutti ristiriitaisia tunteita siitä, että olen epätasapuolinen ja olen hylännyt toisen vauvani.
B oli lopulta letkussa viisi tai kuusi vuorokautta, en enää muista. Tilanne meni lopussa niin huonoksi, että hänelle jouduttiin antamaan keuhkoihin ja keuhkoputkiin hengityskoneessa jotain ainetta, joka avasi keuhkoja tai jotain, en ole ihan perillä siitä mitä hänelle tehtiin. Mutta tämän hoidon jälkeen alkoi been vointi kohentua. Hiljalleen hän pääsi eroon kanyylista, josta oltiin annettu antibioottia ja sokeria, nenämahaletkusta jolla oli annettu kaikki ravinto ja letkusta josta meni happea. Osastolla vietetyt 9 päivää ovat olleet elämäni rankimmat vuorokaudet. Vieläkin alkaa itkettää kun muistelen miltä se aika tuntui ja miltä bee kaikissa letkuissaan ja kovasti turvonneena näytti.
Olen todella kiitollinen ja onnellinen siitä, millaista hoitoa vauvamme saivat osastolla. Hoitajat ja lääkärit olivat ihania ja ymmärtäväisiä. Sain tukea kun oli huono hetki ja minulle vastattiin kaikkiin tyhmiinkin kysymyksiin aina asiallisesti. Ja minusta oikeasti tuntui, että Porin vastasyntyneiden teholla työskentelevät hoitajat tekevät työtään oikeasti sydämestään. Kiitos vaan heille kaikesta! :)
Kotona
Kotiin muuttaminen vauvojen kanssa tuntui ihanalta. Kaikki tuntui heti todella luonnolliselta, sellaiselta, että näinhän tämän kuuluu olla. Meitä kuuluu olla kuusi, minulla kuuluu olla kaksi pientä vauvaa, yhteensä neljä lasta. Isommat lapset ottivat vauvat hyvin vastaan ja sain heti alusta saakka apua vauvojen hoitamisessa myös mieheltä. Mieheltä käy hoitaminen hyvin ja hänkin on opetellut kantamaan vauvoja yhtä aikaa. Onneksi hän on kotona, hän on minulle korvaamaton apu.
Kaksoset ovat hyvin rauhallisia. He ovat alusta saakka nukkuneet todella hyvin. He nukkuvat noin 3-4 tuntia yleensä putkeen, jonka jäkeen syövät ja kakkivat ja sitten taas nukkuvat uuden samanlaisen pätkän. Olen onnistunut imettämään heitä lähes kokonaan. Viimepäivinä olen antanut molemmille kahdesti vähän korviketta imetyksen jälkeen, koska heillä on hurja kasvu meneillään, jota jopa lääkäri naureskellen ihmetteli. Minun isot pikku-mieheni <3
Olemme käyneet jo kyläilemässä kaikkialla ja kaupoissa monta kertaa. He nukkuvat aina kun jossain liikutaan. Tänään oli ensimmäinen kerta kun he vähän valittelivat, ilmeisesti mahavaivoja käydessämme Prismassa. Tänään oli myös ensimmäinen kerta kun kukaan ei tullut suoraan ihastelemaan tai ihmettelemään vauvoja. Tähän mennessä joka kerta on tullut joku kyselemään "onko ne kaksoset" tai toteamaan "voi, sullahan on siellä kaksoset!" Tänään vain yksi pikkutyttö kiljaisi äidilleen "kato äiti! Tolla on kaksi vauvaa tuolla!" Ja yksi mummu supatti miehelleen "katokato Jyrki, tolla on tulla kaksi pientä voi katso!!" Selvästi ihmisiä kiinnostaa kaksi turvakaukaloa rattaissa ja monet ovat tulleet kertomaan olevansa itse kaksosia tai että on kaksosten äiti. Tai sen, että hänen siskonsa miehen serkulla tai kummin kaimallakin on kaksoset :D Ei se silti haittaa, koska niin ylpeänä ihanaa kaksikkoani esittelen.
Meille kuuluu siis hyvää. Ei. Erinomaista! Koetan kirjoitella blogia nyt vähän tiuhemmin ja kertoa arjestamme täällä matalassa majassamme. Ei. Eläintarhassamme tai sirkuksessamme kuvaa paremmin.
Synnytys
Menin sairaalaan näytille päänsäryn ja huonovointisuuden vuoksi. Lisäksi suuri syy oli se, etten ollut nukkunut kolmeen yöhön enää ollenkaan enkä kertakaikkiaan jaksanut olotilaani enää. Paikat olivat niin kipeät, etten pystynyt enää tekemään juuri mitään. Lisäksi olin äärimmäisen huolissani a-vauvan voinnista, kun ultrassa oltiin huomattu hänellä olevan enää todella vähän lapsivettä. Jäin osastolle tarkkailuun, jolloin huomattiin virtsanäytteessä proteiinia ja lisäksi verikokeessa uraatti-arvo oli koholla. Verenpaine oli noussut huomattavasti verrattuna alkuraskauden hyvin alhaiseen verenpaineeseen. Lääkäri totesi lopulta, että minulla on raskausmyrkytys ja teki synnytyksen käynnistyspäätöksen toisen lääkärin kanssa.
Uutinen siitä, että synnytys käynnistettäisiin oli järkyttävä, mutta myös helpottava. Kivut olivat jo sitä luokkaa, ettei pystynyt hetkeksikään niitä unohtamaan. Kysyin lääkäriltä, että mitenkän on sektion laita kun sitä olin toivonut. Lääkäri sanoi, että kyllä hän nyt haluaisi lähteä alatiesynnytystä käynnistämään ja sektio toteutettaisiin vasta parin päivän päästä, jos sen välttämättä haluan. Lääkäri kysyi, mitä minä itse haluan ja tietysti aloin hysteerisesti itkeä, koska ihan oikeasti en tiennyt mitä haluan. Kumpikaan tapa ei tuntunut hyvältä ja molemmat pelotti aivan mielettömästi. Kysyinkin voisiko tämän vielä perua ja jättäisikin kokonaan synnyttämättä.
Lopulta pitkän keskustelun jälkeen päädyimme lähtemään normaalisti alatiesynnytykseen. Soitin miehelle, että nyt lähdetään saliin, joten vie lapset hoitoon ja tulee itse paikalle. Taisi tulla uutinen vähän puskista miehellekin ja hän tuntui olevan asiasta yhtä kauhuissaan kuin minäkin. Päätimme, ettemme kerro kenellekään muulle kuin miehen äidille, joka lapsia hoitaa, että olen synnyttämässä. Halusimme yllättää kaikki ilmoittamalla yllättäen valokuvalla, kun kaksoset ovat syntyneet.
Synnytys käynnistettiin kalvojen puhkaisulla. Supistukset eivät meinanneet tällä alkaa. Odotettiin tunti, jonka aikana oli tullut vain kaksi kovempaa supistusta. Oksitosiini-tippa laitettiin vauhdittamaan synnytystä ja hyvin äkkiä supistukset sitten kovenikin. Sinnittelin ilokaasun voimalla ja oletin, ettei supistukset edes vielä ollut niin kovia, että ne olisivat jotain tehneet. Yllätyksekseni minulle ilmoitettiin, että kohdunsuu oli auennut yli kolmeen senttiin. Sain epiduraalin. Se auttoi huomattavasti supistuksiin, mutta kohta ne koveni sellaisiksi, ettei epiduraalistakaan ollut apua. Ja niin yhtäkkiä yllättäen kätilö sanoi, että saan alkaa ponnistaa. Avautumisvaihe kävi äärimmäisen nopeasti, paljon nopeammin kuin edellisessä synnytyksessä.
Salissa oli paikalla kolme kätilöä, lasten lääkäri, gynekologi ja anestesialääkäri. A vauvan ponnistin maailmaan parilla ponnistuksella. Odotin niin kovaa työtä kun viime synnytyksessä kilon suuremman vauvan ponnistaminen oli hirveä työ, etten voinut käsittää kun a-poika oli maailmassa niin vähin ponnisteluin. A näytettiin minulle ja vietiin tämän jälkeen suoraan teholle tutkittavaksi. Hän oli niin ihanan näköinen, että tirautin pari onnen kyyneltä kunnes tunteiluni keskeytettiin ja muistutettiin, että homma ei ollut vielä siinä.
Heti aan tultua ulos yksi kätilöistä tuli pitämään vatsan päältä kiinni b-vauvaa, jottei tämä lähtisi pyörimään minne sattuu ylivenyttyneessä kohdussa. Kätilöt kyselivät tuntuuko vielä supistuksia, mutten tuntenut niitä oikeastaan ollenkaan. Oksitosiinia lisättiin ja odoteltiin supistuksia. Lopulta tuli joku tuntemus, jonka tulkitsin supistukseksi. Ponnistin kovaa, muttei mitään tapahtunut. Been ponnistaminen oli hurjan kova työ ja valittelin vähän väliä, etten pysty enää puskemaan kun päästä poksahtaa verisuoni. Silmissä säkenöi ja päätä särki. Kuitenkin sain kuin sainkin ihanan toisen vauvan maailmaan. Hänetkin vietiin heti teholle.
Osastoaika
Molemmilla vauvoilla oli vaikeuksia hengityksen kanssa heti synnyttyään. Enemmän aalla. Tilanne kuitenkin muuttui äkkiä kun a toipui hengitysvaikeuksistaan, mutta been tila meni huomattavasti huonommaksi. B-vauvalla oli nenässään paineletku, jolla annettiin happea hengityksen tueksi. Oli todella raskasta ja raastavaa katsoa omaa pientä rakasta kaikissa niissä letkuissa. Kauheita oli se, etten saanut ottaa häntä syliin kun hän itki. Itkin itse jos edes katsoin beetä makaamassa sängyssään. Vaikka minulle vakuuteltiin, ettei hengenvaaraa ole, pelkäsin kokoajan, että menetän toisen vauvan. Yritin pitää itseni tolkuissani hoitamalla a-vauvaa, joka puolestaan aiheutti ristiriitaisia tunteita siitä, että olen epätasapuolinen ja olen hylännyt toisen vauvani.
B oli lopulta letkussa viisi tai kuusi vuorokautta, en enää muista. Tilanne meni lopussa niin huonoksi, että hänelle jouduttiin antamaan keuhkoihin ja keuhkoputkiin hengityskoneessa jotain ainetta, joka avasi keuhkoja tai jotain, en ole ihan perillä siitä mitä hänelle tehtiin. Mutta tämän hoidon jälkeen alkoi been vointi kohentua. Hiljalleen hän pääsi eroon kanyylista, josta oltiin annettu antibioottia ja sokeria, nenämahaletkusta jolla oli annettu kaikki ravinto ja letkusta josta meni happea. Osastolla vietetyt 9 päivää ovat olleet elämäni rankimmat vuorokaudet. Vieläkin alkaa itkettää kun muistelen miltä se aika tuntui ja miltä bee kaikissa letkuissaan ja kovasti turvonneena näytti.
Olen todella kiitollinen ja onnellinen siitä, millaista hoitoa vauvamme saivat osastolla. Hoitajat ja lääkärit olivat ihania ja ymmärtäväisiä. Sain tukea kun oli huono hetki ja minulle vastattiin kaikkiin tyhmiinkin kysymyksiin aina asiallisesti. Ja minusta oikeasti tuntui, että Porin vastasyntyneiden teholla työskentelevät hoitajat tekevät työtään oikeasti sydämestään. Kiitos vaan heille kaikesta! :)
Kotona
Kotiin muuttaminen vauvojen kanssa tuntui ihanalta. Kaikki tuntui heti todella luonnolliselta, sellaiselta, että näinhän tämän kuuluu olla. Meitä kuuluu olla kuusi, minulla kuuluu olla kaksi pientä vauvaa, yhteensä neljä lasta. Isommat lapset ottivat vauvat hyvin vastaan ja sain heti alusta saakka apua vauvojen hoitamisessa myös mieheltä. Mieheltä käy hoitaminen hyvin ja hänkin on opetellut kantamaan vauvoja yhtä aikaa. Onneksi hän on kotona, hän on minulle korvaamaton apu.
Kaksoset ovat hyvin rauhallisia. He ovat alusta saakka nukkuneet todella hyvin. He nukkuvat noin 3-4 tuntia yleensä putkeen, jonka jäkeen syövät ja kakkivat ja sitten taas nukkuvat uuden samanlaisen pätkän. Olen onnistunut imettämään heitä lähes kokonaan. Viimepäivinä olen antanut molemmille kahdesti vähän korviketta imetyksen jälkeen, koska heillä on hurja kasvu meneillään, jota jopa lääkäri naureskellen ihmetteli. Minun isot pikku-mieheni <3
Olemme käyneet jo kyläilemässä kaikkialla ja kaupoissa monta kertaa. He nukkuvat aina kun jossain liikutaan. Tänään oli ensimmäinen kerta kun he vähän valittelivat, ilmeisesti mahavaivoja käydessämme Prismassa. Tänään oli myös ensimmäinen kerta kun kukaan ei tullut suoraan ihastelemaan tai ihmettelemään vauvoja. Tähän mennessä joka kerta on tullut joku kyselemään "onko ne kaksoset" tai toteamaan "voi, sullahan on siellä kaksoset!" Tänään vain yksi pikkutyttö kiljaisi äidilleen "kato äiti! Tolla on kaksi vauvaa tuolla!" Ja yksi mummu supatti miehelleen "katokato Jyrki, tolla on tulla kaksi pientä voi katso!!" Selvästi ihmisiä kiinnostaa kaksi turvakaukaloa rattaissa ja monet ovat tulleet kertomaan olevansa itse kaksosia tai että on kaksosten äiti. Tai sen, että hänen siskonsa miehen serkulla tai kummin kaimallakin on kaksoset :D Ei se silti haittaa, koska niin ylpeänä ihanaa kaksikkoani esittelen.
Meille kuuluu siis hyvää. Ei. Erinomaista! Koetan kirjoitella blogia nyt vähän tiuhemmin ja kertoa arjestamme täällä matalassa majassamme. Ei. Eläintarhassamme tai sirkuksessamme kuvaa paremmin.
perjantai 30. lokakuuta 2015
Loppusuoran ajatuksia menneestä raskaudesta ja tulevaisuudesta
Tänään on viikkoja täynnä 35+4. Olen jo monta kertaa ollut varma, että nyt synnytys käynnistyy, mutta lopulta kaikki synnytystuntemukset ovat päättyneet. Olin alkuviikosta synnärillä jo käyrillä ja supistuksia piirtyi säännöllisesti monitoriin noin neljän minuutin välein. Hoitaja antoi kovaan alaselän ja alavatsan paineeseen ja supistuskipuihin panadolin. Kävin makuulle lepäilemaan ja kas kummaa supistukset loppuivat, taas. Sinänsähän tässä ei ole viikkojen puolesta kiire synnyttämään vielä, mutta minun olotilani alkaa olla niin mahdoton, että pahimpina hetkinä ajattelen käynnistäväni dysonin tai hakevani karhupumpun ja kiskasevani nämä kaksi ulos.
Olen todella ylpeä kehostani. En olisi uskonut, että se jaksaa ja pystyy kantamaan kaksi vauvaa näin pitkään sisällään. Raskausaika on ollut vaikea, mutta luulenpa, etta se on sellainen 90 prosentilla kaksosia odottavista äideistä. Kaksosraskautta on mahdoton verrata yksösraskauteen. Kaikki on tullut tuplana kivuista hormoonimyrskyihin. Lisäksi odottaminen ei ole ollut vain minun, vaan koko perheen asia ja "taakka", jos sen nyt niin rumasti voi sanoa. Olen tässä viime kuukausien aikana ollut niin kipeä ja kropan toiminta ollut arvaamatonta, että mieheni on joutunut tekemään lähes kaiken imuroinnista lasten kasvattamiseen ja hoitamiseen. Lisäksi olen itse tarvinut välillä apua sängystä tai lattialta nousemiseen, tavaroiden nostamiseen lattialta, sukkien pukemiseen jne. En kyllä olisi tästä koettelemuksesta kovin helposti selvitä ilman miestäni. Kiitos hänelle kaikesta avusta <3
Pahinta odottamisessa on ollut ehdottomasti kipu. En muista enää päivää, jolloin ei olisi ollut joku paikka kipeä. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessa sattu sormien nivelet, alaselkä, pohkeet, jalkaterät, suonikohju ja ylävatsa kun herrä B työntää jalkaansa johonkin ikävään kohtaan. Kipu on jatkuvaa. Liikkuminen on hidastunut sille tasolle, että kaupassa mummut kiitävät rollattoreillaan ohitseni ja minä katson ihaillen kiitävää vanhusta. Huokasin juuri synnärillä nähdessäni hoitajan kulkevan käytävillä potkulaudalla, että voih kun mullakin olisi tuollainen vekotin. Tosin olen liikkunut niin hitaasti jo pitkään, että saattaisin oksentaa niin hurjasta kyydistä tässä vaiheessa...
Jos vauvat alkavat tulla ennen 37 viikkoa, olen päättänyt kokeilla alatiesynnytystä. Mikäli odotus jatkuu tuon yli, haluan sektion. Minulla on seuraava ultra maanantaina ja todella toivon, että tällä kertaa minut vastaan ottaa joku lääkäri, jonka kanssa synnytyksestä pystyy keskustelemaan järkevästi ja rauhallisesti ilman painostavaa tunnelmaa. Aion vaatia kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tässä vaiheessa, kun fysiikka vetää viimeisiään, on oikeastaan ihan sama miten pienet maailmaan tulevat kunhan tulevat! Ja kyllä todella toivon, että synnytys käynnistyisi vaikka jo ensi yönä, vaikka moni varmaan miettii, että odottelisi nyt rauhassa kun kuitenkin viikkoja on vasta tuon verran.
Voin kertoa, että kommentit "odota nyt rauhassa", "ei heillä nyt vielä kiire ole", "toivotaan, että ovat vielä muutaman viikon" tai "koitas nyt olla kärsivällinen" ovat saaneet useammin kuin muutama kertaa sappeni kiehumaan. Ihmisellä, joka ei ole kaksosia sisällään kantanut kahdeksaa kuukautta, ei voi tietää millaisia fiiliksiä tässä loppuaikana suurin osa käy läpi. Pahinta on kun ei pysty hoitamaan omia lapsiaan eikä olemaan juuri missään asiassa itsenäinen ja kipu valvottaa yöt ja vaivaa päivät. Välillä kivun voi ignorata ja usein minäkin vastaan vointeja kysellessä, että "juu ihan hyvää kuuluu", koska olen jo turta tälle kivulle ja en edes jaksa enää pysähtyä miettimään omia kipujani, mikäli ne eivät lamauta ihan täysin, jota käy myös aika ajoin.
Muutenkin ihmisillä on erikoinen tapa kommentoida kaksosraskautta. Olen monikkoäitien ryhmässä kuullut kaikenlaisia ihmisten hulluja kommentteja ja itse kuullut myös vaikka ja mitä, josta olen salaa suuttunut tai loukkaantunut, koska en yleensäkään näytä ihmisille loukkaantumistani helposti. Ajattelin nyt kuitenkin laittaa tässä vaiheessa vinkiksi tulevaisuutta varten esimerkkejä teille kaikille, mitä ei ehkä pidä sanoa mitä minä itse olen kuullut.
"Mä kyllä itsekin tiedän miltä tuo loppuraskaus tuntuu" -Ei et tiedä, miltä tuntuu kaksosten loppuraskaus.
"Miten sä selviät? Et varmaan nuku ensimmäiseen vuoteen ollenkaan!" -Kiitos kannustuksesta, ja onko mulla vaihtoehtoja kuin selvitä?
"Mä en kyllä kestäis, jos mulle tulis kaksoset." -Jaa kiitos, eikö ole kivaa, että mulle tulee kaksoset ja mä ajattelin olla onnellinen asiasta, kiva kun kerrot, että se olis sun pahin painajaisesi.
"En uskalla kyllä hankkiutua raskaaksi, jos käykin niinkuin sulle!" -Niin aattele kuinka kamalaa! Ajattelin kyllä olla onnellinen tästä asiasta, mutta ihan kiva kun kerroit.
"Kaksoset!? Oliko raskaus suunniteltu??" -Kiitos kysymästä joo me päätettiin miehen kanssa hankkiutua raskaaksi ja saada nimenomaan ilman mitään hoitoja kaksoset loppuvuodesta 2015. Hyvä kun kysyit, koska asiahan kuuluu sinulle!!
"Et sä tuu selviimään tosta ilman raskausarpia. Et sä tuu selviimään tosta ilman lihomista. Et tuu selviimään ilman että se selkä lahoo sehän on selvä." -Nyt viikolla 36 voin kertoa että arven arpea ei ole, selkä pysyy vielä kasassa ja kyllä olen tällä hetkellä ihrapallo, mutta mä saan kaksoset ja mun kroppani on ne kantanut ja läski ei oo ikuista. Sitäpaitsi jos mun nahkani repee niin, että en voi sitä itse sietää, säästän rahaa ja menen korjaamaan nahkani paremmaksi. NI!
Tähän päälle nuo mainitsemani "odota rauhassa älä hätäile toivottavasti ei nyt vielä tuu" liiba laabat. Raskausvaivojen ja kipujen vähättely ja kaksosraskauden kauhistelu ovat ne jutut, joita ei kannata odottavalle äidille puhella. Ne tuntuvat pahalta ja ne loukkaavat ihan oikeasti. Toki itsekin vitsailen välillä rajustikin näistä aiheista, mutta silti olisin muutama kertaa toivonut jonkinlaista hienotunteisuutta ihmisiltä.
Onneksi kuitenkin suurin osa on ollut suurimman osan ajasta tsemppaavia ja kannustavia! Mulla on ihania ystäviä joille olen saanut valittaa ja usein saanut myötätuntoisia kommentteja kun olen valittanut. Ja kyllä tiedän, että kaikki vähääkään tökeröt kommentit tuntuvat näissä skitsohormoneissa liioitellun pahalta ja ylireagoin itse moneen asiaan, mutta sekin kai pitäisi ottaa huomioon, että olen täynnä hulluhormoneita. Ja ihan puolituntemattomien kommentointi on myös yllättänyt, kun se juuri on yleensä sitä "ai kauhee miten tosta selviää?! Oliko raskaus suunniteltu tai oliko raskaus luomu?- kastia".
Vauvoille on nyt hankittuna aivan kaikki maidonkorvikkeita myöten. Kaappi on täynnä vaatteita, hoitopöytä täynnä tarvikkeita, pyyhkeet ja petivaatteet on pesty ja pinnasängyt valmiiksi pedattuina. Vaunut ovat eteisessä odottamassa päiväuninukkujia, auton takaluukussa turvakaukaloiden telakat ja tutitkin on jo steriloituina purkissa keittiössä. Enää pienet kullanmurut puuttuvat.
Aluksi vauvat tulevat minun kanssani alakerran makuuhuoneeseen nukkumaan. Mies nukkuu isompien poikien kanssa yläkerrassa, jotta saisimme mahdollisimman hyvät unet kaikki. Aamulla herättyäni (tai valvottuani koko yön vauvojen kanssa) voin siirtyä hetkeksi ylös nukkumaan kun mies ottaa hoitovastuun vauvoista ja isommista pojista. Olen laittanut sängyn viereen ensikehdon, jonka pappani aikoinaan on tehnyt siskolleni. Sen jälkeen siinä olen nukkunut minä itse, minun serkkuni ja heidän lapsensa. Kehto on pieni, mutta varmasti riittävän kokoinen ensimmäiseksi nukkumapaikaksi pienille kaksosillemme. Uskoakseni he syntyvät alle kolmekiloisina. Tällä hetkellä heillä pitäisi olla painoa noin 2,5kg.
Alku tulee olemaan varmasti raskas. Haluan kovasti onnistua imettämisessä ja olen päättänyt tehdä kaikkeni, jotta oppisin tandemimetyksen, eli oppisin imettämään vauvoja yhtä aikaa. Päiväni tulevat todennäköisesti kaikesta huolimatta sisältämään lähinnä imetystä ja vaipanvaihtoa ensimmäiset viikot. Vauvojen yhtäaikainen syöttäminen säästää vähän aikaa, mutta kyllä minä muistan kuinka rankkaa ja sitovaa on välillä yhdenkin vauvan kanssa, saati kun niitä on kaksi kokoajan vaatimassa ruokaa, nukutusta, tuttia, vaipanvaihtoa, röyhtäytystä ja rakkautta.
Olen niin onnellinen, että mies on kotona hoitamassa vauvoja kanssani, mutta ennenkaikkea hoitamassa vanhempia lapsiamme. Olisi kamala tasapainotella yksin kahden vauvan ja kahden huomiota vaativan isomman lapsen välillä ja tuskailla miten saa kaikille annettua hoivaa ja hellyyttä ja huomiota riittävästi. Nyt heilläkin on vanhempi läsnä enemmän, kun isä voi touhuta heidän kanssaan kun minä vaellan silmäpusseihin kompastellen vauvojen kanssa. Ja miehen ollessa kotona saan varmasti edes pieniä hetkiä keskittyä vain isompiin lapsiini kun mies hoitaa vauvat. Ja toivon, että edes joku ystävä tai isovanhempi on niin hullu, että vapauttaa meidät joskus edes hetkeksi miehen kanssa kaksin jonnekin. Onnea on ihana mies, ihanat lapset, ihana perhe ja ystävät :)
Aika juoksee eteenpäin nopeasti. Koko raskaus on ollut hujaus vain ja nyt loppu on jo ihan lähellä. En sano, etteikö silti nämä viimeiset päivät tuntuisi satakertaa pidemmiltä kuin normaali päivä, mutta silti aika on mennyt nopeasti. Vuosi menee nopeasti. Kohta pienet vauvani ovat jo vuoden vanhoja ja toivottavasti alkavat nukkua paremmin ja imetyskin kestää vain hetken, jos se nyt ylipäänsä onnistuu. Nuorena jaksaa! Yritän ajatella asioita optimistisesti, etten vaivu epätoivoon kipujeni ja ikuisuudelta tuntuvien päivien kanssa.
Kunpa jo saisin vauvat syliini! Vain yhdeksän päivää ja he ovat täysiaikaisia!
Olen todella ylpeä kehostani. En olisi uskonut, että se jaksaa ja pystyy kantamaan kaksi vauvaa näin pitkään sisällään. Raskausaika on ollut vaikea, mutta luulenpa, etta se on sellainen 90 prosentilla kaksosia odottavista äideistä. Kaksosraskautta on mahdoton verrata yksösraskauteen. Kaikki on tullut tuplana kivuista hormoonimyrskyihin. Lisäksi odottaminen ei ole ollut vain minun, vaan koko perheen asia ja "taakka", jos sen nyt niin rumasti voi sanoa. Olen tässä viime kuukausien aikana ollut niin kipeä ja kropan toiminta ollut arvaamatonta, että mieheni on joutunut tekemään lähes kaiken imuroinnista lasten kasvattamiseen ja hoitamiseen. Lisäksi olen itse tarvinut välillä apua sängystä tai lattialta nousemiseen, tavaroiden nostamiseen lattialta, sukkien pukemiseen jne. En kyllä olisi tästä koettelemuksesta kovin helposti selvitä ilman miestäni. Kiitos hänelle kaikesta avusta <3
Pahinta odottamisessa on ollut ehdottomasti kipu. En muista enää päivää, jolloin ei olisi ollut joku paikka kipeä. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessa sattu sormien nivelet, alaselkä, pohkeet, jalkaterät, suonikohju ja ylävatsa kun herrä B työntää jalkaansa johonkin ikävään kohtaan. Kipu on jatkuvaa. Liikkuminen on hidastunut sille tasolle, että kaupassa mummut kiitävät rollattoreillaan ohitseni ja minä katson ihaillen kiitävää vanhusta. Huokasin juuri synnärillä nähdessäni hoitajan kulkevan käytävillä potkulaudalla, että voih kun mullakin olisi tuollainen vekotin. Tosin olen liikkunut niin hitaasti jo pitkään, että saattaisin oksentaa niin hurjasta kyydistä tässä vaiheessa...
Ajatuksia synnytyksestä
Jos vauvat alkavat tulla ennen 37 viikkoa, olen päättänyt kokeilla alatiesynnytystä. Mikäli odotus jatkuu tuon yli, haluan sektion. Minulla on seuraava ultra maanantaina ja todella toivon, että tällä kertaa minut vastaan ottaa joku lääkäri, jonka kanssa synnytyksestä pystyy keskustelemaan järkevästi ja rauhallisesti ilman painostavaa tunnelmaa. Aion vaatia kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tässä vaiheessa, kun fysiikka vetää viimeisiään, on oikeastaan ihan sama miten pienet maailmaan tulevat kunhan tulevat! Ja kyllä todella toivon, että synnytys käynnistyisi vaikka jo ensi yönä, vaikka moni varmaan miettii, että odottelisi nyt rauhassa kun kuitenkin viikkoja on vasta tuon verran.
"AI KAUHEE!!"
Voin kertoa, että kommentit "odota nyt rauhassa", "ei heillä nyt vielä kiire ole", "toivotaan, että ovat vielä muutaman viikon" tai "koitas nyt olla kärsivällinen" ovat saaneet useammin kuin muutama kertaa sappeni kiehumaan. Ihmisellä, joka ei ole kaksosia sisällään kantanut kahdeksaa kuukautta, ei voi tietää millaisia fiiliksiä tässä loppuaikana suurin osa käy läpi. Pahinta on kun ei pysty hoitamaan omia lapsiaan eikä olemaan juuri missään asiassa itsenäinen ja kipu valvottaa yöt ja vaivaa päivät. Välillä kivun voi ignorata ja usein minäkin vastaan vointeja kysellessä, että "juu ihan hyvää kuuluu", koska olen jo turta tälle kivulle ja en edes jaksa enää pysähtyä miettimään omia kipujani, mikäli ne eivät lamauta ihan täysin, jota käy myös aika ajoin.
Muutenkin ihmisillä on erikoinen tapa kommentoida kaksosraskautta. Olen monikkoäitien ryhmässä kuullut kaikenlaisia ihmisten hulluja kommentteja ja itse kuullut myös vaikka ja mitä, josta olen salaa suuttunut tai loukkaantunut, koska en yleensäkään näytä ihmisille loukkaantumistani helposti. Ajattelin nyt kuitenkin laittaa tässä vaiheessa vinkiksi tulevaisuutta varten esimerkkejä teille kaikille, mitä ei ehkä pidä sanoa mitä minä itse olen kuullut.
"Mä kyllä itsekin tiedän miltä tuo loppuraskaus tuntuu" -Ei et tiedä, miltä tuntuu kaksosten loppuraskaus.
"Miten sä selviät? Et varmaan nuku ensimmäiseen vuoteen ollenkaan!" -Kiitos kannustuksesta, ja onko mulla vaihtoehtoja kuin selvitä?
"Mä en kyllä kestäis, jos mulle tulis kaksoset." -Jaa kiitos, eikö ole kivaa, että mulle tulee kaksoset ja mä ajattelin olla onnellinen asiasta, kiva kun kerrot, että se olis sun pahin painajaisesi.
"En uskalla kyllä hankkiutua raskaaksi, jos käykin niinkuin sulle!" -Niin aattele kuinka kamalaa! Ajattelin kyllä olla onnellinen tästä asiasta, mutta ihan kiva kun kerroit.
"Kaksoset!? Oliko raskaus suunniteltu??" -Kiitos kysymästä joo me päätettiin miehen kanssa hankkiutua raskaaksi ja saada nimenomaan ilman mitään hoitoja kaksoset loppuvuodesta 2015. Hyvä kun kysyit, koska asiahan kuuluu sinulle!!
"Et sä tuu selviimään tosta ilman raskausarpia. Et sä tuu selviimään tosta ilman lihomista. Et tuu selviimään ilman että se selkä lahoo sehän on selvä." -Nyt viikolla 36 voin kertoa että arven arpea ei ole, selkä pysyy vielä kasassa ja kyllä olen tällä hetkellä ihrapallo, mutta mä saan kaksoset ja mun kroppani on ne kantanut ja läski ei oo ikuista. Sitäpaitsi jos mun nahkani repee niin, että en voi sitä itse sietää, säästän rahaa ja menen korjaamaan nahkani paremmaksi. NI!
Tähän päälle nuo mainitsemani "odota rauhassa älä hätäile toivottavasti ei nyt vielä tuu" liiba laabat. Raskausvaivojen ja kipujen vähättely ja kaksosraskauden kauhistelu ovat ne jutut, joita ei kannata odottavalle äidille puhella. Ne tuntuvat pahalta ja ne loukkaavat ihan oikeasti. Toki itsekin vitsailen välillä rajustikin näistä aiheista, mutta silti olisin muutama kertaa toivonut jonkinlaista hienotunteisuutta ihmisiltä.
Onneksi kuitenkin suurin osa on ollut suurimman osan ajasta tsemppaavia ja kannustavia! Mulla on ihania ystäviä joille olen saanut valittaa ja usein saanut myötätuntoisia kommentteja kun olen valittanut. Ja kyllä tiedän, että kaikki vähääkään tökeröt kommentit tuntuvat näissä skitsohormoneissa liioitellun pahalta ja ylireagoin itse moneen asiaan, mutta sekin kai pitäisi ottaa huomioon, että olen täynnä hulluhormoneita. Ja ihan puolituntemattomien kommentointi on myös yllättänyt, kun se juuri on yleensä sitä "ai kauhee miten tosta selviää?! Oliko raskaus suunniteltu tai oliko raskaus luomu?- kastia".
Kaikki valmista, enää tärkeimmät puuttuvat
Vauvoille on nyt hankittuna aivan kaikki maidonkorvikkeita myöten. Kaappi on täynnä vaatteita, hoitopöytä täynnä tarvikkeita, pyyhkeet ja petivaatteet on pesty ja pinnasängyt valmiiksi pedattuina. Vaunut ovat eteisessä odottamassa päiväuninukkujia, auton takaluukussa turvakaukaloiden telakat ja tutitkin on jo steriloituina purkissa keittiössä. Enää pienet kullanmurut puuttuvat.
Aluksi vauvat tulevat minun kanssani alakerran makuuhuoneeseen nukkumaan. Mies nukkuu isompien poikien kanssa yläkerrassa, jotta saisimme mahdollisimman hyvät unet kaikki. Aamulla herättyäni (tai valvottuani koko yön vauvojen kanssa) voin siirtyä hetkeksi ylös nukkumaan kun mies ottaa hoitovastuun vauvoista ja isommista pojista. Olen laittanut sängyn viereen ensikehdon, jonka pappani aikoinaan on tehnyt siskolleni. Sen jälkeen siinä olen nukkunut minä itse, minun serkkuni ja heidän lapsensa. Kehto on pieni, mutta varmasti riittävän kokoinen ensimmäiseksi nukkumapaikaksi pienille kaksosillemme. Uskoakseni he syntyvät alle kolmekiloisina. Tällä hetkellä heillä pitäisi olla painoa noin 2,5kg.
Alku tulee olemaan varmasti raskas. Haluan kovasti onnistua imettämisessä ja olen päättänyt tehdä kaikkeni, jotta oppisin tandemimetyksen, eli oppisin imettämään vauvoja yhtä aikaa. Päiväni tulevat todennäköisesti kaikesta huolimatta sisältämään lähinnä imetystä ja vaipanvaihtoa ensimmäiset viikot. Vauvojen yhtäaikainen syöttäminen säästää vähän aikaa, mutta kyllä minä muistan kuinka rankkaa ja sitovaa on välillä yhdenkin vauvan kanssa, saati kun niitä on kaksi kokoajan vaatimassa ruokaa, nukutusta, tuttia, vaipanvaihtoa, röyhtäytystä ja rakkautta.
Olen niin onnellinen, että mies on kotona hoitamassa vauvoja kanssani, mutta ennenkaikkea hoitamassa vanhempia lapsiamme. Olisi kamala tasapainotella yksin kahden vauvan ja kahden huomiota vaativan isomman lapsen välillä ja tuskailla miten saa kaikille annettua hoivaa ja hellyyttä ja huomiota riittävästi. Nyt heilläkin on vanhempi läsnä enemmän, kun isä voi touhuta heidän kanssaan kun minä vaellan silmäpusseihin kompastellen vauvojen kanssa. Ja miehen ollessa kotona saan varmasti edes pieniä hetkiä keskittyä vain isompiin lapsiini kun mies hoitaa vauvat. Ja toivon, että edes joku ystävä tai isovanhempi on niin hullu, että vapauttaa meidät joskus edes hetkeksi miehen kanssa kaksin jonnekin. Onnea on ihana mies, ihanat lapset, ihana perhe ja ystävät :)
Aika juoksee eteenpäin nopeasti. Koko raskaus on ollut hujaus vain ja nyt loppu on jo ihan lähellä. En sano, etteikö silti nämä viimeiset päivät tuntuisi satakertaa pidemmiltä kuin normaali päivä, mutta silti aika on mennyt nopeasti. Vuosi menee nopeasti. Kohta pienet vauvani ovat jo vuoden vanhoja ja toivottavasti alkavat nukkua paremmin ja imetyskin kestää vain hetken, jos se nyt ylipäänsä onnistuu. Nuorena jaksaa! Yritän ajatella asioita optimistisesti, etten vaivu epätoivoon kipujeni ja ikuisuudelta tuntuvien päivien kanssa.
Kunpa jo saisin vauvat syliini! Vain yhdeksän päivää ja he ovat täysiaikaisia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)