Sukupuolirooleista ja parisuhteesta

Olemme olleet mieheni kanssa yli 13 vuotta yhdessä. Tapasimme kun olin vasta 14-vuotias. Kuten arvata saattaa, suhteeseen mahtuu tällä ajalla paljon ylä- ja alamäkeä, mutta kaikesta olemme selvinneet. Miksi?

"Parisuhde on toisen vikojen sietämistä". "Parisuhde on luopumista omasta itsestään tai ainakin osasta siitä". Näitä "viisauksia" olen kuullut aikojen saatossa... Totuuden siemen lienee siinä, että kun on parisuhteessa, ei voi aina tehdä mitä huvittaa ja tarvii ottaa toisenkin mielipiteet huomioon. Pitää oppia sietämään toisen vajavaisuutta ja antaa anteeksi se, ettei se toinen ole samanlainen kuin sinä itse. Ja onneksi ei olekaan. Silloin ei mistään tulisi yhtään mitään.

Missä mielestäni menee vikaan?

Uskon, että monen parisuhde kaatuu siinä kohtaa, kun toinen osapuoli ei muutu joksikin, miksi halutaan tämän muuttuvan, sen toisen pienet viat alkavat ärsyttää ja toinen ei ymmärrä mitä Minä tarvitsen. Suurin tunteen palo on hiipunut, ei enää perhosia vatsassa, päivät täyttyvät arkisista asioista; kodinhoidosta, töistä, lastenhoidosta... Hauska yhteinen aika on enää satunnaista ja harvinaista, mutta tässä vaiheessa kultaakin kalliimpaa. Kun kokee sen ahaa-elämyksen, ettei sen toisen pidäkään muuttua, sen ei tarvitse olla samanlainen kuin minä ollakseen yhtä hyvä ja arvokas kuin minä, sen ei tarvitse olla täydellinen ja itsessäkin on vikoja, silloin ollaan mielestäni asian ytimessä. Silloin puhutaan siitä rakkaudesta, joka kantaa mahdollisesti läpi elämän, jos sitä siis haluaa.

Miksi me olemme edelleen yhdessä? 

Olemme olleet melko myrskyisä pari. Itse olen tuuliviiri, temperamenttinen rääväsuu, riidellessä kamala ja kylmä, tahallaan loukkaava haahka. En tiedä itsekään mitä haluan, kunhan haluan. Kun riitelen niin haluan riidellä. Haluan, että louskutamme leukoja toisillemme ja selvitämme asiat samantien. Tämä ei kuitenkaan juuri koskaan toteudu. Mieheni nimittäin puolestaan on hiljaista sorttia. Hän yleensä poistuu tilanteesta kun alan nalkuttaa ja haastaa riitaa. Pitää mykkäkoulua, vaikka kuinka koetan haastaa sanalliseen taistoon. Olemme todellakin valtaosassa asioita vastakohdat, ehkä siksi viehätämmekin toisiamme.

Näkemykseni sukupuolirooleista

Olemme löytäneet yhteisen sävelen. Pidän tietystä rooleista kotona ja parisuhteessa. Minä haluan olla tietyissä asioissa nainen, haluan olla se, joka päättää miten kotia hoidetaan. Haluan, että voimme tehdä työnjaon niin, että minä siivoan ja mies menee lasten kanssa pelamaan jalkapalloa. Minä hoidan lapset niin mies menee tekemään lumityöt, vaihtamaan autonrenkaita, korjaamaan jotain mikä on rikki jne.

Vaikka pidän tasa-arvoa miesten ja naisten välillä hyvin tärkeänä, en kiellä, etteikö tietyt asiat luonnistu yleensä paremmin naiselta ja toiset taas mieheltä, noin niinkuin yleisesti. Jo pelkästään fyysinen olemus sen kertoo, mies on Yleensä voimakkaampi kuin nainen ja nainen puolestaan esimerkiksi imettää, se nyt vain on fakta. Toki on autonasentaja-naisia ja päiväkotitätimiehiä, poliisi-naisia ja kampaajamiehiä ja saa ollakin. Mutta jokaisen on saatava ottaa vastuu niistä asioista, joissa on vahvimmillaan, kunhan vastuut jakautuvat tasaisesti. Eikä saa olla uusavuton ja kieltäytyä jostain työstä vain sillä verukkeella, että "kun olen nainen ei minun tarvitse vaihtaa lamppua" tai "ei, koska olen mies en voi opetella käyttämään pyykkikonetta".

Yhteiset ajatukset ja harrastukset

Kun teemme jotain yhdessä, kun meillä on vapaata aikaa, meillä on aina kivaa. Meillä on yhteisiä harrastuksia ja yhteisiä kavereita. Pidämme taiteista, pidämme musiikista. Teemme ja soitamme musiikkia. Nautimme musiikinkuuntelusta sohvalla ja baarissa juhlimisesta. Pidämme eläimistä, pidämme matkustelusta... Kannatamme samoja arvoja. Se on hyvin tärkeää. Teemme samaa työtä. Vaikka olemme niin erilaiset, on jotain perustavaa laatua olevaa, jossa olemme hyvin samanlaisia. Haluamme esimerkiksi kasvattaa lapset samalla tavalla. Olemme lähes kaikesta samaa mieltä, mitä tulee lasten kasvatukseen.

Olimme Tuska-festivaaleilla viime viikonloppuna. Minä istuskelin retkijakkaralla suurimman osan ajasta kun mieheni oli lavan edessä riehumassa. Kävimme baarissa festaripäivän päätteeksi, jossa minä join kahvin ja mieheni jotain muuta. Kun lähdimme kohti hostellia, kävelimme Helsingin rautatieaseman ohi taksitolpalle. Rautatieaseman edustalla kuhisi jos jonkinlaista tallaajaa, kuka minkäkin aineen vaikutuksen alaisena. Mieheni piti kättä ympärilläni ja totesi hieman hämmentyneenä, että hänellä on jostain syystä nyt hirveä suojeluvietti. (Mieheni ei siis todellakaan yleensä ole mitään rähisevää riitapukarisorttia, päinvastoin..) Hän tarkkaili ympäristöä ja piti minusta huolta, vaikkei mitään hätää minulla ollutkaan. Totesimme yhdessä, että tämä johtuu varmasti siitä, että kannan nyt sisälläni hänen jälkeläisiään.

Minusta oli siinäkin tilanteessa niin ihanaa saada olla nainen, vaimo. Nainen, josta mies pitää huolta. Se tuntui hyvältä ja oikealta, enkä kokenut siinäkään todellakaan mitään epätasa-arvoista tai heikkoutta, häpeää siitä, että olen "avuton nainen". Kaiken kruunasi se, että mies totesi perille päästyämme pitävänsä mahastani ja siitä miltä näytän, vaikka itse koenkin tällä hetkellä olevani jättimäinen monsteri.

Meillä oli aivan mielettömän kiva viikonloppu. Ja rentouttava! Sain pitkästä aikaa nukkua aivan rauhassa kaksi yötä, se oli ihanaa. 

Jokaisen ajatusta parisuhteesta, tyyliä elää ja olla yhdessä kumppaninsa kanssa pitää kunnioittaa. Joissain perheissä nainen tekee kaikki "naisten työt" ja mies pieree sohvalla. Toisessa perheessä nainen pieree sohvalla kun mies siivoaa. En missään tapauksessa ajattele, että parisuhteen pitäisi olla tietynlainen toimiakseen. Uskon, että kun kunnioitus puolisoa kohtaan on molemminpuolista, arvostaa toisen mielipiteitä, antaa tilaa toiselle olla yksilönä se mikä on ja tukee toista vaikeissa elämäntilanteissa, silloin päästän pitkälle oli työnjako arjessa mikä hyvänsä.

Hyvä parisuhde kuuluu kaikille!

Ei unohdeta nyt sitäkään, että perhe ja parisuhde ovat aivan yhtä täydellisiä ja vanhemmat täysin yhtä päteviä olemaan roolimalleina ja kasvattajina lapsilleen, oli sukupuoli sitten mitä hyvänsä. Tässä tekstissäni kirjoittelin vain ajatuksiani meidän parisuhteestamme ja yleisesti sukupuolirooleista heteropariskuntien välillä. Tiedän, että samaa sukupuolta olevat löytävät suhteessa omat paikkansa aivan samoin silloin kun parisuhde toimii. Jokaisen pitää löytää oma tapansa olla puolisona ja samalla yksilönä parisuhteessa. Oppia kunnioittamaan, sietämään ja vaatimaan näitä kahta myös toiselta osapuolelta. Löytää oma tapansa olla onnellinen :)

Kehon muutokset, kivaa ja ei niin kivaa

Kamala ihana raskausaika

Raskausmahahan on aivan ihana. Tai ainakin itse pidän siitä. Ihana nätti kumpu, jonka sisällä kelluttelee jotain vieläkin nätimpää ja ihanampaa. Tai no, ainakin vielä pidän siitä ja olen pitänyt edellisissä raskauksissani ihan loppuun saakka. Nyt tosin en tiedä mitä tapahtuu ajatuksille söpöstä raskausmahasta, kun nahka todennäköisesti repeää enkä näe enää varpaitani edes jooga-asennoissa. Ensimmäisessä raskaudessa en saanut ainuttakaan raskausarpea. Toisessa raskaudessa tuli molempiin "jenkkakahvoihin" yhdet  3cm pituiset, nyt jo täysin himmeneet arvet. Olen siis päässyt toistaiseksi hyvin vähällä.

Mutta sitten siihen kehon muuttumiseen. Ennen raskautta treenasin aika paljon. Kävin juoksemassa ahkerasti, kyykkäsin, noudatin pääosin vähähiilarista ruokavaliota, tein kotijumppaohjelmaa kolmesta neljään kertaa viikossa ja pääsin kivoihin tuloksiin vaakalukemissa ja lihaksetkin kehittyivät. Juoksin parhaimmillaan yli 8 kilometriä putkeen eikä sekään tuntunut liian pitkältä matkalta. Nautin urheilusta todella paljon!

Kun sain tietää raskaudesta päätin, että nyt en anna itseni repsahtaa. Treenaan edelleen ahkerasti, en mässää herkkuja ja koetan pitää itseni mahdollisimman hyvässä kunnossa. Yritän pitää painon kurissa ihan siksikin, että selkäni kestäisi paremmin. Tänään vaihtaessa vaatteita satuin vilkaisemaan peiliin kun kehoani peitti pelkät alusvaatteet. Järkytyin. Jumankaut kun olen turvonnut!! Pääosin omasta syystäni kun en ole jaksanut nähdä vaivaa, ettei niin kävisi. Hetken mietin pitäisikö astua vaakaan, mutta peruin hyvin äkkiä aikeeni. Sen sijaan menin kokkailemaan kanaa ja kasviksia päivälliseksi. Lapset saivat täysjyväriisiä kylkeen ja itselleni otin sitä pienen lusikallisen.

Hyi sinä itsekäs!

Nyt mietin, olenko hirveän itsekäs pohtiessani ulkonäköäni? Tekeekö se minusta kenties huonon ja pinnallisen äidin, että pahoitin mieleni kun näin todellisuuden kokovartalopeilistä? Enhän edes ole ylipainoinen, en ole mitenkään oikeasti "pahassa kunnossa". Kannan sentään mahassani kahta pientä ihmistä ja olen niin etuoikeutettu saadessani heitä kantaa.

Muistan lukeneeni joskus keskustelua jostain netin keskustelufoorumilta, jossa monet äidit moittivat meitä "pinnallisesti ajattelevia" äitejä sanoen, ettei pitäisi varmaan tehdä lapsia ollenkaan, jollei ole valmis kehon muutoksiin. Raskausarvet ovat kauniita ja kertovat ihanasta raskausajasta. Raskauden aikana kertyvä selluliitti muuttuu maidoksi, lapsen ravinnoksi kun imettää. Kaikki se rupsahtaminen on vain ihanaa!!!

No minusta se ei ole. Olkoot sitten niin, että olen pinnallinen ja surkea äiti, mutta en minä haluaisi nähdä itseäni mursuna peilistä. Se, että kaikki tapahtuu tuplavauhdilla nyt kun odotan kaksosia, on varmasti suuri syy siihen, etten osaa nauttia kehostani tällä hetkellä ollenkaan. Aivot eivät pysy perässä kun keho muuttuu joka päivä suuremmaksi. Lisäksi kun juuri olin päässyt hyvään kuntoon ja olin jopa ylpeä saavutuksistani, niin nämä pienet yllätykset kertoivat tulostaan.

Ensimmäinen raskaus meni niin, etten muista muuta kuin ihanan mahan. Silloin kaikki oli vain niin ihanaa ja uutta ja ihmeellistä. Keho oli täysin yhden tekevä. Toista odottaessa koetin urheilla ja pyrin mahdollisimman nopeasti kertyneistä kiloista eroon kun kuopus oli pullautettu. Kun raskaus sinänsä ei ole enää uutta ja ihmeellistä (vaikka nyt erilainen onkin verrattuna edellisiin), nämä muutokset pistävät ketuttamaan.

"Aikansa kutakin", sanoi pässi kun päätä leikattiin

Onneksi tämä on vain väliaikainen tila. Saan ylimääräisen painon pois aivan varmasti raskauden jälkeen, ja totun mahanahkareppuun, mikäli sellainen tulee jäädäkseen. En silti aio kantaa syyllisyyttä siitä, että pidän hienoista vaatteista ja pidän siitä, että vaatteet näyttävät omasta mielestäni päälläni kivalta kun katson itseäni peilistä. Olen tietysti todella onnellinen saadessani kantaa kahta ihanaa pientä mahassani ja saattaa heidät perheeseemme kun sen aika tulee. Todennäköisesti tässä ajan kuluessa totun peilikuvaani ja hyväksyn muutoksetkin helpommin.

Silti minusta äidillä pitää olla oikeus olla rakastamatta kehoaan joka ikinen päivä, kun se paisuu eikä asialle ole paljon mitään tehtävissä. Siitä, ettei ole jatkuvasti onnensa kukkulalla ei tarvi kantaa syyllisyyttä! Saa ärsyttää kun selkää sattuu ja hermot kiristää, ja jonkun (yleensä ystävien ja puolison) on jaksettava sitä valitusta kuunnella silloin kun äidin tekee mieli valittaa. Toteamatta "älä valita, oot etuoikeutettu kun saat vauvan". Joo tiedän, mutten silti rakasta näitä kaikkia muutoksia kehossani ja piste!

Vauvojen kuulumiset

Pikkuiset ovat saaneet mahanimet. Vanhempi lapseni risti heidät nimin "Jumperi ja Ryty". Minulle oli automaattisesti selvää, että ylempi vauva B on tietysti Jumperi ja alempi A on Ryty. En tiedä miksi, mutta siltä se vaan tuntui. Päivä päivältä vauvojen potkut tulevat selkeämmiksi ja niiden tuntuminen on joka kertaa aivan ihanaa! <3 Saisivat vieläkin kovemmin potkia! Jumperin potkut ovat tuntuneet nyt selkeämmin, mutta eiköhän Rytykin ala jo pian itsestään ilmoitella kovemmin.

Sykkeet ovat nyt viimeaikoina poikennut toisistaan jonkin verran. Kuitenkin se vaihtelee, kumman syketaajuus on nopeampi ja kumman hitaampi. Riipuu varmasti siitä kumpi milloinkin koheltaa ja touhuaa kohdussa. Touhuaminen nostaa sykettä ja siksi ne toisistaa poikkeavat miten sattuu. Enää vajaa kuukausi rakenneultraan. Olisipa vauvat reippaita esittelemään kumpia ovat. Odotan kovasti, että saan tietää olenko oikeassa ja molemmat ovat poikia.

Uhmakohtaukset - hetki jolloin tekisi mieli pakata laukku ja ottaa hatkat

Veikkaan, että jokainen äiti ja isä, jolla on taapero tai sitä vanhempi lapsi tietää, mitä tarkoittaa se hetki, kun tekisi mieli pakata kassi ja lähteä ovesta ulos. Jättää kirkuva lapsi tai useampi lapsi kämppään purkamaan turhautunutta raivoaan. Toki se on nanosekunnin ajatus, joka tunkee väkisin päähän siinä kohtaa, kun lapsen täysin vailla järkeä oleva kirkuminen ja raivoaminen on kestänyt päiviä, viikkoja, tai jopa kuukausia. Putkeen sitä saatta joutua kuulemaan tunnin, ehkä kaksi tai kolmekin.

Tällä hetkellä nuo pojankoltiaiset leikkivät kivasti keskenään ja antavat minun rauhassa kirjoitella blogia. Mutta palataanpas tästä hetkestä pari tuntia takaisin...

Päätin viimein käydä läpi poikien vaatekaappeja. Siivoilla pieniä vaatteita korjuun kaksosia varten ja viikata nätisti sopivat heidän uusiin omiin kaappeihin. Menimme poikien kanssa yläkertaan. Noin 15 minuuttia kaikki oli hyvin. Isompi löysi itselleen pikkulegot, joiden kanssa neuvoin menemään pöydän viereen ja rakentaa niitä siinä pöydän päällä, jottei pieni kaksivuotinen mene syömään ja sotkemaan legoja heti. Tämä oli virhe. Suuri virhe.

Tiedättehän, kun toisella on jotain, on se sitten käytetty nenäliina, kattilan kansi, karkkipaperi, ihan mitä tahansa, se pitää olla molemmilla yhtä aikaa. Aivan yhden tekevää, pystyykö sillä edes leikkimään, mutta se on saatava, keinolla millä hyvänsä. Sota koitti siis välittömästi kun pienempi ei saanut koskea isomman pikkulegoihin.

Alkoi raivokas huuto. Ai niin, unohdin mainita luovuttaneeni vaipan pukemisen alakerrassa, kun siitä oli aiemmin raivottu, joten pienempi oli ilman vaippaa. Huudon keskellä pienempi päästi molemmat tavarat lattialle. Siivosin. Pieni meni kokoajan pöydän viereen repimään legoja. "Ei, sinä et mene siihen". Siirsin poikaa pois pöydän vierestä noin 100 000 kertaa. Huuto vain jatkui ja jatkui. Välissä viikkasin paidan, siirsin poikaa pois, viikkasin housut, siirsin poikaa pois. Isompi suuttui ja potkaisi pari kertaa pienempää. 

Tätä kesti tunnin. Lopulta luovutin ja lähdin pienemmän kanssa alakertaan. Sanoin isommalle, että nyt hän saa rauhassa koota legoja. Isompi oli täysin uupunut pienen huutoon ja ajattelin, että on oikeudenmukaista antaa hänelle rauha leikkiä. Mutta kuinkas kävikään. Pienen heitellessä leluja päin seinää ja raivotessa minulle koska olen tyhmä enkä anna hänen sontia ilman vaippaa yläkerrassa enkä niellä pikkulegoja, isompi huutaa alakerran portilta "mul tuli ihan tylsää, mää tuun alas". Hän siis oli yläkerrassa tasan 3 minuuttia sen jälkeen kun olimme tulleet pienen kanssa alas. Huoh.

No ei tässä vielä kaikki. Painimme pienen kanssa puolisen tuntia alakerrassa. Jäähytin, pidin kiinnipidossa, komensin, korotin ääntä, yritin halata ja pitää sylissä, mutta kaiken jälkeen sain nipistyksiä, lyöntejä potkuja, nenäräkää ja kuolaa vaatteeni täyteen ja huutoraivoa päin naamaa. Otin aikalisän ja sulloin pienemmän pinnasänkyyn ja ajattelin etsiä puhelimeni ja hankkia vertaistukea mieheltäni, joka on töissä. Myönnettäköön, että tässä kohtaa tykytti ohimossa aika kovaa ja aloin olla neuvoton.

Yllättäen en löytänyt puhelinta. Pyysin esikoista etsimään kanssani puhelinta. Sanoin, että jos hän löytää sen niin voidaan katsoa onko kaapissa hänelle löytöpalkkio. Hän ei löytänyt ja lopulta alkoikin touhuta muuta. Löysin viimein luurini itse. Esikoinen huomasi minun löytäneen sen. "Anna mulle nyt sitten yllätyspalkinto ja karkkia!". Totesin, että eiei, se oli niin että jos mun kanssani etsit ja löydät niin sitten, mutta eihän esikoinen enää edes etsinyt vaan touhusi ihan muita juttuja. Poika puri hampaat yhteen, pää alkoi muuttua punaiseksi ja täristä ja viimein suu aukesi ja infernaalinen kirkuminen alkoi.

Kuopus huusi edelleen pinnasängyssä ja nyt esikoinen kirkui pää punaisena edessääni. Ei. Ei. Eiiii!

-Tässä kohtaa koitti hetki: Jumal*uta nyt mä kyllä jätän nämä tänne ja lähden!!!!!!

No, hengitin syvään ja menin keittiöön hampaat ääniesteenä yhteen kiristyneenä kerran karjasemaan perkelettä. Hengitin uudelleen syvään. Palasin, esikoinen jäähylle. Sain yhden potkun häneltäkin, joka kyllä on täysin ennen kuulumatonta. Isompi ei juuri koskaan tee sellaista edes suuttuessaan mielettömästi. Menin lohduttamaan kuopusta. Hän rauhoittui. Esikoinen huusi edelleen, soitin miehelle ja rauhotuin. Menin vessaan, jossa isompi oli jäähyllä. Esikoinen totesi, että "mä en kyllä enää koskaan leiki sun kanssa". Vastasin, että noin ei kyllä saa kelleen sanoa, sitäpaitsi jos hän niin haluaa niin asia sopii kyllä minulle. Kysyin, että tehdäänkö diili, ettei enää koskaan leikitä kun kerran niin haluaa. Empimisen jälkeen esikoinen tuli halaamaan minua. Pyysi anteeksi.

Tässä kohtaa minä itse pyysin myös anteeksi. Mielestäni on tärkeää kasvatuksessa osata myös itse pyytää lapselta anteeksi. Ei voi kasvattaa lasta niin, että "tee niinkuin minä käsken, älä niinkuin minä teen". Jos lapsen pitää pyytää anteeksi, pitää myös aikuisen, jos siihen on syytä. Itse pyysin anteeksi sitä, että olin niin vihainen ja korotin ääneni. Keskustelimme siitä, että joskus menee hermot ja se on ihan sallittua. Sen sijaan haukkuminen, potkiminen, nipistäminen, lyöminen jne. ei ole sallittua koskaan eikä ikinä. Halattiin kaikki toisiamme ja se oli sitten siinä.

Uhmaikä, turhauttavaa muttei turhaa

Uhmaikä kuuluu lapsen kehitykseen. Jos lapsella ei olisi minkäänlaista uhmaa, silloin on vanhemman mielestäni syytä huolestua. Lapset ovat temperamentiltaan erilaisia ja toisen uhma on rajumpaa kuin toisen. Esikoisen uhma oli pientä kiukuttelua verrattuna kuopuksen uhmaan. Se, että lapsi uhmaa kielii siitä, että lapsi uskaltaa näyttää tunteensa ja alkaa hiljalleen itsenäistyä. Ympäristö on turvallinen ja hän tietää, ettei häntä hylätä vaikka käyttäytyisi kuinka huonosti. Tärkeintä on uhmakohtausten jälkeen käydä tilanne läpi sillä tasolla, kuin lapsen ikä antaa myöden. Keskustellaan, halataan ja todetaan, että rakastetaan toisiamme vaikka kuinka hermo menisi.

Tässä vielä pätkä MLL:n vanhempainnetin sivuilta liittyen uhmaikään. Sieltä muuten löytyy paljon hyviä vinkkejä arjen pulmatilanteisiin :)

"Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä.

Kun lapsi pontevasti ja ärsyttävän usein ilmaisee EI, se on hyvä merkki siitä, että lapsi on itsenäistymässä vanhemmistaan. Ei-sanan käyttäminen antaa lapselle tunteen itsenäisyydestä ja itsensä hallinnasta, vaikka aina se ei johdakaan hänen toivomaansa lopputulokseen.

Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä: rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle."

(http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/lapsi_on_uhmaiassa/)

Haaveena suursiivous

Olen laiminlyönyt kotityöt. Tai sanotaanko, että olen priorisoinut aikani työpäivien jälkeen nukkumiseen ja lasten kanssa touhuamiseen. Pyykkiä (puhdasta ja likaista), tiskiä, roskia, romua, tyhjiä pulloja, koiran karvaa... Lapsiahan ei tämä siivottomuus ei kiinnosta pätkääkään, mutta itsellä tuntuu järki menevän näiden röykkiöiden keskellä. Nyt kun viimein mulla on vähän vapaata, ei auta muu kuin yrittää saada lapset pois jaloista ja tarttua toimeen. Haaveilen siis illalla kirjoittavani tekstin, jossa olisi kuvia siististä asunnosta. Meillä on oikeastaan aika kiva koti, kunhan lattia on näkyvissä tavarapaljouden keskeltä ja hyllyillä on niille kuuluvat tavarat, eikä likaisia astioita, leluja ja romua.

Sen lisäksi, että koko "lukaali" pitäisi siivota lattiasta kattoon, pitää myös käydä lasten talvivaatteet läpi ja tunkea niitä varastoihin. Oletettavasti toppavaatteita ei enää tarvita, toivottavasti! Muuten patistaisin miehen kanssani töihin, mutta mulla on taas ns. yksinhuoltajaviikonloppu; mies on aamusta iltaan töissä tänään ja huomenna.

Viimeyö oli järkyttävä. Nuoremmalla oli jonkinlaisia vatsavaivoja ilmeisesti, ja hän itki ja kiukutteli koko yön. Herätessä mulla särki taas pää aivan hitosti, mutta tällä kertaa panadol tuntui hieman auttavan pahimpaan särkyyn. Itsensä motivoiminen kotitöihin on äärimmäisen vaikeaa kun on univelkaa ja siirtäisinkin jälleen hommia, jos vain se olisi mahdollista. Tässä katastrofissa se ei vaan enää onnistu. Itsensä motivoiminen kotitöihin on muutenkin mulle vaikeaa sillä mä VIHAAN ja INHOAN siivoamista. Maailmassa mikä tahansa tekeminen on kivempaa kuin siivoaminen! Ennemmin poraan vaikka koko päivän persreikiä puuhevosille, kuin moppaan lattioita tai pesen pyykkiä.

Vuoden alussa tein hienon siivouslistan helpottamaan kodin siisteyden ylläpitämistä. Kyllä, meidän kodissa tarvitaan sellaista demetikoille tai heikkolahjaisille tehtyä muistilistaa. "Maanantai: ota pyykit narulta" jne. Lista toimi jopa 2 kuukautta! Se oli siis oikeasti toimiva systeemi, mutta sitten jotain tapahtui, lapset sairastuivat, itelle tuli joku tauti, ei voinut vähempää kiinnostaa ja listan noudattaminen jäi. Ja tässä on tulos.

Olen miettinyt, että kun tämä kotityöasia tuntuu olevan mulle ja meille nyt jo näin vaikea, että pakko luoda jotain järjestelmiä, jotta jokaiselle löytyy kaapista puhtaat kalsarit vielä sittenkin, kun lapsia on neljä. On pakko tehdä uusi siivouslista ja myös noudattaa sitä. Onneksi kohta on loma sekä mulla että miehellä, niin on aikaa enemmän keskittyä myös tähän meidän kotiin. Pidän siististä kodista ja likaista meillä ei kyllä ikinä olekaan. Tavarat vaan ovat missä sattuu ja paikat rempallaan. Haluan kuitenkin uskoa, ettemme ole ainoa lapsiperhe, jossa vanhemmat käyvät töissä eivätkä jaksa olla työpäivän jälkeen loppupäivää siivoamassa lasten sotkuja, pyykkäämässä ja pyyhkimässä pölyjä. Vaikka se itse siivoaminen on suolesta, se lopputulos on ihana kun tuoksuu puhtaalta ja voi kävellä paljain jaloin lattialla ilman, että jalanpohjat tulee täyteen muruja tai karvoja :D

Mutta pyrin toteuttamaan haaveeni siivoamisesta, kunhan olemme nukkuneet lasten kanssa päiväunet ja olen keksinyt, minne pojat pääsevät muutamaksi tunniksi hoitoon, jotta siivoaminen onnistuu. Kuopus on ollut viimepäivinä sellainen uhmahirviö ja lapset ovat olleet toistensa kurkuissa kiinni jatkuvasti, ettei siivoamisesta tule todellakaan yhtään mitään, jos joudun silmä kovana vahtimaan, etteivät pienet kullannuppuni hakkaa toisiaan pataluhiksi.

Lääkäreitä tapaamassa

Toissayönä kylkeäni alkoi pistää. Tai kiristää.. Tai no, se tuntui todella inhottavalta. Kipu oli kylkikaaressa ja se säteili myös alaselkään. Päivän mittaan kipu yltyi ja lopulta päätin soittaa neuvolaan kysäistäkseni, pitääkö tästä huolestua vai ei. Neuvolan terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että parempi lähteä päivystysajalla terveyskeskuksen lääkäriä tapaamaan, sillä munuaisessa saattaa olla jotain häikkää.

Lähdin kesken työpäivän käymään lääkärissä. Lääkäri tutkiskeli kaikki perusjutut ja kuunteli vauvan sykkeet. Kerroin kivun jo vähentyneen huomattavasti ja enää kipu oli jatkuvaa ja lievää eikä pistävää ja kovaa kuten se aiemmin oli. Lääkäri kirjoitti kuitenkin varmuuden vuoksi lähetteen keskussairaalaan. Lähetteessä luki jotain "kovasta kivusta" joka on kestänyt kaksi vuorokautta. Eli vähän oli liioteltu, mutta kai lääkäri ajatteli, että niin minut tutkittaisiin huolellisemmin. 

Päivystyksestä minut ohjattiin uuteen lasten- ja naisten taloon. On muuten äärimmäisen hienoa, että Pori on vihdoin saanut hyvät puitteet lasten ja naisten, erityisesti synnyttävien ja raskaana olevien äitien hoitamiseen. Henkilökuntakin oli oikein ystävällistä. Kuuntelin odotustilassa, kun minua nimitettiin henkilökunnan huoneessa "geminiksi". "Juu hän on gemini, kovissa selkäkivuissa". Mietiskelin mielessäni nolona, että tekisi mieli mennä sanomaan, että voin jo huomattavasti paremmin. Ja tuo geminiksi nimittäminen oli jotenkin jännää. Kaikki kaikkialla puhelivat "se gemini".

Pääsin ensimmäiseen tutkimukseen melko nopeasti. Lääkäri tutki vauvojen voinnin. Molemmilla oli kaikki hyvin. Ja luulen nähneeni toisen jalkovälissä miehekkäät vehkeet, mutta siitä ei sen enempää lääkärin kanssa keskusteltu :D Kerroin heti lääkärille, ettei kipu ole enää mitenkään valtavaa ja tulee välillä vain aaltomaisena, jonka jälkeen katoaa. Hän painotti, että on hyvin tärkeää olla tarkkana etenkin riskiraskauksissa kaikkien vaivojen suhteen. Hän kirjoitti minulle lähetteen seuraavaan ultraäänitutkimukseen, jossa ultrattaisiin munuaiset ja jotain muuta. Epäili jotain virtsa- tai munuaiskiveä tai sitten munuaisaltaan laajentumista (tai tälläisistä muistan hänen jotain maininneen). Tulehdusarvokin oli vähän koholla.

Odottelin mukavat kolme tuntia ultraan pääsyä. Kello oli kuusi, ja olin syönyt viimeksi klo 12.30. Syön muutenkin kuin hevonen tällä hetkellä, joten nälkä alkoi olla jo suoraastaan jäätävä. Sain armollisesti henkilökunnalta banaanin, kun kävin pyytämässä panadolia alkavaan migreeniin. Panadolin määräämiseen olisi tarvittu lääkärin lupa, banaanin sai "ilman reseptiä" ja anomusta :D Viimein pääsin ultraan, jossa hieman erikoinen lääkäri tutki laitteella kaiken tarpeellisen. Hän totesi muun muassa, että "jos et tiennyt, niin raskauteen voi kuulua kaikenlaisia venytyskipuja. Vauvasi on tosin niin pieni, ettei tämä missään nimessä voi olla vielä sellaista.. Mutta kuitenkin tämä voi olla sellaista venytyskipua". A: Vauvoja on kaksi ja venytyskipuja on ollut jo pitkään, B: minä tiedän mikä on venytyskipu, olen kolmatta kertaa raskaana toisin kuin sinä, C: jos tämä ei voi olla venytyskipu ja se voi olla venytyskipu kuitenkin, en ymmärrä mitä tarkoitat.

No, missään ei ollut mitään vikaa. Pääsin pois ultrasta ja menin tarkkailuhuoneeseen makaamaan päänsärkyisenä ja nälkäisenä vielä 1,5 tunniksi, kunnes viimein pääsin lääkärille vielä käymään. Hän varmisteli haluanko lähteä kotiin ja pärjäänkö kotona. Tottakai halusin jo kotiin. Hän kysyi tarvisinko sairaslomaa huomiseksi, kun olisi hyvä levätä ja tarkkailla vointia kun kyseessä on geminiraskaus. Ei kiitos, en tarvitse. Kun geminiraskaus on riskiraskaus eikä ole sama kuin yksösraskaus ja gemininä pitää tarkkailla vointia enemmän ja muistaa syödä ja juoda enemmän ja levätä ja sitä ja tätä ja tuota koska gemini.

Lähdin kotiin, söin lautasellisen jauhelihakeittoa ja leipää. Tunnin päästä söin hesen jättiläismäisen aterian.. Ehkä juuri ja juuri siis täytin kalorivajeeni :D

Itse en vieläkään ole missään vaiheessa ajatellut varsinaisesti tarvitsevani yhtään mitään enempää kuin muissakaan raskauksissa. Ehkä lääkäri huomasi hälläväliä-asenteeni ja halusi muistuttaa minua ottamaan huomioon oman vointini. Olen kyllä nyt viime aikoina alkanut huomata joitain ärsyttäviä kehon vaatimuksia, kuten ylimääräisen unen tarpeen, jotkut liikerajoitukset sekä sen, että minun on aivan pakko syödä vähän väliä tai alan voimaan pahoin.

Tänään kävin lisäksi fysioterapeutilla, jolta sain jumppaohjeita. Aloitan huomenna treenaamaan vammaselkääni ahkerammin ja pidän peukut pystyssä, että pääsen vielä kuukauden ja mahdollisesti jopa kahden ja kolmenkin kuukauden päästä vielä kävelemään. Apuvälinelainaamosta pitää hakea selkätuki, jos sellaista on tarjolla..

Mutta siinä tämä ensimmäinen lääkäriepisodi. Näitä tulee olemaan hitosti vielä ja keskussairaalaa tulen taatusti koluamaan monen monituista kertaa. Onneksi nyt oli kaikki hyvin ja hyvä, että tutkivat huolella. Vaikka olisivatkin saanet toimittaa minulle pitsataksin numeron odotustilaan... :D

Tämän hetken tunnelmia ja suunnitelmia

Huomenna on lastemme ensimmäisen serkun, minun ensimmäisen kummipoikani, ensimmäisen sisaruksen lapsen ristiäiset. Minun on määrä esittää siellä yksi kappale, jota on tänään sadepäivän kunniaksi tullut renkuteltua. Toivottavasti tulee riittävän hyvä esitys... Soittelen siis kitaralla ja laulan. Olen esiintynyt jos jonkilaisissa kissanristiäisissä. Pidän esiintymisestä, ei siinä mitään. Kuitenkin esiintyminen on silloin vielä hauskempaa, kun on oikeasti ollut aikaa harjoitella... Olisi vähän varmempi olo esiintyä, mutta näin se tuntuu menevän aina nyt kun on lapsia. Joka kerta viimeistelen juuri ennen esitystä esitettävää materiaalia, koska kotona harjoitellessa yleensä "joku" huutaa "äiti lopeta jo, mä en jaksa kuunnella!" tai joudun kiiruhtamaan riitelevien lasten väliin aina kesken kappaleen.. Toistaiseksi esitykset ovat ajanpuutteesta, ja musisointiani terrorisoivista lapsista huolimatta menneet ihan kivasti :)

Pitääkö pian pukeutua perunasäkkiin?

 

Sain tänään äidiltäni vaatteita. Ihan siis oikeasti.. Äidiltäni :D Olen menettänyt tässä viimepäivinä taas hermojani. Tällä kertaa siksi, että en mahdu mihinkään vaatteisiini. Juuri viikko sitten pidin vielä ihan helposti muutamia isompivyötäröisiä farkkujani. Nyt on aivan turha toivo vetää ylle yhtään mitään omia vanhoja vaatteitani. Kuljen siis seuraavan puolivuotta äitini tunikoissa, koska olen liian pihi haaskaamaan rahaani äitiysvaatteisiin ja mekkoja ja tunikoita en juurikaan omista. Kirppiksiltäkään ei tälläiselle rimppakintulle löydy ikinä mitään. Hädintuskin löysin kaupasta uutena riittävän pitkät housut. Tasan yhdet mammapöksyt olivat mulle sopivat koko kaupan tarjonnasta.

Vauvojen kuulumisia

Vauvat ovat siirtyneet mahassa ylemmäs. Tiedän tämän siitä, että olen hyvin ahkera dopplerin käyttäjä. Edelleen sykkeet ovat aivan saman taajuisia, ja syke heillä on noin 155-160. Se on hieman laskenut tässä parin viikon aikana. Saletisti ovat samaa sukupuolta kun on sykkeet täysin samat.... Ehkä sitten dopplerin käyttäminen vähenee, kun liikkeet alkavat tuntua paremmin useita kertoja päivässä. Nyt on helppo tuolla vehkeellä tarkastaa, että kaikki on kunnossa. Liikkeitä tunnen pari kertaa päivässä, mutta edelleen ne ovat kovin hentoisia ja pieniä pyörähdyksiä.

Lastenhuonejuttuja

Yläkerta saatiin jo melkein kuntoon. Lapset ovat nukkuneet nyt jo viikon verran uudessa kerrossängyssään. Ensimmäiset yöt minä tai mieheni nukkui lasten kanssa. Nyt he nukkuvat toista yötä kahdestaan huoneessaan ja minä nukun viereisessä huoneessa valmiudessa rauhoittelemaan, jos tulee pahoja unia tai muuta levottomuutta. Aika hyvin he silti ovat sopeutuneet uusiin nukkumajärjestelyihin. Kuopus on nyt viimein luopunut tutistaankin. Tutin pois jättäminen kävi lopulta yllättävän kivuttomasti. Odotimme katastrofia, sillä kuopus on ollut sellainen tuttimaakari, ettei tuttia olisi saanut ottaa häneltä pois ikinä, edes päivisin. Taisimme tuurilla osua sellaiseen vaiheeseen, että hän oli valmis olemaan ilman tuttia.

Saimme siis kalustettua lasten huoneen ja koottua heille sängyn. Vielä olisi projektina lelulaatikoiden ja vaatekaappien läpi käyminen. Olen tässä viikon aikana todennut, että puolet molempien poikien vaatteista ovat hihoista ja lahkeista lyhkäisiä. Miksi sen pitää aina mennä niin, että kaikki vaatteet jäävät pieneksi kerralla? :D Nyt pitääkin miettiä vaateita läpi käydessä, mitä kannattaa heittää kierrätykseen ja mitä säästää. Olen antanut lähes kaikki pienet vaatteet pois, kun ajatus oli, ettei näitä lapsukaisia enempää tulisi... Jos saisi sitten säästettyä joitain vähän isompia. Kyllä niillekin käyttöä tulee sitten kun kaksoset kasvavat (mikäli ovat poikia, kuten olen tässä viime aikoina ajatellut). Vielä kun olisi yksi ylimääräinen varastohalli mihin nämä kaikki vaatteet ja muut systeemit saisi laittaa odottamaan aikaansa....

Lelujakin on taas kertynyt aivan liikaa... En käsitä mistä niitä aina tulee! Sitä paitsi lelulaatikot ovat täynnä vanhoja muovipurkkeja, muttereita, pahvilaatikoita, vessanpaperirullia ja kaikkea ihme sälää, jota lapset laatikoihinsa jemmaavat. Kun ne on niitä kivoimpia leluja... Yhdet suosikit ovat ehdottomasti ollet rintaliivien irrotettavat toppaukset. Ne voivat olla pieniä tyynyjä, ne voivat olla siivet, lettuja, hattuja tai ihan mitä tahansa. Niin että kannattaako niitä leluja edes ostaa kun hauskempi on leikkiä mamman tissiliivien osilla ja pahvirullilla?

Kunto rappeutuu hiljalleen, ei ole paksuksi tulemista!

Olemme lähdössä festareille kesäkuun lopulla. Suuntana Tuska festivaalit, kuten tässä on jo tavaksi ehtinyt muodostua. Ikävää on, että juuri festarien aikaan taas on kuopuksen synttärit. Onneksi ne voi juhlia vähän eri aikaan, mutta jotenkin huono omatunto kalvaa siitä, että en ole tuolloin kotona. Eihän tuo muksu siitä välitä, mutta silti. Saapa nähdä, mitä tulee minun festarien viettämisestäni tällä kertaa.

Kahtena edellisenä päivänä olen kävellyt pidemmän matkan; eilen isossa kauppakeskuksessa ja tänään Prismassa. Kävely on alkanut vajaan puolen tunnin päästä tuntumaan todella ikävältä. Mahan pohjalla on alkanut tuntua kamala paine, joka on poistunut vasta makuuasennossa. Istuminenkaan ei ole auttanut. Lisäksi edellisessä raskaudessa puhjennut nivustyrä on tullut taas minua iloisesti tervehtimään kipunineen kaikkineen. Festareilla tiettävästi kävellään paljon ja seisotaan katsomassa keikkoja. Kai mä kannan sitten jotain mammutinkestävää retkijakkaraa olalla ja istun 20 metrin välein. Mutta ei se mitään koska näille festareille on pakko päästä!

Maanantaina pääsen viimein fysioterapeutille kyselemään ohjeita selän kunnon ylläpitämiseen. Aion kysäistä myös tuosta riivatusta tyrästä, miten sen kanssa pystyisi elämään koko tämän loppuraskauden. Toivottavasti tulee antoisa käynti ja saan kunnon jumppaohjeet, mahdollisesti jonkun selkätuen ja vaikka jonkun tyrävyön. Olen varmaan upean näkönen leidi tukieni kanssa, oikeen kunnon transformeri. Äkkiä hakemaan jättiläisrobotin roolia jostain ö-luokan leffasta!

Ei mulla muuta, öitä!

Tänään mua ketutti

Nämä hormonit... Kirotut hormonit.... Tässä raskaudessa olen huomannut hormonien jylläävän kaksinverroin verrattuna edellisiin raskauksiin. Normaalistikin koen hermoromahduksia aika-ajoin, mutta nyt tämä meinaa mennä jo mahdottomaksi.

Tilanne lähtee (olen raskaana tai en) yleensä käyntiin sillä, että alkaa ketuttaa joku asia. Vaikka nyt se, että pyykit ovat korissa eivätkä narulla; olen hypännyt oravanpyörään. Seuraavaksi näen lattialla muovipussin, joka ei ole kenenkään tiellä, mutta se on ollut siinä jo viikon. Seuraavaksi muistan, kuinka työpaikalla ärsytti joku työasia. Seuraavaksi mietin, kuinka huomenna pitäisi tehdä sitä ja tätä. Seuraavaksi hermostun kun näen peilikuvani ja näytän kaamealta, sen jälkeen muistan kuinka joku ihminen joskus sanoi minua tyhmäksi, sen jälkeen luulen, että koko maailma vihaa minua, huomaan vihaavani kaikkia, koti on ruma, minä olen ruma, lapset eivät tee muuta kuin kiukuttelee eikä elämässäni ole muuta sisältöä kuin univelka, työ ja siivoaminen.

Elämäni on hetkellisesti pilalla.

Itkin tänäänkin sohvalla. Syy oli puolessa minuutissa tapahtunut sekoaminen, joka alkoi siitä, kun kuopus ei halunnut ulkovaatteita päälle. Kamelin selkä katkesi kun nostin tuolilla istuessa pöydän vieressä rimpuilevaa lasta ja lapsen pää kolahti nostaessani häntä pöydän kulmaan. Itsesyytös; miten voin olla näin huolimaton ja huono äiti? Esikoinenkin alkoi kiukutella. Pääsin kotiin. Sotkua. Ruokaa on saatava. Huomenna töihin, eli jo ihan kohta. Kaikki vihaavat minua, minä vihaan kaikkia ja kaikkea! Siinä se, päädyin pillittämään sohvalle.

Tunnen, siis olen

Olen ääripäiden ihminen. Kun olen iloinen, siitä yleensä tietää koko maailma. Useinmiten olenkin tyytyväinen ja iloinen. Kun suutun oikeasti, siitäkin tietää koko maailma. Suutun tai petyn oikeassa elämässä, ei tälläisessä raskauselämässä, todella harvoin. Tai saatan hermostua, mutta huudan yksin autoa ajaessa pari kertaa perkelettä ja se on sitten siinä. Muistan suuttuneeni muutaman kerran ihan oikeasti, ja siinä onkin sitten oksat pois ja pala latvaa. Hermostuessa sillä tavalla hiukan, saatan vaikuttaa jonkun hiljaisemman ja tyynemmän ihmisen mielestä raivon vallassa olevalta mielipuolelta ihan jo vain siksi, että korotan ääneni hyvin helposti. Tiedän kuitenkin itse, ja muutamat läheiset tietävät mitä se sitten on, kun oikeasti suutun.
 

Vihaan tunnetta "ei-mitään". Koen kaikki tunteet hyvin vahvasti. Surua olen äärimmäisen huono näyttämään, vaikka sen vahvasti koenkin. Puran suruni yleensä musisoimalla tai kirjoittamalla. Mutta tuo ei-mitään-tunne ajaa minut äkkiä hulluuteen. Ei-mitään tunne kääntyy nopeasti siihen, että alan ajatella olevani varmaankin masentunut tai vähintään uskon jonkun todella pahan tapahtuman kolkuttelevan ovella. Tarvin elääkseni vahvoja tunnekokemuksia. Koen olevani elossa kun olen äärimmäisen iloinen, onnellinen, surullinen tai vihainen.

Vahvat tunnekokemukseni ovat yleensä kovin lyhytkestoisia. Siitä muodostuu ongelma silloin, jos tunteeni vastaanottaja ei koekaan asioita ja unohda niitä yhtä nopeasti kuin minä. Jos joku ystäväni, tai vaikka äitini näkee tai kuulee puhelimen välityksellä hetkeni, jolloin kaikki on pilalla, se saa vastapuolen helposti huolestumaan pidemmäksikin aikaa. Siitä ei ole kovinkaan kauaa, kun itkin puhelimeen äidilleni jotain asiaa ja olin aivan maani myynyt. Silloin oli ilta. Seuraavana aamuna olin taas täysin normaali iloinen oma itseni, jopa hilpeä.

Mietin, miten vaikka ystävänä suhtautuisin itse siihen, että minulle soitetaan itkien kun kaikki on pilalla eikä mikään ole, eikä tule olemaan koskaan hyvin. Tottakai huolestuisin ja varmaan soittelisin vielä useana päivänä ja varmistelisin onko kaikki nyt jo varmasti hyvin. Kuitenkin itse olen vielä niin hullu, että jos olen seonnut ja purkanut jotain suurta masennuksen hetkeäni puhelimessa edellisenä päivänä, niin vedän herneen nenään jos vastapuoli suvaitsee vielä palata asiaan seuraavana päivänä, vaikka olen kerran sanonut, että asia selvä ja kaikki hyvin taas. Se on ohi ja pitäisi olla jokaisen mielestä silloin pois, jos en itsekään asiaa enää mieti.

No nyt lähti itseanalyysi jo ihan lapasesta. Mutta siis kaiken kaikkiaan en ole varmaankaan ihan maailman helpoin ihminen käsitellä, saati ymmärtää. En monesti itsekään ymmärrä mitä touhuan ja miksi. Etenkin nyt raskaana olen varmaan lähes mahdoton monenakin hetkenä. Mies saa aivan liian usein ottaa hermoromahdukseni vastaan. Mutta tämä on jo kolmas kerta kun kannan sisälläni uutta elämää, joten hän kai on jo tottunut tähän hulluun minään.

Se siitä. Olkaa iloisia ja näyttäkää se! Sitä tunnetta on varmasti kaikkien mielestä kiva vastaanottaa!