Uhmakohtaukset - hetki jolloin tekisi mieli pakata laukku ja ottaa hatkat

Veikkaan, että jokainen äiti ja isä, jolla on taapero tai sitä vanhempi lapsi tietää, mitä tarkoittaa se hetki, kun tekisi mieli pakata kassi ja lähteä ovesta ulos. Jättää kirkuva lapsi tai useampi lapsi kämppään purkamaan turhautunutta raivoaan. Toki se on nanosekunnin ajatus, joka tunkee väkisin päähän siinä kohtaa, kun lapsen täysin vailla järkeä oleva kirkuminen ja raivoaminen on kestänyt päiviä, viikkoja, tai jopa kuukausia. Putkeen sitä saatta joutua kuulemaan tunnin, ehkä kaksi tai kolmekin.

Tällä hetkellä nuo pojankoltiaiset leikkivät kivasti keskenään ja antavat minun rauhassa kirjoitella blogia. Mutta palataanpas tästä hetkestä pari tuntia takaisin...

Päätin viimein käydä läpi poikien vaatekaappeja. Siivoilla pieniä vaatteita korjuun kaksosia varten ja viikata nätisti sopivat heidän uusiin omiin kaappeihin. Menimme poikien kanssa yläkertaan. Noin 15 minuuttia kaikki oli hyvin. Isompi löysi itselleen pikkulegot, joiden kanssa neuvoin menemään pöydän viereen ja rakentaa niitä siinä pöydän päällä, jottei pieni kaksivuotinen mene syömään ja sotkemaan legoja heti. Tämä oli virhe. Suuri virhe.

Tiedättehän, kun toisella on jotain, on se sitten käytetty nenäliina, kattilan kansi, karkkipaperi, ihan mitä tahansa, se pitää olla molemmilla yhtä aikaa. Aivan yhden tekevää, pystyykö sillä edes leikkimään, mutta se on saatava, keinolla millä hyvänsä. Sota koitti siis välittömästi kun pienempi ei saanut koskea isomman pikkulegoihin.

Alkoi raivokas huuto. Ai niin, unohdin mainita luovuttaneeni vaipan pukemisen alakerrassa, kun siitä oli aiemmin raivottu, joten pienempi oli ilman vaippaa. Huudon keskellä pienempi päästi molemmat tavarat lattialle. Siivosin. Pieni meni kokoajan pöydän viereen repimään legoja. "Ei, sinä et mene siihen". Siirsin poikaa pois pöydän vierestä noin 100 000 kertaa. Huuto vain jatkui ja jatkui. Välissä viikkasin paidan, siirsin poikaa pois, viikkasin housut, siirsin poikaa pois. Isompi suuttui ja potkaisi pari kertaa pienempää. 

Tätä kesti tunnin. Lopulta luovutin ja lähdin pienemmän kanssa alakertaan. Sanoin isommalle, että nyt hän saa rauhassa koota legoja. Isompi oli täysin uupunut pienen huutoon ja ajattelin, että on oikeudenmukaista antaa hänelle rauha leikkiä. Mutta kuinkas kävikään. Pienen heitellessä leluja päin seinää ja raivotessa minulle koska olen tyhmä enkä anna hänen sontia ilman vaippaa yläkerrassa enkä niellä pikkulegoja, isompi huutaa alakerran portilta "mul tuli ihan tylsää, mää tuun alas". Hän siis oli yläkerrassa tasan 3 minuuttia sen jälkeen kun olimme tulleet pienen kanssa alas. Huoh.

No ei tässä vielä kaikki. Painimme pienen kanssa puolisen tuntia alakerrassa. Jäähytin, pidin kiinnipidossa, komensin, korotin ääntä, yritin halata ja pitää sylissä, mutta kaiken jälkeen sain nipistyksiä, lyöntejä potkuja, nenäräkää ja kuolaa vaatteeni täyteen ja huutoraivoa päin naamaa. Otin aikalisän ja sulloin pienemmän pinnasänkyyn ja ajattelin etsiä puhelimeni ja hankkia vertaistukea mieheltäni, joka on töissä. Myönnettäköön, että tässä kohtaa tykytti ohimossa aika kovaa ja aloin olla neuvoton.

Yllättäen en löytänyt puhelinta. Pyysin esikoista etsimään kanssani puhelinta. Sanoin, että jos hän löytää sen niin voidaan katsoa onko kaapissa hänelle löytöpalkkio. Hän ei löytänyt ja lopulta alkoikin touhuta muuta. Löysin viimein luurini itse. Esikoinen huomasi minun löytäneen sen. "Anna mulle nyt sitten yllätyspalkinto ja karkkia!". Totesin, että eiei, se oli niin että jos mun kanssani etsit ja löydät niin sitten, mutta eihän esikoinen enää edes etsinyt vaan touhusi ihan muita juttuja. Poika puri hampaat yhteen, pää alkoi muuttua punaiseksi ja täristä ja viimein suu aukesi ja infernaalinen kirkuminen alkoi.

Kuopus huusi edelleen pinnasängyssä ja nyt esikoinen kirkui pää punaisena edessääni. Ei. Ei. Eiiii!

-Tässä kohtaa koitti hetki: Jumal*uta nyt mä kyllä jätän nämä tänne ja lähden!!!!!!

No, hengitin syvään ja menin keittiöön hampaat ääniesteenä yhteen kiristyneenä kerran karjasemaan perkelettä. Hengitin uudelleen syvään. Palasin, esikoinen jäähylle. Sain yhden potkun häneltäkin, joka kyllä on täysin ennen kuulumatonta. Isompi ei juuri koskaan tee sellaista edes suuttuessaan mielettömästi. Menin lohduttamaan kuopusta. Hän rauhoittui. Esikoinen huusi edelleen, soitin miehelle ja rauhotuin. Menin vessaan, jossa isompi oli jäähyllä. Esikoinen totesi, että "mä en kyllä enää koskaan leiki sun kanssa". Vastasin, että noin ei kyllä saa kelleen sanoa, sitäpaitsi jos hän niin haluaa niin asia sopii kyllä minulle. Kysyin, että tehdäänkö diili, ettei enää koskaan leikitä kun kerran niin haluaa. Empimisen jälkeen esikoinen tuli halaamaan minua. Pyysi anteeksi.

Tässä kohtaa minä itse pyysin myös anteeksi. Mielestäni on tärkeää kasvatuksessa osata myös itse pyytää lapselta anteeksi. Ei voi kasvattaa lasta niin, että "tee niinkuin minä käsken, älä niinkuin minä teen". Jos lapsen pitää pyytää anteeksi, pitää myös aikuisen, jos siihen on syytä. Itse pyysin anteeksi sitä, että olin niin vihainen ja korotin ääneni. Keskustelimme siitä, että joskus menee hermot ja se on ihan sallittua. Sen sijaan haukkuminen, potkiminen, nipistäminen, lyöminen jne. ei ole sallittua koskaan eikä ikinä. Halattiin kaikki toisiamme ja se oli sitten siinä.

Uhmaikä, turhauttavaa muttei turhaa

Uhmaikä kuuluu lapsen kehitykseen. Jos lapsella ei olisi minkäänlaista uhmaa, silloin on vanhemman mielestäni syytä huolestua. Lapset ovat temperamentiltaan erilaisia ja toisen uhma on rajumpaa kuin toisen. Esikoisen uhma oli pientä kiukuttelua verrattuna kuopuksen uhmaan. Se, että lapsi uhmaa kielii siitä, että lapsi uskaltaa näyttää tunteensa ja alkaa hiljalleen itsenäistyä. Ympäristö on turvallinen ja hän tietää, ettei häntä hylätä vaikka käyttäytyisi kuinka huonosti. Tärkeintä on uhmakohtausten jälkeen käydä tilanne läpi sillä tasolla, kuin lapsen ikä antaa myöden. Keskustellaan, halataan ja todetaan, että rakastetaan toisiamme vaikka kuinka hermo menisi.

Tässä vielä pätkä MLL:n vanhempainnetin sivuilta liittyen uhmaikään. Sieltä muuten löytyy paljon hyviä vinkkejä arjen pulmatilanteisiin :)

"Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä.

Kun lapsi pontevasti ja ärsyttävän usein ilmaisee EI, se on hyvä merkki siitä, että lapsi on itsenäistymässä vanhemmistaan. Ei-sanan käyttäminen antaa lapselle tunteen itsenäisyydestä ja itsensä hallinnasta, vaikka aina se ei johdakaan hänen toivomaansa lopputulokseen.

Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä: rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle."

(http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/lapsi_on_uhmaiassa/)