Tilanne lähtee (olen raskaana tai en) yleensä käyntiin sillä, että alkaa ketuttaa joku asia. Vaikka nyt se, että pyykit ovat korissa eivätkä narulla; olen hypännyt oravanpyörään. Seuraavaksi näen lattialla muovipussin, joka ei ole kenenkään tiellä, mutta se on ollut siinä jo viikon. Seuraavaksi muistan, kuinka työpaikalla ärsytti joku työasia. Seuraavaksi mietin, kuinka huomenna pitäisi tehdä sitä ja tätä. Seuraavaksi hermostun kun näen peilikuvani ja näytän kaamealta, sen jälkeen muistan kuinka joku ihminen joskus sanoi minua tyhmäksi, sen jälkeen luulen, että koko maailma vihaa minua, huomaan vihaavani kaikkia, koti on ruma, minä olen ruma, lapset eivät tee muuta kuin kiukuttelee eikä elämässäni ole muuta sisältöä kuin univelka, työ ja siivoaminen.
Elämäni on hetkellisesti pilalla.
Itkin tänäänkin sohvalla. Syy oli puolessa minuutissa tapahtunut sekoaminen, joka alkoi siitä, kun kuopus ei halunnut ulkovaatteita päälle. Kamelin selkä katkesi kun nostin tuolilla istuessa pöydän vieressä rimpuilevaa lasta ja lapsen pää kolahti nostaessani häntä pöydän kulmaan. Itsesyytös; miten voin olla näin huolimaton ja huono äiti? Esikoinenkin alkoi kiukutella. Pääsin kotiin. Sotkua. Ruokaa on saatava. Huomenna töihin, eli jo ihan kohta. Kaikki vihaavat minua, minä vihaan kaikkia ja kaikkea! Siinä se, päädyin pillittämään sohvalle.
Tunnen, siis olen
Olen ääripäiden ihminen. Kun olen iloinen, siitä yleensä tietää koko maailma. Useinmiten olenkin tyytyväinen ja iloinen. Kun suutun oikeasti, siitäkin tietää koko maailma. Suutun tai petyn oikeassa elämässä, ei tälläisessä raskauselämässä, todella harvoin. Tai saatan hermostua, mutta huudan yksin autoa ajaessa pari kertaa perkelettä ja se on sitten siinä. Muistan suuttuneeni muutaman kerran ihan oikeasti, ja siinä onkin sitten oksat pois ja pala latvaa. Hermostuessa sillä tavalla hiukan, saatan vaikuttaa jonkun hiljaisemman ja tyynemmän ihmisen mielestä raivon vallassa olevalta mielipuolelta ihan jo vain siksi, että korotan ääneni hyvin helposti. Tiedän kuitenkin itse, ja muutamat läheiset tietävät mitä se sitten on, kun oikeasti suutun.
Vihaan tunnetta "ei-mitään". Koen kaikki tunteet hyvin vahvasti. Surua olen äärimmäisen huono näyttämään, vaikka sen vahvasti koenkin. Puran suruni yleensä musisoimalla tai kirjoittamalla. Mutta tuo ei-mitään-tunne ajaa minut äkkiä hulluuteen. Ei-mitään tunne kääntyy nopeasti siihen, että alan ajatella olevani varmaankin masentunut tai vähintään uskon jonkun todella pahan tapahtuman kolkuttelevan ovella. Tarvin elääkseni vahvoja tunnekokemuksia. Koen olevani elossa kun olen äärimmäisen iloinen, onnellinen, surullinen tai vihainen.
Vahvat tunnekokemukseni ovat yleensä kovin lyhytkestoisia. Siitä muodostuu ongelma silloin, jos tunteeni vastaanottaja ei koekaan asioita ja unohda niitä yhtä nopeasti kuin minä. Jos joku ystäväni, tai vaikka äitini näkee tai kuulee puhelimen välityksellä hetkeni, jolloin kaikki on pilalla, se saa vastapuolen helposti huolestumaan pidemmäksikin aikaa. Siitä ei ole kovinkaan kauaa, kun itkin puhelimeen äidilleni jotain asiaa ja olin aivan maani myynyt. Silloin oli ilta. Seuraavana aamuna olin taas täysin normaali iloinen oma itseni, jopa hilpeä.
Mietin, miten vaikka ystävänä suhtautuisin itse siihen, että minulle soitetaan itkien kun kaikki on pilalla eikä mikään ole, eikä tule olemaan koskaan hyvin. Tottakai huolestuisin ja varmaan soittelisin vielä useana päivänä ja varmistelisin onko kaikki nyt jo varmasti hyvin. Kuitenkin itse olen vielä niin hullu, että jos olen seonnut ja purkanut jotain suurta masennuksen hetkeäni puhelimessa edellisenä päivänä, niin vedän herneen nenään jos vastapuoli suvaitsee vielä palata asiaan seuraavana päivänä, vaikka olen kerran sanonut, että asia selvä ja kaikki hyvin taas. Se on ohi ja pitäisi olla jokaisen mielestä silloin pois, jos en itsekään asiaa enää mieti.
No nyt lähti itseanalyysi jo ihan lapasesta. Mutta siis kaiken kaikkiaan en ole varmaankaan ihan maailman helpoin ihminen käsitellä, saati ymmärtää. En monesti itsekään ymmärrä mitä touhuan ja miksi. Etenkin nyt raskaana olen varmaan lähes mahdoton monenakin hetkenä. Mies saa aivan liian usein ottaa hermoromahdukseni vastaan. Mutta tämä on jo kolmas kerta kun kannan sisälläni uutta elämää, joten hän kai on jo tottunut tähän hulluun minään.
Se siitä. Olkaa iloisia ja näyttäkää se! Sitä tunnetta on varmasti kaikkien mielestä kiva vastaanottaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti