Kamala ihana raskausaika
Raskausmahahan on aivan ihana. Tai ainakin itse pidän siitä. Ihana nätti kumpu, jonka sisällä kelluttelee jotain vieläkin nätimpää ja ihanampaa. Tai no, ainakin vielä pidän siitä ja olen pitänyt edellisissä raskauksissani ihan loppuun saakka. Nyt tosin en tiedä mitä tapahtuu ajatuksille söpöstä raskausmahasta, kun nahka todennäköisesti repeää enkä näe enää varpaitani edes jooga-asennoissa. Ensimmäisessä raskaudessa en saanut ainuttakaan raskausarpea. Toisessa raskaudessa tuli molempiin "jenkkakahvoihin" yhdet 3cm pituiset, nyt jo täysin himmeneet arvet. Olen siis päässyt toistaiseksi hyvin vähällä.
Mutta sitten siihen kehon muuttumiseen. Ennen raskautta treenasin aika paljon. Kävin juoksemassa ahkerasti, kyykkäsin, noudatin pääosin vähähiilarista ruokavaliota, tein kotijumppaohjelmaa kolmesta neljään kertaa viikossa ja pääsin kivoihin tuloksiin vaakalukemissa ja lihaksetkin kehittyivät. Juoksin parhaimmillaan yli 8 kilometriä putkeen eikä sekään tuntunut liian pitkältä matkalta. Nautin urheilusta todella paljon!
Kun sain tietää raskaudesta päätin, että nyt en anna itseni repsahtaa. Treenaan edelleen ahkerasti, en mässää herkkuja ja koetan pitää itseni mahdollisimman hyvässä kunnossa. Yritän pitää painon kurissa ihan siksikin, että selkäni kestäisi paremmin. Tänään vaihtaessa vaatteita satuin vilkaisemaan peiliin kun kehoani peitti pelkät alusvaatteet. Järkytyin. Jumankaut kun olen turvonnut!! Pääosin omasta syystäni kun en ole jaksanut nähdä vaivaa, ettei niin kävisi. Hetken mietin pitäisikö astua vaakaan, mutta peruin hyvin äkkiä aikeeni. Sen sijaan menin kokkailemaan kanaa ja kasviksia päivälliseksi. Lapset saivat täysjyväriisiä kylkeen ja itselleni otin sitä pienen lusikallisen.
Hyi sinä itsekäs!
Nyt mietin, olenko hirveän itsekäs pohtiessani ulkonäköäni? Tekeekö se minusta kenties huonon ja pinnallisen äidin, että pahoitin mieleni kun näin todellisuuden kokovartalopeilistä? Enhän edes ole ylipainoinen, en ole mitenkään oikeasti "pahassa kunnossa". Kannan sentään mahassani kahta pientä ihmistä ja olen niin etuoikeutettu saadessani heitä kantaa.
Muistan lukeneeni joskus keskustelua jostain netin keskustelufoorumilta, jossa monet äidit moittivat meitä "pinnallisesti ajattelevia" äitejä sanoen, ettei pitäisi varmaan tehdä lapsia ollenkaan, jollei ole valmis kehon muutoksiin. Raskausarvet ovat kauniita ja kertovat ihanasta raskausajasta. Raskauden aikana kertyvä selluliitti muuttuu maidoksi, lapsen ravinnoksi kun imettää. Kaikki se rupsahtaminen on vain ihanaa!!!
No minusta se ei ole. Olkoot sitten niin, että olen pinnallinen ja surkea äiti, mutta en minä haluaisi nähdä itseäni mursuna peilistä. Se, että kaikki tapahtuu tuplavauhdilla nyt kun odotan kaksosia, on varmasti suuri syy siihen, etten osaa nauttia kehostani tällä hetkellä ollenkaan. Aivot eivät pysy perässä kun keho muuttuu joka päivä suuremmaksi. Lisäksi kun juuri olin päässyt hyvään kuntoon ja olin jopa ylpeä saavutuksistani, niin nämä pienet yllätykset kertoivat tulostaan.
Ensimmäinen raskaus meni niin, etten muista muuta kuin ihanan mahan. Silloin kaikki oli vain niin ihanaa ja uutta ja ihmeellistä. Keho oli täysin yhden tekevä. Toista odottaessa koetin urheilla ja pyrin mahdollisimman nopeasti kertyneistä kiloista eroon kun kuopus oli pullautettu. Kun raskaus sinänsä ei ole enää uutta ja ihmeellistä (vaikka nyt erilainen onkin verrattuna edellisiin), nämä muutokset pistävät ketuttamaan.
"Aikansa kutakin", sanoi pässi kun päätä leikattiin
Onneksi tämä on vain väliaikainen tila. Saan ylimääräisen painon pois aivan varmasti raskauden jälkeen, ja totun mahanahkareppuun, mikäli sellainen tulee jäädäkseen. En silti aio kantaa syyllisyyttä siitä, että pidän hienoista vaatteista ja pidän siitä, että vaatteet näyttävät omasta mielestäni päälläni kivalta kun katson itseäni peilistä. Olen tietysti todella onnellinen saadessani kantaa kahta ihanaa pientä mahassani ja saattaa heidät perheeseemme kun sen aika tulee. Todennäköisesti tässä ajan kuluessa totun peilikuvaani ja hyväksyn muutoksetkin helpommin.
Silti minusta äidillä pitää olla oikeus olla rakastamatta kehoaan joka ikinen päivä, kun se paisuu eikä asialle ole paljon mitään tehtävissä. Siitä, ettei ole jatkuvasti onnensa kukkulalla ei tarvi kantaa syyllisyyttä! Saa ärsyttää kun selkää sattuu ja hermot kiristää, ja jonkun (yleensä ystävien ja puolison) on jaksettava sitä valitusta kuunnella silloin kun äidin tekee mieli valittaa. Toteamatta "älä valita, oot etuoikeutettu kun saat vauvan". Joo tiedän, mutten silti rakasta näitä kaikkia muutoksia kehossani ja piste!
Vauvojen kuulumiset
Pikkuiset ovat saaneet mahanimet. Vanhempi lapseni risti heidät nimin "Jumperi ja Ryty". Minulle oli automaattisesti selvää, että ylempi vauva B on tietysti Jumperi ja alempi A on Ryty. En tiedä miksi, mutta siltä se vaan tuntui. Päivä päivältä vauvojen potkut tulevat selkeämmiksi ja niiden tuntuminen on joka kertaa aivan ihanaa! <3 Saisivat vieläkin kovemmin potkia! Jumperin potkut ovat tuntuneet nyt selkeämmin, mutta eiköhän Rytykin ala jo pian itsestään ilmoitella kovemmin.
Sykkeet ovat nyt viimeaikoina poikennut toisistaan jonkin verran. Kuitenkin se vaihtelee, kumman syketaajuus on nopeampi ja kumman hitaampi. Riipuu varmasti siitä kumpi milloinkin koheltaa ja touhuaa kohdussa. Touhuaminen nostaa sykettä ja siksi ne toisistaa poikkeavat miten sattuu. Enää vajaa kuukausi rakenneultraan. Olisipa vauvat reippaita esittelemään kumpia ovat. Odotan kovasti, että saan tietää olenko oikeassa ja molemmat ovat poikia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti