Olen valvonut nyt kolme yötä. Iltaisin uni ei meinaa tulla. Herään vessaan noin 5-10 kertaa yön aikana. Tyypillisesti unettomana yönä nukahdan noin klo 23 ja herään suurinpiirtein klo 3. Sitten en vaan enää saa unta vaikka tekisin mitä. Niin kävi tänäänkin. Nyt kello on 4.37 ja olen herännyt noin 1,5h sitten. Kävin vessassa ja mielessä alkoi taas pyöriä kaikenlaiset asiat synnytyksestä siivoamiseen. Tällä kertaa luovutin melko äkkiä ja nousin ylös. En vaan jaksanut pyöriä sängyssä. Kokeilin hetken rentoutua joidenkin hengitysharjoitusten avulla ja yritin saada ajatuksia päästäni pois myös keskittymällä omaan kehooni ja sen tuntemuksiin. Se oli virhe joka minut viimein nosti sängystä. Mitä järkeä keskittyä kehon tuntemuksiin kun ne ovat kipu, kolotus, särky, pistely, oksetus, närästys ja tämän jälkeen armoton ketutus?
Katselen kämppääni huokaillen... En ole pystynyt siivoamaan aikoihin. Ei sillä, ettei täällä sinänsä olisi ihan puhdasta, mutta romua lojuu pitkin pöytiä, lattioita ja kaikkia mahdollisia tasoja, joille voi jotain laskea. Vaikkei tämä raskaus ole varsinaisesti ollut ruusuilla tanssimista enää aikoihin, nyt koen olevani oikeastaan lähes täysin invalidi; henkisesti ja fyysisesti. En pysty enää selviytymään kuin harvoin normaalista arkipäiväisistä toimista. Joudun pulaan jo sinä kohtaa, kun satun pudottamaan vaikkapa sukkani lattialle. En saa sitä ylös ilman supistusta, selkäkipua, puuskutusta ja ketutusta. Monesti näissä tilanteissa tuijotan esimerkiksi sitä sukkaa hetken, silmästä vierähtää yksi turhautumisen kyynel ja lopulta kipujen kanssa nostan sukan. Sen pukemisesta en viitsi edes enää aloittaa vuodatusta, se alkaa olla yksi mahdottomimmista suoritteista. Ihmettelen välillä itsekin, miten jaksan vieläkin vitsailla tästä tilasta ja nauraa tai hymyillä mistään syystä. Tosin ilman huumoria ja ilon repimistä pikkuasioista olisin jo varmaan tuijottelemassa pyöreän huoneen pehmustettuja valkoisia seiniä.
Sen lisäksi, että fyysisesti viimeajat ovat olleet rankkoja, on sattunut kaikenlaista, joka on kuormittanut minua henkisesti. Kaikki asiat tuntuvat tosi isoilta muutenkin näissä kahden mahassa asuvan vauvan tarjoamissa hormoneissa. Olen joutunut olemaan huolissani tässä loppuraskauden aikoina molemmista vanhemmista lapsistani. Vanhempi heistä katosi kesken jalkapallotreenien hortoilemaan yksinään ja saattoi näin itsensä vaaraan. Nuorempi kärsi anemiasta, joka puolestaan huoletti minut suunniltaan kun tietysti jouduin pelkäämään, että hänellä on jokin vakava sairaus. Minulle on lisäksi tyypillistä jäädä yksinäni pohtimaan asioita tyylillä "mitä jos olisikin käynyt niin ja noin", vaikka vaara olisi ollut jo ohi. Ja mikään ei minun elämässäni olisi kauheampaa kuin se, että lapsilleni tapahtuisi jotain. Heidän puolestaanhan leikkaisin irti vaikka molemmat jalkani ja käteni kynsiviilaa käyttäen, yhtään liioittelematta. Toivottavasti kuitenkaan sellaista tilannetta ei eteeni koskaan tule :D
Tämä kaikki ylimääräinen henkinen rasitus on omalta osaltaan tuonut päiviin ja öihin lisää ahdistuksen ja surun aiheita, jotka puolestaan ovat estäneet minua nukkumasta kunnolla. Lisäksi kaiken tämän kasaantuminen aiheutti liiallisen fyysisen rasituksen kanssa yhteistyössä minulle pahentuneet rytmihäiriöt ja syke poukkasi älyttömiin lukemiin pariksi päiväksi. Olin tarkkailussa sairaalassa sydämen sekavan rytmin ja korkean syketason vuoksi vuorokauden. Onneksi selvisin asiasta pelkällä kehotuksella rauhoittua... Helpommin sanottu kuin tehty, mutta eipä auta kuin yrittää.
Tulokkaiden kuulumiset
Vaikka itse voin valtaosan ajasta fyysisesti kurjasti ja henkisesti hyvin ailahtelevaisesti, tulevilla pienokaisilla on ollut kokoajan kaikki hyvin. Sukupuolista ollaan nyt lähes varmoja ja meille on mitä ilmeisimmin tulossa kaksi poikaa. Molemmat ovat kasvaneet hyvin. Tällä hetkellä oletettavasti ovat molemmat jo yli kahden kilon. Olen siitä todella onnellinen! Käsitys siitä, mikä on pieni ja mikä on iso vauva, on muuttunut aika tavalla. Jos vanhempia lapsiani olisin joutunut lähteä synnyttämään kaksikiloisina, olisin ollut varmasti kauhuissani. Nyt minua lohduttaa ja helpottaa ajatus, että vauvani painaisivat jopa yli kaksi kiloa syntyessään.
Tänään on viikkoja kasassa 33+4. Se tarkoittaa sitä, että maanantaina kun kasassa on 34 viikkoa, pienillä on lupa tulla. Lääkäri sanoi viimetarkastuksessa, että sunnuntain jälkeen saavat tulla jos lähtevät tulemaan. Enää ei estellä. Toki olisi hyvä, että he pienen hetken vielä malttaisivat kasvaa. Olisi hienoa, että molemmat painaisivat yli 2,5kg, jolloin he ylittäisivät keskosuuden rajan eivätkä tarvitsisi lisärautaa synnyttyään. Tosin se, että mahani sisään kasvaisi vielä kovin paljon lisää vauvaa, ei tunnu järin miellyttävältä. Vaikka vauvat ovat selvästi laskeutuneet nyt alas, istuessa ja maatessa tuntuu lähes siltä, että heidän jalkansa tulevat kurkustani ulos... Molemmat ovat siis olleet jo pitkään päät alaspäin ja jalat potkivat ylös tai oikean puolen kylkiluiden alle.
Synnytyksestä
Olen jo kolmella eri ultrakäynnillä keskustellut tulevasta synnytyksestä. Tutustuttuani kaksossynnytyksiin sekä alateitse että sektiolla olen lopulta itse päätynyt siihen, että haluaisin suunnitellun sektion. Esikoiseni on tullut hätäsektiolla ja kuopus normaalisti alateitse. Minulle henkilökohtaisesti toipuminen sektiosta oli nopeampaa. Lisäksi esikoisen kohdalla hätäsektioon joutuminen oli aivan hirveää ja pelkäänkin, että kaksosia synnyttäessä tähän päädyttäisiin b-vauvan kohdalla, koska riski siitä, että komplikaatioita tulee nimenomaan b-vauvaa synnyttäessä, on ihan todellinen ja olemassaoleva. Toki aina voi tapahtua mitä vain, myös suunnitellussa sektiossa. Kuitenkin mieltäni rauhoittaisi jos tietäisin, että sektion saan jos ei nyt ihan syöksyllä synny vauvat kotieteiseen tai synnärin oville.
Hätäsektio on ollut yksi elämäni pelottavimmista kokemuksista. Muistan vain hoitajien huudot kun he kutsuivat kirurgia ja juoksuttivat minua pitkin sairaalan käytäviä aivan yllättäen kesken synnytyksen kun juuri mieheni oli lähtenyt syömään. Hoitajat huusivat myös monesti, että vauvalta katosi syke. Itkin hysteerisesti ja yritin kysyä onko vauvani elossa ja pyysin soittamaan mieheni paikalle, mutta minua käskettiin olemaan hiljaa. Siitä seuraavaksi jo nukuin. Herättyäni koskettelin mahaani ja kyselin tokkurassa ensimmäiseltä jonka hämärästi näin, että onko vauvani elossa, ja minulle vastattiin "en minä tiedä, koitahan nukkua". Joo, kyllähän siinä uni tulee kun ei tiedä onko oma lapsi kuollut vai ei. Kun viimein sain luokseni hoitajan, joka suostui kärräämään minut pois heräämöstä, ei hänkään voinut kertoa minulle onko vauvani kunnossa. Hän sanoin vain, että "kyllä sä kohta näet itse". Minä en kyllä vieläkään tajua miksei pelokkaalle äidille voi kertoa, että hänen vauvansa on selvinnyt synnytyksestä ja odottaa isän kanssa tarkkailuhuoneessa. Ihme touhua.
Kaksi kolmesta lääkäristä, joiden kanssa olen synnytyksestä keskustellut, ovat olleet ymmärtäväisiä ja asiallisesti kertoneet sektion riskeistä. Toki he ovat molemmat suositelleet alatiesynnytystä, koska olen jo onnistuneesti yhden lapsen alakautta synnyttänyt ja lisäksi vauvat ovat hyvässä asennossa tulossa päät alaspäin. Keskustelu on ollut hyvää ja olen heidän ansiostaan punninnut eri vaihtoehtoja ihan tosissani ja rauhallisin mielin. Kävin ultrassa tällä viikolla, jolloin lääkärinä oli mieshenkilö, jonka käsittelyyn en muutenkaan mielellään olisi halunnut. Hänen kanssaan käyty keskustelu sektiosta oli aivan kamala. Lääkäri syytteli minua itsekkääksi ja sanoi, ettei minua kiinnosta omien lasteni hyvinvointi. Hän vähätteli toivettani ja piikitteli ilkeästi kaikesta millä yritin perustella syitäni haluta suunniteltu sektio. Lähtiessä tunsin hetken itseni maailman itsekkäimmäksi ja huonoimmaksi äidiksi maan päällä. Päässä pyöri lääkärin sanat, etten halua tarjota lapsilleni hyviä elämän eväitä vaan haluan heille huonot lähtökohdat elämään.
Ukko ei siis selvästi ollenkaan kuunnellut mitä hänelle puhuin. Kaikkein huipuin toteamus hänen suustaan oli, että "joo onhan se pylly vähän kipeä kun kaksi synnyttää, mutta jos sektion valitset tuollaisista syistä ja jotain sattuukin, niin se on sitten muistettava, että se oli oma toive". Mitähän kyseinen mies tietää perseen kipeytymisestä synnyttäessä? Ja itse en kyllä pyllystäni ajatellut synnyttää... Ja jos jotain sattuu niin äidin pitäisi hänen mielestään syyttää itseään lopun elämäänsä huonosta ja itsekkäästä valinnasta? Juupajuu. Todella ammattitaitoista ja kannustavaa asiallista keskustelua tulevan äidin kanssa. Hyvähyvähyvä.
Saa nyt nähdä milloin synnytän ja miten. Liikaa ei kannata eikä edes voi suunnitella. Ei sitä tiedä, vaikka tosiaan vauvat lähtisivät ryminällä syntymään, eikä suunniteltu sektio ehtisi käydä edes mielessä ennen kuin pienet ovat jo maailmassa. Olen tietysti siihenkin varautunut. Reilu viikko sitten mahani laskeutui ihan alas. Muutamina iltoina on ollut kipeitä supistuksia ja kerran jo ajattelin, että nyt alkaa oikeasti tapahtua. Toistaiseksi supistukset ovat loppuneet kun olen nukahtanut ja rentoutunut. A-vauva on jo aivan alhaalla ja kohdunkaulakin on lyhentynyt ja hieman avautunut. Jotain siis on tapahtumassa, mutta voihan tässä vielä hyvinkin vierähtää piempi tovi ennen kuin he oikeasti lähtevät syntymään. Itsellä tosin on ollut sellainen olo, että nyt alkaa olla synnytys jo aikalailla lähellä. Noin kolme viikkoa täysaikaisuuteen enää! Ei siis missään tapauksessa enää kauaa tätä hirveää tukaluutta ja ahdistusta. Jeee!!!
torstai 15. lokakuuta 2015
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Kahden vuorokauden sairaalavisiitti ja muita kuulumisia
Tälle päivälle ei ole kovin korkeita odotuksia. Supistuksia on tullut pitkin aamua ja vähän joka paikkaa kolottaa. Liitoskivut tuntuvat taas poikkeuksellisen kovina, selässä on inhottavaa painetta, vauvojen potkut tuntuvat aivan hirmu kovilta ja olen aivan törkeän väsynyt. Molemmilla vauvoilla on ollut meno päällä eilisestä saakka. Epäilen sen johtuvan siitä, että hekin alkavat selviämään "lääkepöllyistä", jossa itsekin elelin sairaalassa pari päivää. Eilen pääsin kotiin aamupäivällä.
Olen koko raskauden tuntenut melko paljon harjoitussupistuksia. Kuitenkin välissä on ollut päiviä, jolloin en ole tuntenut niitä juuri lainkaan, eikä niistä ole muutenkaan ollut ennen viimeisintä supistelumaratonia juurikaan vaivaa.
Viime sunnuntaina tai maanantain, en muista tarkkaan, aloin tuntea harjoitussupistuksia aina kun liikuin. Kyljen kääntäminen sängyssä, eteenpäin nojaaminen, kävely, kovempi vauvan potku tai käännös ja oikeastaan aivan kaikki aiheutti supistelua. Edelleen ne tuntuivat kivuttomilta, mutta pitkien supistussarjojen jälkeen selässä alkoi tuntua inhottava paine. Muutamana päivänä mietin, että nyt kyllä jo soitan polille ja pyydän tarkastusta, mutta päädyin kuitenkin makoilemaan ja toivomaan, että huominen olisi jo parempi päivä. Lopulta viidentenä supistelupäivänä soitin neuvolaan ja sieltä minut ohjattiin tarkastukseen äitiyspolille.
Ultrassa näytti kaikki ihan hyvältä onneksi. Kohdunkaulalle ei ollut tapahtunut mitään, vauvat olivat aktiivisia, virtaukset olivat kunnossa ja lapsivettä riittävä määrä. Samalla kysäisin lääkäriltä mysteerivauvan jalkovälistä, jolloin hän sanoi, että "tuossa voisi olla kivekset", mutta kuulemma napanuora on rullautunut hyvin huolellisesti jalkoväliin ja vauvakin on niin takana ja jalat yhdessä, ettei hän uskaltanut tuon enempää asiaa arvailla.
Lääkäri oli sitä mieltä, että vaikka kaikki sinänsä oli hyvin, olisi supistelu hyvä saada loppumaan. Geminiraskauksissa ollaan tarkempia ihan joka asian kanssa ja niin vain tässäkin kohtaa lääkäri suositteli nesteytystä osastolla yön yli. Nesteen tiputus suoneen helpottaa usein supisteluun. Sain kuitenkin itse päättää jäänkö vai en, mutta ajattelin nyt olevan parempi vaihtoehto pelata varman päälle ja jäädä hetkeksi tarkkailuun, kun kotona olo kuitenkin oli ollut tukala jo monta päivää.
Osastolla henkilökunta oli oikein mukavaa ja ystävällistä. Olen ehtinyt tapaamaan jos jonkinlaista ynseää hoitajaa ja lääkäriä näiden kolmen raskauden aikana... Ehkä silti jo tässä vaiheessa osaa itsekin suhtautua vähemmän tunteellisesti joka kommenttiin. Tiedän jo raskaana olemisesta niin paljon, osaan tulkita omia tuntemuksia ja olen itsevarmempi kysymään asioista jos en ymmärrä ja pyytämään perusteluja asioille, etten koe olevani enää "toisten armoilla" totaalisesti kun asiointia polilla tulee. Nesteytys aloitettiin ja minulle lupailtiin, että yön jälkeen pääsisin pois, mikäli supistuksia ei enää tulisi niin paljoa.
Haaveet kotiutumisesta kuitenkin melko nopeasti kariutuivat, kun koko raskauden aikana mukana kulkenut ystäväni migreeni päätti astua kuvioihin. Päänsärky oli hirveä ja sainkin vahvoja lääkkeitä särkyyn aika pian säryn alkamisesta. Seuraavan aamun virtsanäytteestä löytyi myös proteiinia, joten tietysti ensimmäinen epäilys oli, että olen saamassa mahdollisesti raskausmyrkytyksen. Verenpaine on ollut kokoajan matala ja oli edelleen. Minusta otettiin verikokeet, joissa kaikki oli kunnossa eikä viitettä myrkytykseen ollut. Valitettavasti kuitenkin eilisenkin aamun virtsanäytteessä proteiini oli edelleen koholla, joten minut määrättiin hieman tarkempaan seurantaan jatkossa. Neuvolakäynti on varattava ensi viikoksi ja seuraava kontrolliultra siirrettiin viikolla aikaisempaan.
Kaikki on kotona kaiketi nyt valmista vauvoja varten. Tänään aion pestä vauvojen vaatteet, petivaatteet ja puklurätit sekä pakata omat tavarani kassiin, jonka vien autoon. Kassiin laitan itselleni vaihtovaatteet, hyvää luettavaa, pesuaineita ja rasvoja, ehkä vähän meikkejä ja muita ämmien hömpötyksiä. Varmaan pakko hankkia sinne myös yksi suklaalevy :D Jäin niin yllättäen osastolle seurantaan, ettei minulla ollut mukana kuin huulirasva ja ponnari. Onneksi osastolta kuitenkin sai välttämättömät hygieniatuotteet, mutta olisi siinä ryvettyneenä kaivannut edes sipaisua ripsiväriä tai kunnon shamppoota ja hoitoainetta. Olisi piristänyt mieltä kun olisi näyttänyt edes jotenkin säädylliseltä... Ensi kerralla, jos yllättäen joudunkin jäämään sinne haluan, että tavarani ovat valmiina kassissa. Vauvojen kassin pakkaan ensi viikolla. Sinne tulee pari tuttia, kotiutumisvaatteet ja heidän unipupunsa <3
Kuten jo alussa mainitsinkin supistelu on valitettavasti jatkunut taas tänään, vaikken ole tehnyt yhtään mitään. Tarvii vain koettaa nyt ottaa rauhallisesti. Onneksi mies hoitaa lapset ja muut kotihommat niin saan vain olla. Vielä kun tämä jouten oleminen auttaisi supistuksiin. En halua enää osastolle ennen kuin seitsemän viikon päästä synnyttämään! Tulee niin hirveä ikävä miestä ja lapsia :( Lääkäri käski olemaan herkästi yhteydessä polille, jos olo on tukala. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Huomenna ainakin poksuu raskausviikot 30+0! Jes!
Sairaalareissu
Olen koko raskauden tuntenut melko paljon harjoitussupistuksia. Kuitenkin välissä on ollut päiviä, jolloin en ole tuntenut niitä juuri lainkaan, eikä niistä ole muutenkaan ollut ennen viimeisintä supistelumaratonia juurikaan vaivaa.
Viime sunnuntaina tai maanantain, en muista tarkkaan, aloin tuntea harjoitussupistuksia aina kun liikuin. Kyljen kääntäminen sängyssä, eteenpäin nojaaminen, kävely, kovempi vauvan potku tai käännös ja oikeastaan aivan kaikki aiheutti supistelua. Edelleen ne tuntuivat kivuttomilta, mutta pitkien supistussarjojen jälkeen selässä alkoi tuntua inhottava paine. Muutamana päivänä mietin, että nyt kyllä jo soitan polille ja pyydän tarkastusta, mutta päädyin kuitenkin makoilemaan ja toivomaan, että huominen olisi jo parempi päivä. Lopulta viidentenä supistelupäivänä soitin neuvolaan ja sieltä minut ohjattiin tarkastukseen äitiyspolille.
Ultrassa näytti kaikki ihan hyvältä onneksi. Kohdunkaulalle ei ollut tapahtunut mitään, vauvat olivat aktiivisia, virtaukset olivat kunnossa ja lapsivettä riittävä määrä. Samalla kysäisin lääkäriltä mysteerivauvan jalkovälistä, jolloin hän sanoi, että "tuossa voisi olla kivekset", mutta kuulemma napanuora on rullautunut hyvin huolellisesti jalkoväliin ja vauvakin on niin takana ja jalat yhdessä, ettei hän uskaltanut tuon enempää asiaa arvailla.
Lääkäri oli sitä mieltä, että vaikka kaikki sinänsä oli hyvin, olisi supistelu hyvä saada loppumaan. Geminiraskauksissa ollaan tarkempia ihan joka asian kanssa ja niin vain tässäkin kohtaa lääkäri suositteli nesteytystä osastolla yön yli. Nesteen tiputus suoneen helpottaa usein supisteluun. Sain kuitenkin itse päättää jäänkö vai en, mutta ajattelin nyt olevan parempi vaihtoehto pelata varman päälle ja jäädä hetkeksi tarkkailuun, kun kotona olo kuitenkin oli ollut tukala jo monta päivää.
Osastolla henkilökunta oli oikein mukavaa ja ystävällistä. Olen ehtinyt tapaamaan jos jonkinlaista ynseää hoitajaa ja lääkäriä näiden kolmen raskauden aikana... Ehkä silti jo tässä vaiheessa osaa itsekin suhtautua vähemmän tunteellisesti joka kommenttiin. Tiedän jo raskaana olemisesta niin paljon, osaan tulkita omia tuntemuksia ja olen itsevarmempi kysymään asioista jos en ymmärrä ja pyytämään perusteluja asioille, etten koe olevani enää "toisten armoilla" totaalisesti kun asiointia polilla tulee. Nesteytys aloitettiin ja minulle lupailtiin, että yön jälkeen pääsisin pois, mikäli supistuksia ei enää tulisi niin paljoa.
Haaveet kotiutumisesta kuitenkin melko nopeasti kariutuivat, kun koko raskauden aikana mukana kulkenut ystäväni migreeni päätti astua kuvioihin. Päänsärky oli hirveä ja sainkin vahvoja lääkkeitä särkyyn aika pian säryn alkamisesta. Seuraavan aamun virtsanäytteestä löytyi myös proteiinia, joten tietysti ensimmäinen epäilys oli, että olen saamassa mahdollisesti raskausmyrkytyksen. Verenpaine on ollut kokoajan matala ja oli edelleen. Minusta otettiin verikokeet, joissa kaikki oli kunnossa eikä viitettä myrkytykseen ollut. Valitettavasti kuitenkin eilisenkin aamun virtsanäytteessä proteiini oli edelleen koholla, joten minut määrättiin hieman tarkempaan seurantaan jatkossa. Neuvolakäynti on varattava ensi viikoksi ja seuraava kontrolliultra siirrettiin viikolla aikaisempaan.
Muut kuulumiset
Kaikki on kotona kaiketi nyt valmista vauvoja varten. Tänään aion pestä vauvojen vaatteet, petivaatteet ja puklurätit sekä pakata omat tavarani kassiin, jonka vien autoon. Kassiin laitan itselleni vaihtovaatteet, hyvää luettavaa, pesuaineita ja rasvoja, ehkä vähän meikkejä ja muita ämmien hömpötyksiä. Varmaan pakko hankkia sinne myös yksi suklaalevy :D Jäin niin yllättäen osastolle seurantaan, ettei minulla ollut mukana kuin huulirasva ja ponnari. Onneksi osastolta kuitenkin sai välttämättömät hygieniatuotteet, mutta olisi siinä ryvettyneenä kaivannut edes sipaisua ripsiväriä tai kunnon shamppoota ja hoitoainetta. Olisi piristänyt mieltä kun olisi näyttänyt edes jotenkin säädylliseltä... Ensi kerralla, jos yllättäen joudunkin jäämään sinne haluan, että tavarani ovat valmiina kassissa. Vauvojen kassin pakkaan ensi viikolla. Sinne tulee pari tuttia, kotiutumisvaatteet ja heidän unipupunsa <3
Kuten jo alussa mainitsinkin supistelu on valitettavasti jatkunut taas tänään, vaikken ole tehnyt yhtään mitään. Tarvii vain koettaa nyt ottaa rauhallisesti. Onneksi mies hoitaa lapset ja muut kotihommat niin saan vain olla. Vielä kun tämä jouten oleminen auttaisi supistuksiin. En halua enää osastolle ennen kuin seitsemän viikon päästä synnyttämään! Tulee niin hirveä ikävä miestä ja lapsia :( Lääkäri käski olemaan herkästi yhteydessä polille, jos olo on tukala. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Huomenna ainakin poksuu raskausviikot 30+0! Jes!
perjantai 11. syyskuuta 2015
Kadonneiden kassien arvoitus - Ultrakuulumiset ja pohdintoja synnytyksestä
Onko ihanampaa aamua kuin tää?
Tämä aamu oli poikkeuksellisen ihana. Lapset nukkuvat normaalisti miehen kanssa yläkerrassa ja minä nukun alhaalla, koska en enää pysty kovin hyvin hoitelemaan mahdollisia yöhuutoja heidän kanssaan. Viime yön annoin miehelle kuitenkin vapaata, koska edellinen oli ollut todella raskas. Lapset nukkuivat minun kanssani parisängyssä alakerrassa ja mies sai nukkua kunnon yöunet omassa "sviitissään" ylhäällä. Sviitti siis on kaaoksen valtaan päässyt miehen oma huone täynnä soittimia, elektroniikkaa ja kaikkea sellaista tavaraa, joiden käyttötarkoitusta en osaa edes arvata.
Yö meni ihan hyvin. Kuopus kylläkin vähän väliä hoki "eppe, eppe", joka tarkoittaa peittoa. Eli hän vaati peittelyä useaan kertaan ja lisäksi pyöriskeli välillä levottomana. Aamun koitettua pojat menivät katsomaan piirrettyjä. Tai no, pyysin laittamaan pikku kakkosen telkusta ja anoin heiltä hiljaisuutta, jotta saisin itse vielä torkkua hetken. Kuitenkin kuopus, joka on muuttunut äkäisestä pullukasta riemukkaasti elämöiväksi pikkuapinaksi, piti mekkalaa ja ilmeisesti lauloi jotain. En tiedä mitä, mutta ääni oli rasittava ja aivan liian kova saadakseni enää silmäystäkään unta.
Sitten koitti pelastus. Kuulin kun mies tuli alakertaan kysyen pojilta "ettekö te anna nyt äidin nukkua? Olkaas hiljempaa." Mies sulki makuuhuoneen oven, meni keittämään lapsille aamupuuroa, hoiti heidän aamutoimensa, puki heidät ja vei hoitoon. Minä kuorsasin tyytyväisenä. Kymmenen aikaan ovi aukesi ja mies kyseli miten voin ja haluanko vielä nukkua. Jäin köllöttämään edelleen sänkyyn. Mies kävi kaupassa hakemassa tuoreita sämpylöitä ja leivänpäällisiä, tuoremehua ja kahvia. Vanuin suihkuun ja kävelin kahvintuoksuiseen keittiöön ja söin aamiaisen ihan rauhassa. Aamiaisen jälkeen pohdin, mitä alkaisin tehdä nyt kun lapsen ovat viimeisiä päiviä hoidossa. Siivoaisinko, kävisinkö mahdollisesti varastoja läpi ja plokkaisin tavaroita roskiin ja kirppikselle vai siivoaisinko kenties pihaa syyskuntoon. Mies sanoi, että "älä tee mitään!" Taidan ottaa neuvosta vaarin :)
Ultrakuulumiset
Eilen oli ultra. Kaikki oli hyvin ja vauvat olivat kääntyneet molemmat raivotarjontaan, eli päät alaspäin. Toinen oli jo hyvin alhaalla. Molemmat olivat kasvaneet oikein hyvin. Edellisessä ultrassa he painoivat molemmat tasan 600g, nyt a-vauva painoi 1121g ja b 1036g. Olin niin onnellinen, että ainakin mittausten mukaan molemmilla on ylittynyt ensimmäisen kilon raja! Molemmilla virtaukset olivat hyvät ja kaikki oli muutenkin mallikkaasti. Kohdun kanavaa oli jäljellä 4cm, eli todella hyvin. Vauvat olivat huomattavasti rauhallisempia, mitä edellisillä kerroilla ultrissa. Tila alkaa varmaan olemaan jo vähän kortilla. Onhan kohdussa tällä hetkellä yhden täysiaikaisen verran tavaraa, ylikin.
Lääkäri kysyi, kumpaa sukupuolta ollaan luvattu. Kerroin, että rakenneultrassa viikolla 20 he ovat olleet selvästi poikia. Viikolla 24 toinen oli selvä poika ja toisesta ei saatu ihan varmuutta. Lääkäri tutki a-vauvaa ja sanoi, että kyllä tämä ainakin näyttää nyt kovasti tytöltä. Hän kysyi kätilönkin mielipidettä, ja kätilö sanoi, että ainakin siitä kuvakulmasta vauva muistutti enemmän tyttöä. Toisesta suunnasta katsottaessa lääkäri sanoi näkevänsä "helmet", jotka näkyvät tyttövauvoilla. Pitkään tiirailtuaan totesi, että kyllä hän on ihan näkevinään a-vauvalla häpyhuulet.
Jostain syystä en ollut mitenkään yllättynyt asiasta, ehkä epäuskoinen, mutten yllättynyt. Olin taannoin puhunut miehellekin, että ihmeellistä kun aina näen unta siitä, että minulla on tyttölapsi. Aina samannäköinen, vaaleatukkainen pisamanaama.. Mutta tosiaan tällä hetkellä veikkaus on, että tulossa on yksi selvästi poika ja toinen todennäköisesti tyttö. Seuraava ultra on 32 viikolla. Saa nähdä, onko a-vauvalle kasvanut vehkeet takaisin tuolloin :D Jos edelleen meinataan, että a on tyttö niin kai sitä on pakko mennä ostamaan yksi tyttömäinen (joka ei todellakaan tule olemaan mikään ällöttävä vaaleanpunainen prinsessaunelma) vaate varmuuden vuoksi. Silti minusta tuntuu uskomattomalta, että meidän perheeseen olisi tulossa tyttölapsi... Mutta tulee mitä tulee, molemmat ovat aivan yhtä rakkaita ja odotettuja <3
Ajatuksia synnytyksestä
Edellisenä päivänä ennen ultraa tein päätöksen. Haluan ehdottomasti suunnitellun sektion. Olin tätä jo miettinyt pitkän aikaa, mutta viimeinen varmistus tuli kun luin hyvin pieleen menneen synnytyskertomuksen kaksosten alatiesynnytyksestä. Kaksosia synnytettäessähän ensimmäinen tulee normaalisti kuten yksikin, ja toinen ohjataan mahan päältä kiinni pitäen oikeassa asennossa ulos. Tai siis näin sen pitäisi mennä. Kuitenkin on riski, että b-vauva, eli toisena tuleva käännähtääkin väärään asentoon eikä pääse tulemaan ulos. Riskinä on joutua leikkaamaan toinen ulos sektiolla, vaikka ensimmäinen olisi tullut ihan hyvin alakautta.
Eilen otin asian ultrassa puheeksi. Lääkäri kyseli, miksi haluaisin sektion. Selitin pelosta, että tuleekin jotain komplikaatioita. Olen kokenut sekä sektion että alatiesynnytyksen, ja mielestäni helpommin meni loppujen lopuksi sektio. Lääkäri alkoi selittää, että sektioissa on edelleen huomattavasti enemmän riskejä kuin alatiesynnytyksissä. Kyseinen lääkäri on ollut mukana sadoissa geminien alatiesynnytyksissä ja pääsääntöisesti ne menevät hyvin. Hän kertoi miten synnytys tapahtuu ja sanoi, että minulla vauvat ovat ideaalissa asennossa ainakin vielä ajatellen alatiesynnytystä. Lisäksi hän korosti minun kehoani erinomaisena synnyttäjän kroppana, koska olen pitkä, hoikka ja lantio on leveä. Ihanaa, 7 leivän uunistani on hyötyä jossain...
Hän pyysi harkitsemaan vielä ja ehdotti, että seuraavassa ultrassa keskustelisin asiasta uudelleen lääkärin kanssa. Lopuksi hän vielä sanoi, että ketäänhän ei pakoteta synnyttämään alakautta, mutta kuitenkin kannattaa tosissaan miettiä ennen päätöksiä. Ja tietysti nyt mieleni on taas ihan sekaisin, että mihin tässä pitäisi ryhtyä. Onneksi on kuukausi (toivottavasti) aikaa miettiä ennen seuraavaa keskustelua lääkärin kanssa. Voihan toki olla, että vauvat päättävät ihan omatoimisesti tulla ennen aikojaan tai kääntyä niin, ettei alatiesynnytys ole edes mahdollinen. Sektiossa mietityttä se, että en voi kuuteen viikkoon nostella vanhempia lapsiani ja pelkään, että tarvitsen liikkumisessa ja kaksosten hoitamisessa kokoajan apua pitkän aikaa. Tai että tulee joku komplikaatio ja haava tulehtuu tai kohtu tuhlehtuu tms... Alatiesynnytyksessä pelottaa se, että ajaudutaan tilanteeseen jossa b-vauvaa käännetään tuloksetta sisä- ja ulkokautta ja näin ollen päädytään hätä- tai kiireelliseen sektioon.
No, eipä tässä auta kuin odotella ja miettiä ja pohtia, josko pääsisi viimein johonkin päätökseen tämänkin asian suhteen. Onneksi nyt kuitenkin kaikki on vauvolla ihan hyvin :)
Tämä aamu oli poikkeuksellisen ihana. Lapset nukkuvat normaalisti miehen kanssa yläkerrassa ja minä nukun alhaalla, koska en enää pysty kovin hyvin hoitelemaan mahdollisia yöhuutoja heidän kanssaan. Viime yön annoin miehelle kuitenkin vapaata, koska edellinen oli ollut todella raskas. Lapset nukkuivat minun kanssani parisängyssä alakerrassa ja mies sai nukkua kunnon yöunet omassa "sviitissään" ylhäällä. Sviitti siis on kaaoksen valtaan päässyt miehen oma huone täynnä soittimia, elektroniikkaa ja kaikkea sellaista tavaraa, joiden käyttötarkoitusta en osaa edes arvata.
Yö meni ihan hyvin. Kuopus kylläkin vähän väliä hoki "eppe, eppe", joka tarkoittaa peittoa. Eli hän vaati peittelyä useaan kertaan ja lisäksi pyöriskeli välillä levottomana. Aamun koitettua pojat menivät katsomaan piirrettyjä. Tai no, pyysin laittamaan pikku kakkosen telkusta ja anoin heiltä hiljaisuutta, jotta saisin itse vielä torkkua hetken. Kuitenkin kuopus, joka on muuttunut äkäisestä pullukasta riemukkaasti elämöiväksi pikkuapinaksi, piti mekkalaa ja ilmeisesti lauloi jotain. En tiedä mitä, mutta ääni oli rasittava ja aivan liian kova saadakseni enää silmäystäkään unta.
Sitten koitti pelastus. Kuulin kun mies tuli alakertaan kysyen pojilta "ettekö te anna nyt äidin nukkua? Olkaas hiljempaa." Mies sulki makuuhuoneen oven, meni keittämään lapsille aamupuuroa, hoiti heidän aamutoimensa, puki heidät ja vei hoitoon. Minä kuorsasin tyytyväisenä. Kymmenen aikaan ovi aukesi ja mies kyseli miten voin ja haluanko vielä nukkua. Jäin köllöttämään edelleen sänkyyn. Mies kävi kaupassa hakemassa tuoreita sämpylöitä ja leivänpäällisiä, tuoremehua ja kahvia. Vanuin suihkuun ja kävelin kahvintuoksuiseen keittiöön ja söin aamiaisen ihan rauhassa. Aamiaisen jälkeen pohdin, mitä alkaisin tehdä nyt kun lapsen ovat viimeisiä päiviä hoidossa. Siivoaisinko, kävisinkö mahdollisesti varastoja läpi ja plokkaisin tavaroita roskiin ja kirppikselle vai siivoaisinko kenties pihaa syyskuntoon. Mies sanoi, että "älä tee mitään!" Taidan ottaa neuvosta vaarin :)
Ultrakuulumiset
Eilen oli ultra. Kaikki oli hyvin ja vauvat olivat kääntyneet molemmat raivotarjontaan, eli päät alaspäin. Toinen oli jo hyvin alhaalla. Molemmat olivat kasvaneet oikein hyvin. Edellisessä ultrassa he painoivat molemmat tasan 600g, nyt a-vauva painoi 1121g ja b 1036g. Olin niin onnellinen, että ainakin mittausten mukaan molemmilla on ylittynyt ensimmäisen kilon raja! Molemmilla virtaukset olivat hyvät ja kaikki oli muutenkin mallikkaasti. Kohdun kanavaa oli jäljellä 4cm, eli todella hyvin. Vauvat olivat huomattavasti rauhallisempia, mitä edellisillä kerroilla ultrissa. Tila alkaa varmaan olemaan jo vähän kortilla. Onhan kohdussa tällä hetkellä yhden täysiaikaisen verran tavaraa, ylikin.
Lääkäri kysyi, kumpaa sukupuolta ollaan luvattu. Kerroin, että rakenneultrassa viikolla 20 he ovat olleet selvästi poikia. Viikolla 24 toinen oli selvä poika ja toisesta ei saatu ihan varmuutta. Lääkäri tutki a-vauvaa ja sanoi, että kyllä tämä ainakin näyttää nyt kovasti tytöltä. Hän kysyi kätilönkin mielipidettä, ja kätilö sanoi, että ainakin siitä kuvakulmasta vauva muistutti enemmän tyttöä. Toisesta suunnasta katsottaessa lääkäri sanoi näkevänsä "helmet", jotka näkyvät tyttövauvoilla. Pitkään tiirailtuaan totesi, että kyllä hän on ihan näkevinään a-vauvalla häpyhuulet.
Jostain syystä en ollut mitenkään yllättynyt asiasta, ehkä epäuskoinen, mutten yllättynyt. Olin taannoin puhunut miehellekin, että ihmeellistä kun aina näen unta siitä, että minulla on tyttölapsi. Aina samannäköinen, vaaleatukkainen pisamanaama.. Mutta tosiaan tällä hetkellä veikkaus on, että tulossa on yksi selvästi poika ja toinen todennäköisesti tyttö. Seuraava ultra on 32 viikolla. Saa nähdä, onko a-vauvalle kasvanut vehkeet takaisin tuolloin :D Jos edelleen meinataan, että a on tyttö niin kai sitä on pakko mennä ostamaan yksi tyttömäinen (joka ei todellakaan tule olemaan mikään ällöttävä vaaleanpunainen prinsessaunelma) vaate varmuuden vuoksi. Silti minusta tuntuu uskomattomalta, että meidän perheeseen olisi tulossa tyttölapsi... Mutta tulee mitä tulee, molemmat ovat aivan yhtä rakkaita ja odotettuja <3
Ajatuksia synnytyksestä
Edellisenä päivänä ennen ultraa tein päätöksen. Haluan ehdottomasti suunnitellun sektion. Olin tätä jo miettinyt pitkän aikaa, mutta viimeinen varmistus tuli kun luin hyvin pieleen menneen synnytyskertomuksen kaksosten alatiesynnytyksestä. Kaksosia synnytettäessähän ensimmäinen tulee normaalisti kuten yksikin, ja toinen ohjataan mahan päältä kiinni pitäen oikeassa asennossa ulos. Tai siis näin sen pitäisi mennä. Kuitenkin on riski, että b-vauva, eli toisena tuleva käännähtääkin väärään asentoon eikä pääse tulemaan ulos. Riskinä on joutua leikkaamaan toinen ulos sektiolla, vaikka ensimmäinen olisi tullut ihan hyvin alakautta.
Eilen otin asian ultrassa puheeksi. Lääkäri kyseli, miksi haluaisin sektion. Selitin pelosta, että tuleekin jotain komplikaatioita. Olen kokenut sekä sektion että alatiesynnytyksen, ja mielestäni helpommin meni loppujen lopuksi sektio. Lääkäri alkoi selittää, että sektioissa on edelleen huomattavasti enemmän riskejä kuin alatiesynnytyksissä. Kyseinen lääkäri on ollut mukana sadoissa geminien alatiesynnytyksissä ja pääsääntöisesti ne menevät hyvin. Hän kertoi miten synnytys tapahtuu ja sanoi, että minulla vauvat ovat ideaalissa asennossa ainakin vielä ajatellen alatiesynnytystä. Lisäksi hän korosti minun kehoani erinomaisena synnyttäjän kroppana, koska olen pitkä, hoikka ja lantio on leveä. Ihanaa, 7 leivän uunistani on hyötyä jossain...
Hän pyysi harkitsemaan vielä ja ehdotti, että seuraavassa ultrassa keskustelisin asiasta uudelleen lääkärin kanssa. Lopuksi hän vielä sanoi, että ketäänhän ei pakoteta synnyttämään alakautta, mutta kuitenkin kannattaa tosissaan miettiä ennen päätöksiä. Ja tietysti nyt mieleni on taas ihan sekaisin, että mihin tässä pitäisi ryhtyä. Onneksi on kuukausi (toivottavasti) aikaa miettiä ennen seuraavaa keskustelua lääkärin kanssa. Voihan toki olla, että vauvat päättävät ihan omatoimisesti tulla ennen aikojaan tai kääntyä niin, ettei alatiesynnytys ole edes mahdollinen. Sektiossa mietityttä se, että en voi kuuteen viikkoon nostella vanhempia lapsiani ja pelkään, että tarvitsen liikkumisessa ja kaksosten hoitamisessa kokoajan apua pitkän aikaa. Tai että tulee joku komplikaatio ja haava tulehtuu tai kohtu tuhlehtuu tms... Alatiesynnytyksessä pelottaa se, että ajaudutaan tilanteeseen jossa b-vauvaa käännetään tuloksetta sisä- ja ulkokautta ja näin ollen päädytään hätä- tai kiireelliseen sektioon.
No, eipä tässä auta kuin odotella ja miettiä ja pohtia, josko pääsisi viimein johonkin päätökseen tämänkin asian suhteen. Onneksi nyt kuitenkin kaikki on vauvolla ihan hyvin :)
maanantai 31. elokuuta 2015
27-vuotta onnistuneita sattumia - elämää vailla suunnitelmia
En nähnyt itseäni koskaan suurperheen äitinä. Olen ollut "vapaa sielu" aina. Haaveillut rock-tähden urasta, rakastanut juhlimista, rakastanut kapinaa ja ollut tietyllä tapaa anarkisti jo lapsesta saakka. Olen edelleen. Kapinoin vain kapinoinnin ilosta, vaikkei edes syytä olisi. Haluan olla eri mieltä haastaakseni ihmiset väittelyyn. Rakastan baareja. Tyttöjeniltoja, miehen kanssa juhlimista, festareita, metallimusiikkia. Automatka, kun saan laittaa musiikin täysillä soimaan ja huutaa musiikin mukana, tuottaa minulle ääretöntä nautintoa.
Elän tuulen mukana. En suunnittele oikeastaan koskaan mitään. Teen asioita hullusti hetken mielijohteesta. Tästä syystä olenkin ollut usein pulassa. Teen sen mitä haluan juuri silloin ja siten kun se hyvältä tuntuu. Se on varmaankin syy, miksi minusta on tulossa nyt suurperheen äiti. Vahingossa. Hetken mielijohteesta. Yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla täysin lapseton maailmanmatkaaja. Kaikki on riippunut hetkellisistä haluista ja päätöksistä.
Toki minäkin olen joutunut hyväksymään sen, että olen aikuinen ja vastuussa isoista asioista. Työelämässä olen joutunut miettimään ennen tekemistä, mutta sellainen työskentely on mielestäni tylsää. Perhe-elämä ja lapset rajoittavat hetken mielijohteesta asioiden tekemistä. Se kai onkin ollut tässä vanhemmuudessa ja koko aikuisuudessa yksi minulle suurimmista haasteista. Ja nyt kun lapsia tulee lisää ja vielä kaksi kerrallaan, se rajoittaa tuuliviirinä olemista yhä enemmän. Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
Vihaan kalenteria. Se on mielestäni hirveä keksintö. En haluaisi joutua suunnittelemaan asioita. Taulukot, numerot, kellonajat, suunnitelmat... Kaikki tuntuu inhottavalta. Kertakaikkiaan sellaiset eivät meinaa sopia minulle. Menin töihin kuopuksen äitiysloman jälkeen. Tuolloin opettelin ensimmäistä kertaa täyttämään kalenteria. Olin silloin 25-vuotias. Edelleen jätän suurimman osan asioista merkkaamatta kalenteriin. Seinäkalenteria olen yrittänyt opetella käyttämään vuosia, mutta huonolla menestyksellä. Mies ei käytä kalenteria edelleenkään yhtään mihinkään. Ei ole koskaan käyttänytkään. Olen siis löytänyt kaltaseni.
Muistan kun löysimme netistä talon, jossa nyt asumme. Olimme muutama hassua kertaa jutelleet, että olisi hauska muuttaa maalle omakotitaloon. Mies huusi minut kerrostaloasuntomme keittiöstä katsomaan, kun yksi mummonmökki oli myynnissä haluamallamme alueella. Näin kuvan ja totesin, että tuo, tuon minä haluan ja piste. Parin viikon päästä omistimme talon, ennen kuin talosta oli järjestetty yhtään näyttöä. Koirakin hankittiin samoin ja vauvakin siinä sitten samaan hötäkkään. Mitä kaksi aikuista ja koira tekee omakotitalolla? Ei mitään. Vauva oli saatava, vaikka opinnot olivat kesken. Ihan sama. Ja tehtiin toinenkin kun se halusi tulla. Niin vain kävi. Onneksi.
Vaikka olen elänyt elämääni tällä tavoin, olen saanut kaiken ja enemmänkin. Olen jopa onnellinen, että olen uskaltanut tehdä kaiken juuri niin kuin tunne on sanonut. Järki on vasta tullut jälkikäteen. Joitain ratkaisujani en ole vielä ehtinyt edes järkeillä. Onnen kaupalla olen onnistunut tekemään hyviä valintoja. Huonojakin valintoja toki olen elämässäni tehnyt, mutta kuitenkin saavuttanut aivan mielettömiä asioita. Saanut ammatin, työn, mahtavan kodin, lapsia, miehen, sydänystäviä, olen matkustanut, juhlinut, tutustunut ihmisiin, hankkinut vihamiehiä, mokannut ja noussut uudelleen.
Mun elämäni on oikeastaan ollut tähän saakka aivan sairaan siistiä!
Elän tuulen mukana. En suunnittele oikeastaan koskaan mitään. Teen asioita hullusti hetken mielijohteesta. Tästä syystä olenkin ollut usein pulassa. Teen sen mitä haluan juuri silloin ja siten kun se hyvältä tuntuu. Se on varmaankin syy, miksi minusta on tulossa nyt suurperheen äiti. Vahingossa. Hetken mielijohteesta. Yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla täysin lapseton maailmanmatkaaja. Kaikki on riippunut hetkellisistä haluista ja päätöksistä.
Toki minäkin olen joutunut hyväksymään sen, että olen aikuinen ja vastuussa isoista asioista. Työelämässä olen joutunut miettimään ennen tekemistä, mutta sellainen työskentely on mielestäni tylsää. Perhe-elämä ja lapset rajoittavat hetken mielijohteesta asioiden tekemistä. Se kai onkin ollut tässä vanhemmuudessa ja koko aikuisuudessa yksi minulle suurimmista haasteista. Ja nyt kun lapsia tulee lisää ja vielä kaksi kerrallaan, se rajoittaa tuuliviirinä olemista yhä enemmän. Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
Vihaan kalenteria. Se on mielestäni hirveä keksintö. En haluaisi joutua suunnittelemaan asioita. Taulukot, numerot, kellonajat, suunnitelmat... Kaikki tuntuu inhottavalta. Kertakaikkiaan sellaiset eivät meinaa sopia minulle. Menin töihin kuopuksen äitiysloman jälkeen. Tuolloin opettelin ensimmäistä kertaa täyttämään kalenteria. Olin silloin 25-vuotias. Edelleen jätän suurimman osan asioista merkkaamatta kalenteriin. Seinäkalenteria olen yrittänyt opetella käyttämään vuosia, mutta huonolla menestyksellä. Mies ei käytä kalenteria edelleenkään yhtään mihinkään. Ei ole koskaan käyttänytkään. Olen siis löytänyt kaltaseni.
Muistan kun löysimme netistä talon, jossa nyt asumme. Olimme muutama hassua kertaa jutelleet, että olisi hauska muuttaa maalle omakotitaloon. Mies huusi minut kerrostaloasuntomme keittiöstä katsomaan, kun yksi mummonmökki oli myynnissä haluamallamme alueella. Näin kuvan ja totesin, että tuo, tuon minä haluan ja piste. Parin viikon päästä omistimme talon, ennen kuin talosta oli järjestetty yhtään näyttöä. Koirakin hankittiin samoin ja vauvakin siinä sitten samaan hötäkkään. Mitä kaksi aikuista ja koira tekee omakotitalolla? Ei mitään. Vauva oli saatava, vaikka opinnot olivat kesken. Ihan sama. Ja tehtiin toinenkin kun se halusi tulla. Niin vain kävi. Onneksi.
Vaikka olen elänyt elämääni tällä tavoin, olen saanut kaiken ja enemmänkin. Olen jopa onnellinen, että olen uskaltanut tehdä kaiken juuri niin kuin tunne on sanonut. Järki on vasta tullut jälkikäteen. Joitain ratkaisujani en ole vielä ehtinyt edes järkeillä. Onnen kaupalla olen onnistunut tekemään hyviä valintoja. Huonojakin valintoja toki olen elämässäni tehnyt, mutta kuitenkin saavuttanut aivan mielettömiä asioita. Saanut ammatin, työn, mahtavan kodin, lapsia, miehen, sydänystäviä, olen matkustanut, juhlinut, tutustunut ihmisiin, hankkinut vihamiehiä, mokannut ja noussut uudelleen.
Mun elämäni on oikeastaan ollut tähän saakka aivan sairaan siistiä!
sunnuntai 30. elokuuta 2015
Vauvakutsut!
Minut yllätettiin tänään. Minulle kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat ystäväni olivat järjestäneet yllätyksenä minulle vauvakutsut. Mies pyysi minut mukaan lennättämään vanhemmille lapsilleni ostamaansa radio-ohjattavaa lentokonetta. Aloin kyllä aavistella, että nyt on jotain tekeillä kun matka kulki niin erikoisia reittejä, eikä mies oikeastaan osannut sanoa, minne tarkalleen ottaen olemme menossa lentokonetta lennättämään. Ja niin tie veikin miehen veljen ja veljen avovaimon luo, jonne kutsut oli järjestetty. Heidän kotinsa on muutenkin todella kaunis ja nyt se oli sisustettu vauvakutsuja varten ihanasti :) Paras paikka kutsuille!
Harmittaa kun en ymmärtänyt ottaa pöydästä kuvia, jonne oli katettu herkkuja. Joimme alkumaljoina herkullista alkoholitonta kuohujuomaa, jonne oli laitettu jäinen mansikka koristeeksi. Tarjolla oli pikkupitsoja, mozzarella-piirakkaa, salaattia leipäjuustolla, suklaakakkua, ihania mokkapalan tyylisiä kakkusia, sipsiä, kahvia ja limpparia. Oioi... Ei tarvinnut nälässä lähteä kotiin :D Ystäväni oli askarrellut hienot pelikortit. Peli oli vauva-alias. Ihme, että tässä raskausdementiassa sain kaikki selitykset arvattua. Jokainen vieras sai selittää ja minä arvailin sanoja.
Alias-pelin lisäksi vieraat täyttivät papereita, johon saivat kirjoittaa nimiehdotuksia, arvata vauvojen syntymäaikaa, kirjoitella terveiset vauvoille ja arvata myös onko tulokaat identtiset vai epäidenttiset. Todennäköisempäähän on, että pojat ovat epäidenttiset. Suurin osa di-di-raskauksista (kansankielellä kun molemmilla on omat istukat, sikiökalvot jne) on erimunaisia, mutta noin 30% näistä kuitenkin on identtisiä. Sain myös aivan ihanan piirustuksen erään ystävän tyttäreltä. Nyt kaikki laput koristavat vauvojen huoneen seinää :)
Sain lahjaksi vain ja ainoastaan tarpeellisia asioita. Vaatteita tuli paljon, hoitotarvikkeita, vaippoja, minulle hemmottelupaketti ja vaikka mitä. En olisi osannut odottaa todellakaan tuollaista määrää tavaraa. Olin niin otettu kaikesta :) Nyt luulen, ettei minulta enää puutu kuin yksi fleece-puku, pari yöpukua ja puklurättejä. Tutteja ehkä pitää vielä ostaa muutama...
Sain myös ensimmäiset 44cm kokoiset vaatteet. Näitä ehkä pitää vielä hankkia muutama lisää. Todennäköisesti pojat ovat melko pieniä syntyessään..
Oli mielestäni ihana saada myös paketti minulle. Hemmottelupakettiin oli kerätty voiteita ja suihkugeelejä, kuivashamppoota, suklaata, silmälaput kauneusunille, virkistävää teetä, jalkojenhoitotuotteita ja vauvoillekin oli ihanat unipuput. Nämäkin oli ostoslistalla, mutta nyt ei tarvi itse hankkia!
Toinen tämän lahjan ostajista oli virkannut korin tavaroille. Korikin sai heti uuden käyttötarkotuksen vauvojen sukkakorina!
Kaikki tavarat alkavat löytää paikkansa vauvojen huoneessa. Huonekin alkaa olla valmis ja kaikki tarvikkeet on hankittu. Tänään vielä leikkasin vanhasta pinnasängyn patjasta sopivan kokoisen alustan hoitopöydälle.
Nyt on hyvä jatkaa odotusta. Alkaa tavarastressi olla mennyttä kun kaikki on jo oikeastaan valmista. Vaatteita pitää vielä pyykätä jossain vaiheessa, mutta muuten onneksi kaikki alkaa olla mallillaan. Jännitys kasvaa koskien synnytystä, josta myös aion kirjoittaa kunhan ehdin. Nyt käännän itseni ja valtaisan mahani makuuasentoon. Josko se hieman helpottaisi näitä nykyään joka iltaisia lihasten venymiskipuja... Kiitos vielä kaikille teille ihanille, jotka kutsut järjestitte. Saan olla kiitollinen, että ympärilläni on näin ihania ihmisiä!! Pusipusi!
 |
| Sain aivan hirmuisesti lahjoja! |
Harmittaa kun en ymmärtänyt ottaa pöydästä kuvia, jonne oli katettu herkkuja. Joimme alkumaljoina herkullista alkoholitonta kuohujuomaa, jonne oli laitettu jäinen mansikka koristeeksi. Tarjolla oli pikkupitsoja, mozzarella-piirakkaa, salaattia leipäjuustolla, suklaakakkua, ihania mokkapalan tyylisiä kakkusia, sipsiä, kahvia ja limpparia. Oioi... Ei tarvinnut nälässä lähteä kotiin :D Ystäväni oli askarrellut hienot pelikortit. Peli oli vauva-alias. Ihme, että tässä raskausdementiassa sain kaikki selitykset arvattua. Jokainen vieras sai selittää ja minä arvailin sanoja.
 |
| Kaksi pientä yöpukua |
 |
| Sukkia ja kaksi lämpöistä pipoa. Ihanasti pipot olivat samanlaiset, mutta kuitenkin erilaiset |
 | |
| Ja voi elämä näitä! <3 Pienet henkselifarkut nappibodyineen. Kuinka suloiset!! |
 |
| Miten oikeasti joku voi olla näin pieni? Saisinpa jo pikkuiset syliin <3 |
 | ||
Nämä tuttinauhat olivatkin toivelistalla! Yksi ystäväni virkkaa tällaisia ihania nauhoja itse. |
 |
| Hoitotarvikkeita. Nämä kaikki olivat sellaisia, joita en itse ollut vielä ostanut! Jes! |
 |
 |
| Osa tuttipulloista on tallessa lipastossa. Muodon vuoksi laitoin muutaman hyllyyn näkösälle. |
Nyt on hyvä jatkaa odotusta. Alkaa tavarastressi olla mennyttä kun kaikki on jo oikeastaan valmista. Vaatteita pitää vielä pyykätä jossain vaiheessa, mutta muuten onneksi kaikki alkaa olla mallillaan. Jännitys kasvaa koskien synnytystä, josta myös aion kirjoittaa kunhan ehdin. Nyt käännän itseni ja valtaisan mahani makuuasentoon. Josko se hieman helpottaisi näitä nykyään joka iltaisia lihasten venymiskipuja... Kiitos vielä kaikille teille ihanille, jotka kutsut järjestitte. Saan olla kiitollinen, että ympärilläni on näin ihania ihmisiä!! Pusipusi!
 |
| Huomenna paukahtaa täyteen 27 raskausviikkoa |
 | |
| Pienten kuvat ovat päässeet heidän huoneensa lipaston päälle. |
lauantai 22. elokuuta 2015
Olen raskaana oleva äiti, en kuollut
En ole kirjoitellut aikoihin. Suoraan sanottuna en ole jaksanut eikä ole ollut aikaa eikä syytä kirjoittaa. Olen käyttänyt kaiken aikani kodin laittamiseen ja lasten kanssa touhuamiseen. Tänään päätin autopesulassa pillahdettuani pienimuotoiseen itkuun, että kirjoitan kyllä tekstin siitä, mitä elämäni tällä hetkellä on. Voi kuulostaa dramaattiselta, mutta sitä se ei ole. Päinvastoin. Elämässäni ei ole draamaa, ei jännittäviä juonenkäänteitä, ei yhtään mitään jännittävää.
Autopesussa aloin selittää miehelleni innoissani jotain juttua, jonka olin lukenut monikkoäitien ryhmästä, jota tällä hetkellä selailen päivittäin aika paljon. Mies totesi "Ei mua kyllä oikeestaan kiinnosta... Puhut aina vaan nykyään siitä mitä kukakin siellä sanoi, mitä teki, kuka synnytti ja millaiset vauvat". Tämä oli minulle liikaa. Tajusin, että eihän minun elämässäni tapahdu mitään mistä kertoa kenellekään yhtään mitään. Voin kertoa, että molemmat lapseni ovat sairastaneet, pesin pyykkiä tänään, vähän on supistellut ja sain ihan hyvin nukuttua päiväunet. Mutta siinä se. Ei minulla ole muuta kerrottavaa.
Mistä tämä johtuu? Olen tässä puolen vuoden aikana ollessani raskaana, viettänyt aikani pääosin kotona lasteni kanssa. Puolessa vuodessa olen ollut ilman lapsia vappuna, Tuska festarien ajan kesäkuun lopulla, toissapäivänä ystävä pyysi syömään ONNEKSI ja satunnaisesti poikkesin alkuraskaudessa iltakahvilla kaverin luona. Mistä helvetistä minä kerron jollen muiden elämästä, jota somesta luen, kun omassani ei tapahdu mitään muuta kuin perheeseen ja kaksosten odottamiseen liittyviä asioita. Syy sille miksei mitään tapahdu on se, ettei minua pyydetä oikeastaan yhtään mihinkään ilman lapsia tai sitten jos jonkun kerran on pyydetty, en ole jostain syystä päässyt. Itse en myöskään ole vartavasten kutsunut itseäni toisten luo.
Olen varmasti tällä hetkellä melko tylsää seuraa. Elämäni pyörii vauvojen ympärille ja vaikka yrittäisin muuta, puhun raskaudesta ja tulevaisuudesta aina välillä. Minulla on hirveä tarve purkaa ajatuksia ihmisille, koska olen oikeasti päätymässä tilanteeseen, johon en edes tiedä oikeastaan miten pitäisi valmistautua. Tulevaisuus neljän pienen lapsen äitinä pelottaa ja jännittää, tietysti. Onneksi on tuo kaksosryhmä, jossa naiset ymmärtävät mitä minä käyn läpi ja jaksavat kuunnella mieltäni painavia asioita. Toisaalta silti mietin sitäkin, että kyllä oikean ystävän pitäisi jaksaa kuunnella ja ymmärtää myös sitä, mitä olen käymässä läpi tällä hetkellä vaikkei se omaa elämää niin koskettaisi tai olisi kaukana siitä, mikä se oma elämäntilanne on.
Suoraan sanottuna tekisi todella hyvää päästä välillä jonnekin ihan itsekseen ilman, että syliini vaati 2 tai 4-vuotias kokoajan, ja höpöttää kaverille niitä näitä ja yrittää poistaa hetkeksi mielestä vauvanvaatteet, mitä pitää hankkia, onko kaikki valmista, millaiset tuttipullot, paskavaipparoskikset, ammeet, rintakumit, maidonkerääjät, rinnanlämmittimet tai kakkatahranpoistoaineet pitää vielä ostaa. Onneksi yksi luottoystäväni, joka on pyydetty kummiksikin toiselle kaksosista, poikkeaa meille juoruilemaan aina silloin tällöin iltaisin kun lapset ovat jo nukkumassa.
Tuntuu toisaalta ikävältä, ettei minulla ole mitään tekemistä ja vain minun seurani ei kelpaa tällä hetkellä oikeastaan kenellekään. Tai ainakaan en ole kenenkään ykkösvaihtoehto, jos haluaa tehdä jotain kivaa tai tavata kiinnostavan ihmisen. Jos jonnekin kutsutaan, kutsu koskee minua ja lapsiani. Olen tottunut viettämään aikaa kavereiden kanssa paljonkin ilman lapsia, mutta ajanvietto on sisältänyt lähes aina alkoholia ja juhlimista. Nyt kun en voi mennä baariin riekkumaan, ei muuta tunnu olevan tarjolla. Jos minua pyydettäisiin vaikka syömään ravintolaan tai elokuviin, lähtisin heti. Tai vaikka viettämään elokuvailtaan kavereiden kesken, en miettisi kahdesti. En ole nyt vaan itse jaksanut olla kovin aktiivinen ja järjestää moisia itse. Ja vaikka elämäntilanteeni on mitä on, se ei poista sitä, että rakastan aikaa ystävien kanssa ja tarvin lapsivapaata omaa aikaa ja juttuseuraa aina silloin tällöin.
Miten vauvat voivat ja miten minä voin?
Kävin kontrolliultrassa, jossa tarkastettiin toisen vauvan sydänrakenteet, jotka jäivät rakenneultrassa liian piiloon. Kaikki oli kunnossa. Pojat ovat täysin saman kokoisia ja liikkuvaisia pieniä murusia. Vielä he mahtuvat kääntyilemään ja ovatkin milloin pää alaspäin ja pää ylöspäin. Tällä hetkellä ilmeisesti ainakin toisen jalat ovat alaspäin. Virtsarakkoni kertoo aika ajoin minulle sellaista viestiä... Tällä hetkellä vauvojen pitäisi painaa vähän vajaa 800g jos ovat omaa tahtiaan kasvaneet. Viimeksi painot molemmilla oli 600g.
Vähän reilun viikon päästä poikien ptäisi painaa kilon verran kappale. Silloin alan olemaan siinä koossa, mitä normaalisti yhtä lasta odottava äiti on vauvan ollessa täysiaikainen. Raskas olo vaivaa aina silloin tällöin ja öisin on toisinaan todella vaikea nukkua kun maha ei tunnu asettuvan minnekään hyvin. Supistelut loppuivat kun jäin kaksi viikkoa sitten sairaslomalle töistä. Stressi ja verenpaineen nouseminen aiheuttivat supistelun. Myös huonosti nukutut yöt ja aikaisin nouseminen tekivät olon kaameaksi. Nyt voin todeta, että vaikka vähillä vaivoilla mielestäni edelleen olen päässyt, on kahden odottaminen täysin eri asia kuin yhden odottaminen. Tämä on oikeasti tuplasti raskaampaa.
Vaikka olen melko hyvässä kunnossa fyysisesti, en pysty enää tekemään paljoa asioita. Kävin shoppailemassa vauvan vaatteita kauppakeskuksessa, jonka jälkeen olin aivan naatti. Reissu ei kestänyt paria tuntia pidempään, mutta loppupäivä ja osa seuraavaa oli vietettävä toipuen sängyn pohjalla. Liitoskivut ovat kovat ja käännökset sängyssä tuottavat tuskaa. Herään jokaiseen käännökseen yöllä. Lantiota särkee ja virtsarakko on pinteessä. Jos en syö kokoajan, alkaa huimata ja oksettaa. Melko usein myös närästää. Hormoonit aiheuttavat vähän väliä poraamista ja suuttumista ja tunnen oloni melko usein apeaksi. Onneksi noista lapsukaisista saa päivittäin roiman annoksen positiivista energiaa. (Vaikka kyllä ne tuottavat negatiivistakin energiaa kaikella kiukulla ja räyhällä, jota mahtuu myös jokaiseen päivään...)
Ja pidän siis tätä kuntoa kuitenkin melko hyvänä. Pystyn hoitamaan aika hyvin vielä lapsiani ja jaksan touhuta heidän kanssaan. Saan vielä siivottua kunhan vain jaksan siivoukseen ryhtyä. Väsymys painaa oikeastaan kokoajan. Selkä on vielä kestänyt, mutta tunnen kyllä kuinka se melkein on niksahtanut viimeisen viikon aikana monesti pois paikaltaan. Jos niin käy, sen jälkeen se vaivaa koko loppuraskauden. Mutta oletin sen olevan nyt jo mennyttä, joten olen tästä kestävyydestä positiivisesti yllättynyt!
Ei kai tässä muuta... Ensi viikolla aloitamme miehen kanssa laittaa vauvojen huonetta kuntoon. Luvassa seinien tapetointia ja sisustusta. Viimeiset hankinnatkin tehdään myös pian. Pidän takarajana raskausviikkoa 30. Tuolloin pitää kaiken olla valmista, koska sen jälkeen haluan alkaa valmistautua mahdolliseen vauvojen tulemiseen. Eikä toivoakaan, että edes jaksaisin enää kauaa laittaa asioita kuntoon vauvoja varten... Jos jo seuraavassa blogissa olisi niitä kivoja kuviakin, eikä tälläistä apeaa vuodatusta maailman tolasta. Nyt nukkumaan kunhan pojat masussa rauhoittuvat. Taisin ahmia liian paljon karkkia tätä kirjoittaessa kun neljä jalkaa pyrkii minusta läpi tällä hetkellä :D
Autopesussa aloin selittää miehelleni innoissani jotain juttua, jonka olin lukenut monikkoäitien ryhmästä, jota tällä hetkellä selailen päivittäin aika paljon. Mies totesi "Ei mua kyllä oikeestaan kiinnosta... Puhut aina vaan nykyään siitä mitä kukakin siellä sanoi, mitä teki, kuka synnytti ja millaiset vauvat". Tämä oli minulle liikaa. Tajusin, että eihän minun elämässäni tapahdu mitään mistä kertoa kenellekään yhtään mitään. Voin kertoa, että molemmat lapseni ovat sairastaneet, pesin pyykkiä tänään, vähän on supistellut ja sain ihan hyvin nukuttua päiväunet. Mutta siinä se. Ei minulla ole muuta kerrottavaa.
Mistä tämä johtuu? Olen tässä puolen vuoden aikana ollessani raskaana, viettänyt aikani pääosin kotona lasteni kanssa. Puolessa vuodessa olen ollut ilman lapsia vappuna, Tuska festarien ajan kesäkuun lopulla, toissapäivänä ystävä pyysi syömään ONNEKSI ja satunnaisesti poikkesin alkuraskaudessa iltakahvilla kaverin luona. Mistä helvetistä minä kerron jollen muiden elämästä, jota somesta luen, kun omassani ei tapahdu mitään muuta kuin perheeseen ja kaksosten odottamiseen liittyviä asioita. Syy sille miksei mitään tapahdu on se, ettei minua pyydetä oikeastaan yhtään mihinkään ilman lapsia tai sitten jos jonkun kerran on pyydetty, en ole jostain syystä päässyt. Itse en myöskään ole vartavasten kutsunut itseäni toisten luo.
Olen varmasti tällä hetkellä melko tylsää seuraa. Elämäni pyörii vauvojen ympärille ja vaikka yrittäisin muuta, puhun raskaudesta ja tulevaisuudesta aina välillä. Minulla on hirveä tarve purkaa ajatuksia ihmisille, koska olen oikeasti päätymässä tilanteeseen, johon en edes tiedä oikeastaan miten pitäisi valmistautua. Tulevaisuus neljän pienen lapsen äitinä pelottaa ja jännittää, tietysti. Onneksi on tuo kaksosryhmä, jossa naiset ymmärtävät mitä minä käyn läpi ja jaksavat kuunnella mieltäni painavia asioita. Toisaalta silti mietin sitäkin, että kyllä oikean ystävän pitäisi jaksaa kuunnella ja ymmärtää myös sitä, mitä olen käymässä läpi tällä hetkellä vaikkei se omaa elämää niin koskettaisi tai olisi kaukana siitä, mikä se oma elämäntilanne on.
Suoraan sanottuna tekisi todella hyvää päästä välillä jonnekin ihan itsekseen ilman, että syliini vaati 2 tai 4-vuotias kokoajan, ja höpöttää kaverille niitä näitä ja yrittää poistaa hetkeksi mielestä vauvanvaatteet, mitä pitää hankkia, onko kaikki valmista, millaiset tuttipullot, paskavaipparoskikset, ammeet, rintakumit, maidonkerääjät, rinnanlämmittimet tai kakkatahranpoistoaineet pitää vielä ostaa. Onneksi yksi luottoystäväni, joka on pyydetty kummiksikin toiselle kaksosista, poikkeaa meille juoruilemaan aina silloin tällöin iltaisin kun lapset ovat jo nukkumassa.
Tuntuu toisaalta ikävältä, ettei minulla ole mitään tekemistä ja vain minun seurani ei kelpaa tällä hetkellä oikeastaan kenellekään. Tai ainakaan en ole kenenkään ykkösvaihtoehto, jos haluaa tehdä jotain kivaa tai tavata kiinnostavan ihmisen. Jos jonnekin kutsutaan, kutsu koskee minua ja lapsiani. Olen tottunut viettämään aikaa kavereiden kanssa paljonkin ilman lapsia, mutta ajanvietto on sisältänyt lähes aina alkoholia ja juhlimista. Nyt kun en voi mennä baariin riekkumaan, ei muuta tunnu olevan tarjolla. Jos minua pyydettäisiin vaikka syömään ravintolaan tai elokuviin, lähtisin heti. Tai vaikka viettämään elokuvailtaan kavereiden kesken, en miettisi kahdesti. En ole nyt vaan itse jaksanut olla kovin aktiivinen ja järjestää moisia itse. Ja vaikka elämäntilanteeni on mitä on, se ei poista sitä, että rakastan aikaa ystävien kanssa ja tarvin lapsivapaata omaa aikaa ja juttuseuraa aina silloin tällöin.
Miten vauvat voivat ja miten minä voin?
Kävin kontrolliultrassa, jossa tarkastettiin toisen vauvan sydänrakenteet, jotka jäivät rakenneultrassa liian piiloon. Kaikki oli kunnossa. Pojat ovat täysin saman kokoisia ja liikkuvaisia pieniä murusia. Vielä he mahtuvat kääntyilemään ja ovatkin milloin pää alaspäin ja pää ylöspäin. Tällä hetkellä ilmeisesti ainakin toisen jalat ovat alaspäin. Virtsarakkoni kertoo aika ajoin minulle sellaista viestiä... Tällä hetkellä vauvojen pitäisi painaa vähän vajaa 800g jos ovat omaa tahtiaan kasvaneet. Viimeksi painot molemmilla oli 600g.
Vähän reilun viikon päästä poikien ptäisi painaa kilon verran kappale. Silloin alan olemaan siinä koossa, mitä normaalisti yhtä lasta odottava äiti on vauvan ollessa täysiaikainen. Raskas olo vaivaa aina silloin tällöin ja öisin on toisinaan todella vaikea nukkua kun maha ei tunnu asettuvan minnekään hyvin. Supistelut loppuivat kun jäin kaksi viikkoa sitten sairaslomalle töistä. Stressi ja verenpaineen nouseminen aiheuttivat supistelun. Myös huonosti nukutut yöt ja aikaisin nouseminen tekivät olon kaameaksi. Nyt voin todeta, että vaikka vähillä vaivoilla mielestäni edelleen olen päässyt, on kahden odottaminen täysin eri asia kuin yhden odottaminen. Tämä on oikeasti tuplasti raskaampaa.
Vaikka olen melko hyvässä kunnossa fyysisesti, en pysty enää tekemään paljoa asioita. Kävin shoppailemassa vauvan vaatteita kauppakeskuksessa, jonka jälkeen olin aivan naatti. Reissu ei kestänyt paria tuntia pidempään, mutta loppupäivä ja osa seuraavaa oli vietettävä toipuen sängyn pohjalla. Liitoskivut ovat kovat ja käännökset sängyssä tuottavat tuskaa. Herään jokaiseen käännökseen yöllä. Lantiota särkee ja virtsarakko on pinteessä. Jos en syö kokoajan, alkaa huimata ja oksettaa. Melko usein myös närästää. Hormoonit aiheuttavat vähän väliä poraamista ja suuttumista ja tunnen oloni melko usein apeaksi. Onneksi noista lapsukaisista saa päivittäin roiman annoksen positiivista energiaa. (Vaikka kyllä ne tuottavat negatiivistakin energiaa kaikella kiukulla ja räyhällä, jota mahtuu myös jokaiseen päivään...)
Ja pidän siis tätä kuntoa kuitenkin melko hyvänä. Pystyn hoitamaan aika hyvin vielä lapsiani ja jaksan touhuta heidän kanssaan. Saan vielä siivottua kunhan vain jaksan siivoukseen ryhtyä. Väsymys painaa oikeastaan kokoajan. Selkä on vielä kestänyt, mutta tunnen kyllä kuinka se melkein on niksahtanut viimeisen viikon aikana monesti pois paikaltaan. Jos niin käy, sen jälkeen se vaivaa koko loppuraskauden. Mutta oletin sen olevan nyt jo mennyttä, joten olen tästä kestävyydestä positiivisesti yllättynyt!
Ei kai tässä muuta... Ensi viikolla aloitamme miehen kanssa laittaa vauvojen huonetta kuntoon. Luvassa seinien tapetointia ja sisustusta. Viimeiset hankinnatkin tehdään myös pian. Pidän takarajana raskausviikkoa 30. Tuolloin pitää kaiken olla valmista, koska sen jälkeen haluan alkaa valmistautua mahdolliseen vauvojen tulemiseen. Eikä toivoakaan, että edes jaksaisin enää kauaa laittaa asioita kuntoon vauvoja varten... Jos jo seuraavassa blogissa olisi niitä kivoja kuviakin, eikä tälläistä apeaa vuodatusta maailman tolasta. Nyt nukkumaan kunhan pojat masussa rauhoittuvat. Taisin ahmia liian paljon karkkia tätä kirjoittaessa kun neljä jalkaa pyrkii minusta läpi tällä hetkellä :D
maanantai 3. elokuuta 2015
Lääkärikäynti ja saikkukomennus, alkoikohan nyt jo lopullinen loma?
Viikko sitten palasin lomalta töihin. Töihin paluu sinänsä oli aika helppoa ja pääsin takaisin töiden rytmiin nopeasti. Työpaikalla ei ollut onneksi tapahtunut mitään mullistavaa, joten oli helppo päästä alkuun. Jo alkupäivinä kävi selväksi, että aikaisin herääminen ja se, ettei päivän aikana pysty ottamaan lepohetkeä tulisi olemaan haaste. Puolen päivän jälkeen alkoi väkisin silmät lurpsahdella kiinni ja kahvia kului yli sallittujen rajojen. Lisäksi jatkuva nälkä piinasi ja puolessa välissä työpäivää oli toimiston pöytä täyttynyt leipälautasista ja välipalaroskista.
Kaiken kaikkiaan viime viikko meni kuitenkin ihan hyvin ja sain monta asiaa hoidettua. Ongelmat alkoikin sitten viime viikonlopun aikaan. Supistuksia tuli tiheämmin kuin ennen ja olo oli jotenkin todella raskas. Pienikin ponnistelu tuntui liian raskaalta ja olisin halunnut vain nukkua tai maata. Selässäkin alkoi tuntua viikon toimistotuolilla istuminen. Liitoskivuista puhumattakaan.... Edellisissäkin raskauksissa liitoskivut ovat olleet loppuaikana kovia, mutta nyt kaksosraskaudessa nekin ovat saaneet aivan uuden merkityksen. Yöllä herää joka kerta kun kääntää kyljeä, esim maton suoristaminen toisella jalalla aiheuttaa hirveän kivun, kenkiä laittaessa jalan nostaminen on kauheaa... Ja kipu ei todellakaan ole mikään pieni vihlaisu vaan tuntuu, kuin luu oikeasta katkeaisi keskeltä.
No, eilen päivän aikana supistelu muuttui entistä tiheämmäksi. Edelleen supistukset olivat melko kivuttomia, mutta kuitenkin ikävän tuntuisia ja kestivät pahimillaan minuutinkin kerrallaan. Supistuksen aikana hengittäminen on vaikeea ja hikikarpalot kohoavat otsalle. Lopulta supistelu jätti paineen tunteen alavatsalle. Sain kyllä nukuttua ihan hyvin panadolin voimalla ja uskoin, että yön lepääminen parantaisi tilanteen. Toisin kuitenkin kävi.
Lähdin töihin tänään kun olo oli ihan ok. Hyvin äkkiä kuitenkin selvisi, ettei supistelu ollutkaan loppunut. Seurailin supistuksia jonkun aikaa, mutta päätin ottaa yhteyttä neuvolaan siinä vaiheessa kun tuli supistus, joka tuntui selän puolella ja oli selkeästi kipeämpi kuin edelliset. Neuvolan terkka ajatteli, että varaa minulle lääkäriajan huomiselle terveyskeskukseen. Päätin kuitenkin, että haluan kuulla toisen mielipiteen ja soitin vielä äitiyspolille. Siellä oltiin ehdottomasti sitä mieltä, että näytille pitää lähteä etenkin kun on kyse kaksosraskaudesta, joka on jo sinänsä riski ennenaikaiselle synnytykselle.
Lähdin kesken työpäivän tarkastukseen. Odotella ei onneksi tarvinut pitkään, vaan pääsin noin 5min istuskelun jälkeen lääkärille. Kohdunkanavaa oli jäljellä reilusti ja se oli hyvin edelleen kiinni, eli onneksi supistukset eivät olleet tehneet mitään tuhoa. Lääkäri otti kuitenkin kaksi erilaista liuskatestiä, toisen tarkastaakseen onko lapsivettä tihkunut ja toisella mitattiin jokin proteiiniarvo. Lapsivesitesti oli puhdas negatiivinen, mutta proteiininäyte oli puolestaan positiivinen. Kysyin mitä se sitten tarkoittaa johon lääkäri vastasi "se on tällainen testi joka positiivisena saattaa kieliä mahdollisuudesta ennenaikaiseen synnytykseen". Kyllä siinä hetkeksi meikäläisen hymy hyytyi, mutta lääkäri lohdutteli, ettei se yksistään kerro välttämättä mitään kun kohdunkaulan tilanne on edelleen ihan hyvä.
Saikkua kuitenkin napsahti heti kaksi viikkoa, eli siihen saakka, että pääsen seuraavaan ultraäänitutkimukseen. Kolmesta jäljellä olevasta työviikosta siis napsastiin kaksi pois. Vuodelepoa ei määrätty, mutta kuulemma kaikki ylimääräinen ponnistelu on nyt jätettävä pois ja lasten hoitamiseen olisi hyvä saada apukäsiä, mutta se asia on onneksi jo oletettavasti ratkaistu. Saa nähdä kuinka paljon alkaa jalanpohjat polttaa, kun minun (ikuisen häärääjän) on oikeasti pakko ottaa rauhallisesti. Kun olen kotona, minun on äärimmäisen vaikea olla siivoamatta tai tekemättä jotain...
Joo, sinänsä ihan kiva saada levätä kun töissä istuskelu tuntuu niin raskaalta, mutta minulla on ihan oikeasti sellaisia töitä mitä minun pitää tehdä. Sain onneksi sovittua, että teen kotoa käsin jotain pakollisia juttuja. Lähinnä pidän niin tärkeänä minun tulevan sijaiseni perehdyttämistä, että haluan hoitaa oman osuuteni perehdytyksessä huolella. Aion siis käyttää tämän kaksiviikkoisen perehdytyksen kirjoittamiseen ja työvuorolistan tekemiseen.
Ultrassa tänään kaikki oli muuten ihan hyvin. Pojat olivat taas vilkkaita ja kasvaneetkin hienosti. Molemmat painavat nyt hieman yli 500g. Mitat olivat hyvät, lapsivettä oli riittävästi ja kaikki vaikutti olevan hyvin. A vauva eli herra Ryty on perätilassa potkimassa virtsarakkoa ja kohdunkanavaa ja B, eli Jumperi on nyt kääntänyt päänsä alaspäin. Toivotaan, että positiivinen liuska olisi vaan ihan jotain vaaratonta. Pitää kuitenkin seurailla näitä supistuksia, joita siis tulee edelleen. Kyllä pienten nyt pitäisi jaksaa pysytellä mahassa vielä ainakin kaksi kuukautta, jotta olisi paremmat edellytykset selviytyä mahan ulkopuolella. Lääkäri kertoi, että jos supistelu jatkuu aktiivisena vaikuttaen kohdun kanavaan tai tilanne jotenkin muuten muuttuu huonompaan, minut viskataan TYKS:iin. Toivotaan nyt kuitenkin, että tämä tästä rauhoittuu...
Mies on ollut myös sairaslomalla murtuneen kylkiluunsa vuoksi. Olen ilolla seurannut, kuinka nuo pienet pojat ovat luoneet entistäkin vankempaa suhdetta isäänsä. Mies on tehnyt aina paljon töitä ja pojat ovat olleet yleensä päivät hoitopaikassa ja illat minun kanssani. Se, että he ovat saaneet viettää isän kanssa aikaa, on ollut enemmänkin kiva poikkeus. Nyt he ovat saaneet olla isin kanssa paljon enemmän ja sen kyllä huomaa.
Kävin viikonloppuna poikien kanssa kaverin luona ja mökillä. Molemmilla kerroilla kun palasimme kotiin, pienempi 2-vuotias huusi heti jo kotipihassa autossa "IHIIII IHIII!" ja vanhempi huusi iskää. Kun kerroin, ettei isä nyt olekaan kotona, siitä seurasi valtava poru molemmilta. Illalla nukkumaan mennessä alahuulet väpätti kun isi ei ollut peittelemässä. Ehkä hälyttävin merkki oli se, että molemmat pojat sattuivat näkemään yöllä painajaista ja huusivat isiä. Anteeksi mitä?! Tähän päivään saakka se on ollut äiti, jonka pitää tulla lohduttamaan. :D Mutta ihanaa. Ihanaa, että heillä on tuollainen isi jota kaivata ja joka heidän kanssa touhuaa, rakastaa ja huolehtii.
Vieläkään en päässyt kirjoittamaan hankinnoista... Enkä saanut aikaiseksi laittaa kivoja kuvia... No, ehkä jo seuraava teksi käsittelee sitten niitä hankintoja :D
Kaiken kaikkiaan viime viikko meni kuitenkin ihan hyvin ja sain monta asiaa hoidettua. Ongelmat alkoikin sitten viime viikonlopun aikaan. Supistuksia tuli tiheämmin kuin ennen ja olo oli jotenkin todella raskas. Pienikin ponnistelu tuntui liian raskaalta ja olisin halunnut vain nukkua tai maata. Selässäkin alkoi tuntua viikon toimistotuolilla istuminen. Liitoskivuista puhumattakaan.... Edellisissäkin raskauksissa liitoskivut ovat olleet loppuaikana kovia, mutta nyt kaksosraskaudessa nekin ovat saaneet aivan uuden merkityksen. Yöllä herää joka kerta kun kääntää kyljeä, esim maton suoristaminen toisella jalalla aiheuttaa hirveän kivun, kenkiä laittaessa jalan nostaminen on kauheaa... Ja kipu ei todellakaan ole mikään pieni vihlaisu vaan tuntuu, kuin luu oikeasta katkeaisi keskeltä.
No, eilen päivän aikana supistelu muuttui entistä tiheämmäksi. Edelleen supistukset olivat melko kivuttomia, mutta kuitenkin ikävän tuntuisia ja kestivät pahimillaan minuutinkin kerrallaan. Supistuksen aikana hengittäminen on vaikeea ja hikikarpalot kohoavat otsalle. Lopulta supistelu jätti paineen tunteen alavatsalle. Sain kyllä nukuttua ihan hyvin panadolin voimalla ja uskoin, että yön lepääminen parantaisi tilanteen. Toisin kuitenkin kävi.
Lähdin töihin tänään kun olo oli ihan ok. Hyvin äkkiä kuitenkin selvisi, ettei supistelu ollutkaan loppunut. Seurailin supistuksia jonkun aikaa, mutta päätin ottaa yhteyttä neuvolaan siinä vaiheessa kun tuli supistus, joka tuntui selän puolella ja oli selkeästi kipeämpi kuin edelliset. Neuvolan terkka ajatteli, että varaa minulle lääkäriajan huomiselle terveyskeskukseen. Päätin kuitenkin, että haluan kuulla toisen mielipiteen ja soitin vielä äitiyspolille. Siellä oltiin ehdottomasti sitä mieltä, että näytille pitää lähteä etenkin kun on kyse kaksosraskaudesta, joka on jo sinänsä riski ennenaikaiselle synnytykselle.
Lähdin kesken työpäivän tarkastukseen. Odotella ei onneksi tarvinut pitkään, vaan pääsin noin 5min istuskelun jälkeen lääkärille. Kohdunkanavaa oli jäljellä reilusti ja se oli hyvin edelleen kiinni, eli onneksi supistukset eivät olleet tehneet mitään tuhoa. Lääkäri otti kuitenkin kaksi erilaista liuskatestiä, toisen tarkastaakseen onko lapsivettä tihkunut ja toisella mitattiin jokin proteiiniarvo. Lapsivesitesti oli puhdas negatiivinen, mutta proteiininäyte oli puolestaan positiivinen. Kysyin mitä se sitten tarkoittaa johon lääkäri vastasi "se on tällainen testi joka positiivisena saattaa kieliä mahdollisuudesta ennenaikaiseen synnytykseen". Kyllä siinä hetkeksi meikäläisen hymy hyytyi, mutta lääkäri lohdutteli, ettei se yksistään kerro välttämättä mitään kun kohdunkaulan tilanne on edelleen ihan hyvä.
Saikkua kuitenkin napsahti heti kaksi viikkoa, eli siihen saakka, että pääsen seuraavaan ultraäänitutkimukseen. Kolmesta jäljellä olevasta työviikosta siis napsastiin kaksi pois. Vuodelepoa ei määrätty, mutta kuulemma kaikki ylimääräinen ponnistelu on nyt jätettävä pois ja lasten hoitamiseen olisi hyvä saada apukäsiä, mutta se asia on onneksi jo oletettavasti ratkaistu. Saa nähdä kuinka paljon alkaa jalanpohjat polttaa, kun minun (ikuisen häärääjän) on oikeasti pakko ottaa rauhallisesti. Kun olen kotona, minun on äärimmäisen vaikea olla siivoamatta tai tekemättä jotain...
Joo, sinänsä ihan kiva saada levätä kun töissä istuskelu tuntuu niin raskaalta, mutta minulla on ihan oikeasti sellaisia töitä mitä minun pitää tehdä. Sain onneksi sovittua, että teen kotoa käsin jotain pakollisia juttuja. Lähinnä pidän niin tärkeänä minun tulevan sijaiseni perehdyttämistä, että haluan hoitaa oman osuuteni perehdytyksessä huolella. Aion siis käyttää tämän kaksiviikkoisen perehdytyksen kirjoittamiseen ja työvuorolistan tekemiseen.
Ultrassa tänään kaikki oli muuten ihan hyvin. Pojat olivat taas vilkkaita ja kasvaneetkin hienosti. Molemmat painavat nyt hieman yli 500g. Mitat olivat hyvät, lapsivettä oli riittävästi ja kaikki vaikutti olevan hyvin. A vauva eli herra Ryty on perätilassa potkimassa virtsarakkoa ja kohdunkanavaa ja B, eli Jumperi on nyt kääntänyt päänsä alaspäin. Toivotaan, että positiivinen liuska olisi vaan ihan jotain vaaratonta. Pitää kuitenkin seurailla näitä supistuksia, joita siis tulee edelleen. Kyllä pienten nyt pitäisi jaksaa pysytellä mahassa vielä ainakin kaksi kuukautta, jotta olisi paremmat edellytykset selviytyä mahan ulkopuolella. Lääkäri kertoi, että jos supistelu jatkuu aktiivisena vaikuttaen kohdun kanavaan tai tilanne jotenkin muuten muuttuu huonompaan, minut viskataan TYKS:iin. Toivotaan nyt kuitenkin, että tämä tästä rauhoittuu...
Mun ihanat mieheni
Mies on ollut myös sairaslomalla murtuneen kylkiluunsa vuoksi. Olen ilolla seurannut, kuinka nuo pienet pojat ovat luoneet entistäkin vankempaa suhdetta isäänsä. Mies on tehnyt aina paljon töitä ja pojat ovat olleet yleensä päivät hoitopaikassa ja illat minun kanssani. Se, että he ovat saaneet viettää isän kanssa aikaa, on ollut enemmänkin kiva poikkeus. Nyt he ovat saaneet olla isin kanssa paljon enemmän ja sen kyllä huomaa.
Kävin viikonloppuna poikien kanssa kaverin luona ja mökillä. Molemmilla kerroilla kun palasimme kotiin, pienempi 2-vuotias huusi heti jo kotipihassa autossa "IHIIII IHIII!" ja vanhempi huusi iskää. Kun kerroin, ettei isä nyt olekaan kotona, siitä seurasi valtava poru molemmilta. Illalla nukkumaan mennessä alahuulet väpätti kun isi ei ollut peittelemässä. Ehkä hälyttävin merkki oli se, että molemmat pojat sattuivat näkemään yöllä painajaista ja huusivat isiä. Anteeksi mitä?! Tähän päivään saakka se on ollut äiti, jonka pitää tulla lohduttamaan. :D Mutta ihanaa. Ihanaa, että heillä on tuollainen isi jota kaivata ja joka heidän kanssa touhuaa, rakastaa ja huolehtii.
Vieläkään en päässyt kirjoittamaan hankinnoista... Enkä saanut aikaiseksi laittaa kivoja kuvia... No, ehkä jo seuraava teksi käsittelee sitten niitä hankintoja :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)