Uhmakohtaukset - hetki jolloin tekisi mieli pakata laukku ja ottaa hatkat

Veikkaan, että jokainen äiti ja isä, jolla on taapero tai sitä vanhempi lapsi tietää, mitä tarkoittaa se hetki, kun tekisi mieli pakata kassi ja lähteä ovesta ulos. Jättää kirkuva lapsi tai useampi lapsi kämppään purkamaan turhautunutta raivoaan. Toki se on nanosekunnin ajatus, joka tunkee väkisin päähän siinä kohtaa, kun lapsen täysin vailla järkeä oleva kirkuminen ja raivoaminen on kestänyt päiviä, viikkoja, tai jopa kuukausia. Putkeen sitä saatta joutua kuulemaan tunnin, ehkä kaksi tai kolmekin.

Tällä hetkellä nuo pojankoltiaiset leikkivät kivasti keskenään ja antavat minun rauhassa kirjoitella blogia. Mutta palataanpas tästä hetkestä pari tuntia takaisin...

Päätin viimein käydä läpi poikien vaatekaappeja. Siivoilla pieniä vaatteita korjuun kaksosia varten ja viikata nätisti sopivat heidän uusiin omiin kaappeihin. Menimme poikien kanssa yläkertaan. Noin 15 minuuttia kaikki oli hyvin. Isompi löysi itselleen pikkulegot, joiden kanssa neuvoin menemään pöydän viereen ja rakentaa niitä siinä pöydän päällä, jottei pieni kaksivuotinen mene syömään ja sotkemaan legoja heti. Tämä oli virhe. Suuri virhe.

Tiedättehän, kun toisella on jotain, on se sitten käytetty nenäliina, kattilan kansi, karkkipaperi, ihan mitä tahansa, se pitää olla molemmilla yhtä aikaa. Aivan yhden tekevää, pystyykö sillä edes leikkimään, mutta se on saatava, keinolla millä hyvänsä. Sota koitti siis välittömästi kun pienempi ei saanut koskea isomman pikkulegoihin.

Alkoi raivokas huuto. Ai niin, unohdin mainita luovuttaneeni vaipan pukemisen alakerrassa, kun siitä oli aiemmin raivottu, joten pienempi oli ilman vaippaa. Huudon keskellä pienempi päästi molemmat tavarat lattialle. Siivosin. Pieni meni kokoajan pöydän viereen repimään legoja. "Ei, sinä et mene siihen". Siirsin poikaa pois pöydän vierestä noin 100 000 kertaa. Huuto vain jatkui ja jatkui. Välissä viikkasin paidan, siirsin poikaa pois, viikkasin housut, siirsin poikaa pois. Isompi suuttui ja potkaisi pari kertaa pienempää. 

Tätä kesti tunnin. Lopulta luovutin ja lähdin pienemmän kanssa alakertaan. Sanoin isommalle, että nyt hän saa rauhassa koota legoja. Isompi oli täysin uupunut pienen huutoon ja ajattelin, että on oikeudenmukaista antaa hänelle rauha leikkiä. Mutta kuinkas kävikään. Pienen heitellessä leluja päin seinää ja raivotessa minulle koska olen tyhmä enkä anna hänen sontia ilman vaippaa yläkerrassa enkä niellä pikkulegoja, isompi huutaa alakerran portilta "mul tuli ihan tylsää, mää tuun alas". Hän siis oli yläkerrassa tasan 3 minuuttia sen jälkeen kun olimme tulleet pienen kanssa alas. Huoh.

No ei tässä vielä kaikki. Painimme pienen kanssa puolisen tuntia alakerrassa. Jäähytin, pidin kiinnipidossa, komensin, korotin ääntä, yritin halata ja pitää sylissä, mutta kaiken jälkeen sain nipistyksiä, lyöntejä potkuja, nenäräkää ja kuolaa vaatteeni täyteen ja huutoraivoa päin naamaa. Otin aikalisän ja sulloin pienemmän pinnasänkyyn ja ajattelin etsiä puhelimeni ja hankkia vertaistukea mieheltäni, joka on töissä. Myönnettäköön, että tässä kohtaa tykytti ohimossa aika kovaa ja aloin olla neuvoton.

Yllättäen en löytänyt puhelinta. Pyysin esikoista etsimään kanssani puhelinta. Sanoin, että jos hän löytää sen niin voidaan katsoa onko kaapissa hänelle löytöpalkkio. Hän ei löytänyt ja lopulta alkoikin touhuta muuta. Löysin viimein luurini itse. Esikoinen huomasi minun löytäneen sen. "Anna mulle nyt sitten yllätyspalkinto ja karkkia!". Totesin, että eiei, se oli niin että jos mun kanssani etsit ja löydät niin sitten, mutta eihän esikoinen enää edes etsinyt vaan touhusi ihan muita juttuja. Poika puri hampaat yhteen, pää alkoi muuttua punaiseksi ja täristä ja viimein suu aukesi ja infernaalinen kirkuminen alkoi.

Kuopus huusi edelleen pinnasängyssä ja nyt esikoinen kirkui pää punaisena edessääni. Ei. Ei. Eiiii!

-Tässä kohtaa koitti hetki: Jumal*uta nyt mä kyllä jätän nämä tänne ja lähden!!!!!!

No, hengitin syvään ja menin keittiöön hampaat ääniesteenä yhteen kiristyneenä kerran karjasemaan perkelettä. Hengitin uudelleen syvään. Palasin, esikoinen jäähylle. Sain yhden potkun häneltäkin, joka kyllä on täysin ennen kuulumatonta. Isompi ei juuri koskaan tee sellaista edes suuttuessaan mielettömästi. Menin lohduttamaan kuopusta. Hän rauhoittui. Esikoinen huusi edelleen, soitin miehelle ja rauhotuin. Menin vessaan, jossa isompi oli jäähyllä. Esikoinen totesi, että "mä en kyllä enää koskaan leiki sun kanssa". Vastasin, että noin ei kyllä saa kelleen sanoa, sitäpaitsi jos hän niin haluaa niin asia sopii kyllä minulle. Kysyin, että tehdäänkö diili, ettei enää koskaan leikitä kun kerran niin haluaa. Empimisen jälkeen esikoinen tuli halaamaan minua. Pyysi anteeksi.

Tässä kohtaa minä itse pyysin myös anteeksi. Mielestäni on tärkeää kasvatuksessa osata myös itse pyytää lapselta anteeksi. Ei voi kasvattaa lasta niin, että "tee niinkuin minä käsken, älä niinkuin minä teen". Jos lapsen pitää pyytää anteeksi, pitää myös aikuisen, jos siihen on syytä. Itse pyysin anteeksi sitä, että olin niin vihainen ja korotin ääneni. Keskustelimme siitä, että joskus menee hermot ja se on ihan sallittua. Sen sijaan haukkuminen, potkiminen, nipistäminen, lyöminen jne. ei ole sallittua koskaan eikä ikinä. Halattiin kaikki toisiamme ja se oli sitten siinä.

Uhmaikä, turhauttavaa muttei turhaa

Uhmaikä kuuluu lapsen kehitykseen. Jos lapsella ei olisi minkäänlaista uhmaa, silloin on vanhemman mielestäni syytä huolestua. Lapset ovat temperamentiltaan erilaisia ja toisen uhma on rajumpaa kuin toisen. Esikoisen uhma oli pientä kiukuttelua verrattuna kuopuksen uhmaan. Se, että lapsi uhmaa kielii siitä, että lapsi uskaltaa näyttää tunteensa ja alkaa hiljalleen itsenäistyä. Ympäristö on turvallinen ja hän tietää, ettei häntä hylätä vaikka käyttäytyisi kuinka huonosti. Tärkeintä on uhmakohtausten jälkeen käydä tilanne läpi sillä tasolla, kuin lapsen ikä antaa myöden. Keskustellaan, halataan ja todetaan, että rakastetaan toisiamme vaikka kuinka hermo menisi.

Tässä vielä pätkä MLL:n vanhempainnetin sivuilta liittyen uhmaikään. Sieltä muuten löytyy paljon hyviä vinkkejä arjen pulmatilanteisiin :)

"Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä.

Kun lapsi pontevasti ja ärsyttävän usein ilmaisee EI, se on hyvä merkki siitä, että lapsi on itsenäistymässä vanhemmistaan. Ei-sanan käyttäminen antaa lapselle tunteen itsenäisyydestä ja itsensä hallinnasta, vaikka aina se ei johdakaan hänen toivomaansa lopputulokseen.

Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä: rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle."

(http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/lapsi_on_uhmaiassa/)

Haaveena suursiivous

Olen laiminlyönyt kotityöt. Tai sanotaanko, että olen priorisoinut aikani työpäivien jälkeen nukkumiseen ja lasten kanssa touhuamiseen. Pyykkiä (puhdasta ja likaista), tiskiä, roskia, romua, tyhjiä pulloja, koiran karvaa... Lapsiahan ei tämä siivottomuus ei kiinnosta pätkääkään, mutta itsellä tuntuu järki menevän näiden röykkiöiden keskellä. Nyt kun viimein mulla on vähän vapaata, ei auta muu kuin yrittää saada lapset pois jaloista ja tarttua toimeen. Haaveilen siis illalla kirjoittavani tekstin, jossa olisi kuvia siististä asunnosta. Meillä on oikeastaan aika kiva koti, kunhan lattia on näkyvissä tavarapaljouden keskeltä ja hyllyillä on niille kuuluvat tavarat, eikä likaisia astioita, leluja ja romua.

Sen lisäksi, että koko "lukaali" pitäisi siivota lattiasta kattoon, pitää myös käydä lasten talvivaatteet läpi ja tunkea niitä varastoihin. Oletettavasti toppavaatteita ei enää tarvita, toivottavasti! Muuten patistaisin miehen kanssani töihin, mutta mulla on taas ns. yksinhuoltajaviikonloppu; mies on aamusta iltaan töissä tänään ja huomenna.

Viimeyö oli järkyttävä. Nuoremmalla oli jonkinlaisia vatsavaivoja ilmeisesti, ja hän itki ja kiukutteli koko yön. Herätessä mulla särki taas pää aivan hitosti, mutta tällä kertaa panadol tuntui hieman auttavan pahimpaan särkyyn. Itsensä motivoiminen kotitöihin on äärimmäisen vaikeaa kun on univelkaa ja siirtäisinkin jälleen hommia, jos vain se olisi mahdollista. Tässä katastrofissa se ei vaan enää onnistu. Itsensä motivoiminen kotitöihin on muutenkin mulle vaikeaa sillä mä VIHAAN ja INHOAN siivoamista. Maailmassa mikä tahansa tekeminen on kivempaa kuin siivoaminen! Ennemmin poraan vaikka koko päivän persreikiä puuhevosille, kuin moppaan lattioita tai pesen pyykkiä.

Vuoden alussa tein hienon siivouslistan helpottamaan kodin siisteyden ylläpitämistä. Kyllä, meidän kodissa tarvitaan sellaista demetikoille tai heikkolahjaisille tehtyä muistilistaa. "Maanantai: ota pyykit narulta" jne. Lista toimi jopa 2 kuukautta! Se oli siis oikeasti toimiva systeemi, mutta sitten jotain tapahtui, lapset sairastuivat, itelle tuli joku tauti, ei voinut vähempää kiinnostaa ja listan noudattaminen jäi. Ja tässä on tulos.

Olen miettinyt, että kun tämä kotityöasia tuntuu olevan mulle ja meille nyt jo näin vaikea, että pakko luoda jotain järjestelmiä, jotta jokaiselle löytyy kaapista puhtaat kalsarit vielä sittenkin, kun lapsia on neljä. On pakko tehdä uusi siivouslista ja myös noudattaa sitä. Onneksi kohta on loma sekä mulla että miehellä, niin on aikaa enemmän keskittyä myös tähän meidän kotiin. Pidän siististä kodista ja likaista meillä ei kyllä ikinä olekaan. Tavarat vaan ovat missä sattuu ja paikat rempallaan. Haluan kuitenkin uskoa, ettemme ole ainoa lapsiperhe, jossa vanhemmat käyvät töissä eivätkä jaksa olla työpäivän jälkeen loppupäivää siivoamassa lasten sotkuja, pyykkäämässä ja pyyhkimässä pölyjä. Vaikka se itse siivoaminen on suolesta, se lopputulos on ihana kun tuoksuu puhtaalta ja voi kävellä paljain jaloin lattialla ilman, että jalanpohjat tulee täyteen muruja tai karvoja :D

Mutta pyrin toteuttamaan haaveeni siivoamisesta, kunhan olemme nukkuneet lasten kanssa päiväunet ja olen keksinyt, minne pojat pääsevät muutamaksi tunniksi hoitoon, jotta siivoaminen onnistuu. Kuopus on ollut viimepäivinä sellainen uhmahirviö ja lapset ovat olleet toistensa kurkuissa kiinni jatkuvasti, ettei siivoamisesta tule todellakaan yhtään mitään, jos joudun silmä kovana vahtimaan, etteivät pienet kullannuppuni hakkaa toisiaan pataluhiksi.

Lääkäreitä tapaamassa

Toissayönä kylkeäni alkoi pistää. Tai kiristää.. Tai no, se tuntui todella inhottavalta. Kipu oli kylkikaaressa ja se säteili myös alaselkään. Päivän mittaan kipu yltyi ja lopulta päätin soittaa neuvolaan kysäistäkseni, pitääkö tästä huolestua vai ei. Neuvolan terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että parempi lähteä päivystysajalla terveyskeskuksen lääkäriä tapaamaan, sillä munuaisessa saattaa olla jotain häikkää.

Lähdin kesken työpäivän käymään lääkärissä. Lääkäri tutkiskeli kaikki perusjutut ja kuunteli vauvan sykkeet. Kerroin kivun jo vähentyneen huomattavasti ja enää kipu oli jatkuvaa ja lievää eikä pistävää ja kovaa kuten se aiemmin oli. Lääkäri kirjoitti kuitenkin varmuuden vuoksi lähetteen keskussairaalaan. Lähetteessä luki jotain "kovasta kivusta" joka on kestänyt kaksi vuorokautta. Eli vähän oli liioteltu, mutta kai lääkäri ajatteli, että niin minut tutkittaisiin huolellisemmin. 

Päivystyksestä minut ohjattiin uuteen lasten- ja naisten taloon. On muuten äärimmäisen hienoa, että Pori on vihdoin saanut hyvät puitteet lasten ja naisten, erityisesti synnyttävien ja raskaana olevien äitien hoitamiseen. Henkilökuntakin oli oikein ystävällistä. Kuuntelin odotustilassa, kun minua nimitettiin henkilökunnan huoneessa "geminiksi". "Juu hän on gemini, kovissa selkäkivuissa". Mietiskelin mielessäni nolona, että tekisi mieli mennä sanomaan, että voin jo huomattavasti paremmin. Ja tuo geminiksi nimittäminen oli jotenkin jännää. Kaikki kaikkialla puhelivat "se gemini".

Pääsin ensimmäiseen tutkimukseen melko nopeasti. Lääkäri tutki vauvojen voinnin. Molemmilla oli kaikki hyvin. Ja luulen nähneeni toisen jalkovälissä miehekkäät vehkeet, mutta siitä ei sen enempää lääkärin kanssa keskusteltu :D Kerroin heti lääkärille, ettei kipu ole enää mitenkään valtavaa ja tulee välillä vain aaltomaisena, jonka jälkeen katoaa. Hän painotti, että on hyvin tärkeää olla tarkkana etenkin riskiraskauksissa kaikkien vaivojen suhteen. Hän kirjoitti minulle lähetteen seuraavaan ultraäänitutkimukseen, jossa ultrattaisiin munuaiset ja jotain muuta. Epäili jotain virtsa- tai munuaiskiveä tai sitten munuaisaltaan laajentumista (tai tälläisistä muistan hänen jotain maininneen). Tulehdusarvokin oli vähän koholla.

Odottelin mukavat kolme tuntia ultraan pääsyä. Kello oli kuusi, ja olin syönyt viimeksi klo 12.30. Syön muutenkin kuin hevonen tällä hetkellä, joten nälkä alkoi olla jo suoraastaan jäätävä. Sain armollisesti henkilökunnalta banaanin, kun kävin pyytämässä panadolia alkavaan migreeniin. Panadolin määräämiseen olisi tarvittu lääkärin lupa, banaanin sai "ilman reseptiä" ja anomusta :D Viimein pääsin ultraan, jossa hieman erikoinen lääkäri tutki laitteella kaiken tarpeellisen. Hän totesi muun muassa, että "jos et tiennyt, niin raskauteen voi kuulua kaikenlaisia venytyskipuja. Vauvasi on tosin niin pieni, ettei tämä missään nimessä voi olla vielä sellaista.. Mutta kuitenkin tämä voi olla sellaista venytyskipua". A: Vauvoja on kaksi ja venytyskipuja on ollut jo pitkään, B: minä tiedän mikä on venytyskipu, olen kolmatta kertaa raskaana toisin kuin sinä, C: jos tämä ei voi olla venytyskipu ja se voi olla venytyskipu kuitenkin, en ymmärrä mitä tarkoitat.

No, missään ei ollut mitään vikaa. Pääsin pois ultrasta ja menin tarkkailuhuoneeseen makaamaan päänsärkyisenä ja nälkäisenä vielä 1,5 tunniksi, kunnes viimein pääsin lääkärille vielä käymään. Hän varmisteli haluanko lähteä kotiin ja pärjäänkö kotona. Tottakai halusin jo kotiin. Hän kysyi tarvisinko sairaslomaa huomiseksi, kun olisi hyvä levätä ja tarkkailla vointia kun kyseessä on geminiraskaus. Ei kiitos, en tarvitse. Kun geminiraskaus on riskiraskaus eikä ole sama kuin yksösraskaus ja gemininä pitää tarkkailla vointia enemmän ja muistaa syödä ja juoda enemmän ja levätä ja sitä ja tätä ja tuota koska gemini.

Lähdin kotiin, söin lautasellisen jauhelihakeittoa ja leipää. Tunnin päästä söin hesen jättiläismäisen aterian.. Ehkä juuri ja juuri siis täytin kalorivajeeni :D

Itse en vieläkään ole missään vaiheessa ajatellut varsinaisesti tarvitsevani yhtään mitään enempää kuin muissakaan raskauksissa. Ehkä lääkäri huomasi hälläväliä-asenteeni ja halusi muistuttaa minua ottamaan huomioon oman vointini. Olen kyllä nyt viime aikoina alkanut huomata joitain ärsyttäviä kehon vaatimuksia, kuten ylimääräisen unen tarpeen, jotkut liikerajoitukset sekä sen, että minun on aivan pakko syödä vähän väliä tai alan voimaan pahoin.

Tänään kävin lisäksi fysioterapeutilla, jolta sain jumppaohjeita. Aloitan huomenna treenaamaan vammaselkääni ahkerammin ja pidän peukut pystyssä, että pääsen vielä kuukauden ja mahdollisesti jopa kahden ja kolmenkin kuukauden päästä vielä kävelemään. Apuvälinelainaamosta pitää hakea selkätuki, jos sellaista on tarjolla..

Mutta siinä tämä ensimmäinen lääkäriepisodi. Näitä tulee olemaan hitosti vielä ja keskussairaalaa tulen taatusti koluamaan monen monituista kertaa. Onneksi nyt oli kaikki hyvin ja hyvä, että tutkivat huolella. Vaikka olisivatkin saanet toimittaa minulle pitsataksin numeron odotustilaan... :D

Tämän hetken tunnelmia ja suunnitelmia

Huomenna on lastemme ensimmäisen serkun, minun ensimmäisen kummipoikani, ensimmäisen sisaruksen lapsen ristiäiset. Minun on määrä esittää siellä yksi kappale, jota on tänään sadepäivän kunniaksi tullut renkuteltua. Toivottavasti tulee riittävän hyvä esitys... Soittelen siis kitaralla ja laulan. Olen esiintynyt jos jonkilaisissa kissanristiäisissä. Pidän esiintymisestä, ei siinä mitään. Kuitenkin esiintyminen on silloin vielä hauskempaa, kun on oikeasti ollut aikaa harjoitella... Olisi vähän varmempi olo esiintyä, mutta näin se tuntuu menevän aina nyt kun on lapsia. Joka kerta viimeistelen juuri ennen esitystä esitettävää materiaalia, koska kotona harjoitellessa yleensä "joku" huutaa "äiti lopeta jo, mä en jaksa kuunnella!" tai joudun kiiruhtamaan riitelevien lasten väliin aina kesken kappaleen.. Toistaiseksi esitykset ovat ajanpuutteesta, ja musisointiani terrorisoivista lapsista huolimatta menneet ihan kivasti :)

Pitääkö pian pukeutua perunasäkkiin?

 

Sain tänään äidiltäni vaatteita. Ihan siis oikeasti.. Äidiltäni :D Olen menettänyt tässä viimepäivinä taas hermojani. Tällä kertaa siksi, että en mahdu mihinkään vaatteisiini. Juuri viikko sitten pidin vielä ihan helposti muutamia isompivyötäröisiä farkkujani. Nyt on aivan turha toivo vetää ylle yhtään mitään omia vanhoja vaatteitani. Kuljen siis seuraavan puolivuotta äitini tunikoissa, koska olen liian pihi haaskaamaan rahaani äitiysvaatteisiin ja mekkoja ja tunikoita en juurikaan omista. Kirppiksiltäkään ei tälläiselle rimppakintulle löydy ikinä mitään. Hädintuskin löysin kaupasta uutena riittävän pitkät housut. Tasan yhdet mammapöksyt olivat mulle sopivat koko kaupan tarjonnasta.

Vauvojen kuulumisia

Vauvat ovat siirtyneet mahassa ylemmäs. Tiedän tämän siitä, että olen hyvin ahkera dopplerin käyttäjä. Edelleen sykkeet ovat aivan saman taajuisia, ja syke heillä on noin 155-160. Se on hieman laskenut tässä parin viikon aikana. Saletisti ovat samaa sukupuolta kun on sykkeet täysin samat.... Ehkä sitten dopplerin käyttäminen vähenee, kun liikkeet alkavat tuntua paremmin useita kertoja päivässä. Nyt on helppo tuolla vehkeellä tarkastaa, että kaikki on kunnossa. Liikkeitä tunnen pari kertaa päivässä, mutta edelleen ne ovat kovin hentoisia ja pieniä pyörähdyksiä.

Lastenhuonejuttuja

Yläkerta saatiin jo melkein kuntoon. Lapset ovat nukkuneet nyt jo viikon verran uudessa kerrossängyssään. Ensimmäiset yöt minä tai mieheni nukkui lasten kanssa. Nyt he nukkuvat toista yötä kahdestaan huoneessaan ja minä nukun viereisessä huoneessa valmiudessa rauhoittelemaan, jos tulee pahoja unia tai muuta levottomuutta. Aika hyvin he silti ovat sopeutuneet uusiin nukkumajärjestelyihin. Kuopus on nyt viimein luopunut tutistaankin. Tutin pois jättäminen kävi lopulta yllättävän kivuttomasti. Odotimme katastrofia, sillä kuopus on ollut sellainen tuttimaakari, ettei tuttia olisi saanut ottaa häneltä pois ikinä, edes päivisin. Taisimme tuurilla osua sellaiseen vaiheeseen, että hän oli valmis olemaan ilman tuttia.

Saimme siis kalustettua lasten huoneen ja koottua heille sängyn. Vielä olisi projektina lelulaatikoiden ja vaatekaappien läpi käyminen. Olen tässä viikon aikana todennut, että puolet molempien poikien vaatteista ovat hihoista ja lahkeista lyhkäisiä. Miksi sen pitää aina mennä niin, että kaikki vaatteet jäävät pieneksi kerralla? :D Nyt pitääkin miettiä vaateita läpi käydessä, mitä kannattaa heittää kierrätykseen ja mitä säästää. Olen antanut lähes kaikki pienet vaatteet pois, kun ajatus oli, ettei näitä lapsukaisia enempää tulisi... Jos saisi sitten säästettyä joitain vähän isompia. Kyllä niillekin käyttöä tulee sitten kun kaksoset kasvavat (mikäli ovat poikia, kuten olen tässä viime aikoina ajatellut). Vielä kun olisi yksi ylimääräinen varastohalli mihin nämä kaikki vaatteet ja muut systeemit saisi laittaa odottamaan aikaansa....

Lelujakin on taas kertynyt aivan liikaa... En käsitä mistä niitä aina tulee! Sitä paitsi lelulaatikot ovat täynnä vanhoja muovipurkkeja, muttereita, pahvilaatikoita, vessanpaperirullia ja kaikkea ihme sälää, jota lapset laatikoihinsa jemmaavat. Kun ne on niitä kivoimpia leluja... Yhdet suosikit ovat ehdottomasti ollet rintaliivien irrotettavat toppaukset. Ne voivat olla pieniä tyynyjä, ne voivat olla siivet, lettuja, hattuja tai ihan mitä tahansa. Niin että kannattaako niitä leluja edes ostaa kun hauskempi on leikkiä mamman tissiliivien osilla ja pahvirullilla?

Kunto rappeutuu hiljalleen, ei ole paksuksi tulemista!

Olemme lähdössä festareille kesäkuun lopulla. Suuntana Tuska festivaalit, kuten tässä on jo tavaksi ehtinyt muodostua. Ikävää on, että juuri festarien aikaan taas on kuopuksen synttärit. Onneksi ne voi juhlia vähän eri aikaan, mutta jotenkin huono omatunto kalvaa siitä, että en ole tuolloin kotona. Eihän tuo muksu siitä välitä, mutta silti. Saapa nähdä, mitä tulee minun festarien viettämisestäni tällä kertaa.

Kahtena edellisenä päivänä olen kävellyt pidemmän matkan; eilen isossa kauppakeskuksessa ja tänään Prismassa. Kävely on alkanut vajaan puolen tunnin päästä tuntumaan todella ikävältä. Mahan pohjalla on alkanut tuntua kamala paine, joka on poistunut vasta makuuasennossa. Istuminenkaan ei ole auttanut. Lisäksi edellisessä raskaudessa puhjennut nivustyrä on tullut taas minua iloisesti tervehtimään kipunineen kaikkineen. Festareilla tiettävästi kävellään paljon ja seisotaan katsomassa keikkoja. Kai mä kannan sitten jotain mammutinkestävää retkijakkaraa olalla ja istun 20 metrin välein. Mutta ei se mitään koska näille festareille on pakko päästä!

Maanantaina pääsen viimein fysioterapeutille kyselemään ohjeita selän kunnon ylläpitämiseen. Aion kysäistä myös tuosta riivatusta tyrästä, miten sen kanssa pystyisi elämään koko tämän loppuraskauden. Toivottavasti tulee antoisa käynti ja saan kunnon jumppaohjeet, mahdollisesti jonkun selkätuen ja vaikka jonkun tyrävyön. Olen varmaan upean näkönen leidi tukieni kanssa, oikeen kunnon transformeri. Äkkiä hakemaan jättiläisrobotin roolia jostain ö-luokan leffasta!

Ei mulla muuta, öitä!

Tänään mua ketutti

Nämä hormonit... Kirotut hormonit.... Tässä raskaudessa olen huomannut hormonien jylläävän kaksinverroin verrattuna edellisiin raskauksiin. Normaalistikin koen hermoromahduksia aika-ajoin, mutta nyt tämä meinaa mennä jo mahdottomaksi.

Tilanne lähtee (olen raskaana tai en) yleensä käyntiin sillä, että alkaa ketuttaa joku asia. Vaikka nyt se, että pyykit ovat korissa eivätkä narulla; olen hypännyt oravanpyörään. Seuraavaksi näen lattialla muovipussin, joka ei ole kenenkään tiellä, mutta se on ollut siinä jo viikon. Seuraavaksi muistan, kuinka työpaikalla ärsytti joku työasia. Seuraavaksi mietin, kuinka huomenna pitäisi tehdä sitä ja tätä. Seuraavaksi hermostun kun näen peilikuvani ja näytän kaamealta, sen jälkeen muistan kuinka joku ihminen joskus sanoi minua tyhmäksi, sen jälkeen luulen, että koko maailma vihaa minua, huomaan vihaavani kaikkia, koti on ruma, minä olen ruma, lapset eivät tee muuta kuin kiukuttelee eikä elämässäni ole muuta sisältöä kuin univelka, työ ja siivoaminen.

Elämäni on hetkellisesti pilalla.

Itkin tänäänkin sohvalla. Syy oli puolessa minuutissa tapahtunut sekoaminen, joka alkoi siitä, kun kuopus ei halunnut ulkovaatteita päälle. Kamelin selkä katkesi kun nostin tuolilla istuessa pöydän vieressä rimpuilevaa lasta ja lapsen pää kolahti nostaessani häntä pöydän kulmaan. Itsesyytös; miten voin olla näin huolimaton ja huono äiti? Esikoinenkin alkoi kiukutella. Pääsin kotiin. Sotkua. Ruokaa on saatava. Huomenna töihin, eli jo ihan kohta. Kaikki vihaavat minua, minä vihaan kaikkia ja kaikkea! Siinä se, päädyin pillittämään sohvalle.

Tunnen, siis olen

Olen ääripäiden ihminen. Kun olen iloinen, siitä yleensä tietää koko maailma. Useinmiten olenkin tyytyväinen ja iloinen. Kun suutun oikeasti, siitäkin tietää koko maailma. Suutun tai petyn oikeassa elämässä, ei tälläisessä raskauselämässä, todella harvoin. Tai saatan hermostua, mutta huudan yksin autoa ajaessa pari kertaa perkelettä ja se on sitten siinä. Muistan suuttuneeni muutaman kerran ihan oikeasti, ja siinä onkin sitten oksat pois ja pala latvaa. Hermostuessa sillä tavalla hiukan, saatan vaikuttaa jonkun hiljaisemman ja tyynemmän ihmisen mielestä raivon vallassa olevalta mielipuolelta ihan jo vain siksi, että korotan ääneni hyvin helposti. Tiedän kuitenkin itse, ja muutamat läheiset tietävät mitä se sitten on, kun oikeasti suutun.
 

Vihaan tunnetta "ei-mitään". Koen kaikki tunteet hyvin vahvasti. Surua olen äärimmäisen huono näyttämään, vaikka sen vahvasti koenkin. Puran suruni yleensä musisoimalla tai kirjoittamalla. Mutta tuo ei-mitään-tunne ajaa minut äkkiä hulluuteen. Ei-mitään tunne kääntyy nopeasti siihen, että alan ajatella olevani varmaankin masentunut tai vähintään uskon jonkun todella pahan tapahtuman kolkuttelevan ovella. Tarvin elääkseni vahvoja tunnekokemuksia. Koen olevani elossa kun olen äärimmäisen iloinen, onnellinen, surullinen tai vihainen.

Vahvat tunnekokemukseni ovat yleensä kovin lyhytkestoisia. Siitä muodostuu ongelma silloin, jos tunteeni vastaanottaja ei koekaan asioita ja unohda niitä yhtä nopeasti kuin minä. Jos joku ystäväni, tai vaikka äitini näkee tai kuulee puhelimen välityksellä hetkeni, jolloin kaikki on pilalla, se saa vastapuolen helposti huolestumaan pidemmäksikin aikaa. Siitä ei ole kovinkaan kauaa, kun itkin puhelimeen äidilleni jotain asiaa ja olin aivan maani myynyt. Silloin oli ilta. Seuraavana aamuna olin taas täysin normaali iloinen oma itseni, jopa hilpeä.

Mietin, miten vaikka ystävänä suhtautuisin itse siihen, että minulle soitetaan itkien kun kaikki on pilalla eikä mikään ole, eikä tule olemaan koskaan hyvin. Tottakai huolestuisin ja varmaan soittelisin vielä useana päivänä ja varmistelisin onko kaikki nyt jo varmasti hyvin. Kuitenkin itse olen vielä niin hullu, että jos olen seonnut ja purkanut jotain suurta masennuksen hetkeäni puhelimessa edellisenä päivänä, niin vedän herneen nenään jos vastapuoli suvaitsee vielä palata asiaan seuraavana päivänä, vaikka olen kerran sanonut, että asia selvä ja kaikki hyvin taas. Se on ohi ja pitäisi olla jokaisen mielestä silloin pois, jos en itsekään asiaa enää mieti.

No nyt lähti itseanalyysi jo ihan lapasesta. Mutta siis kaiken kaikkiaan en ole varmaankaan ihan maailman helpoin ihminen käsitellä, saati ymmärtää. En monesti itsekään ymmärrä mitä touhuan ja miksi. Etenkin nyt raskaana olen varmaan lähes mahdoton monenakin hetkenä. Mies saa aivan liian usein ottaa hermoromahdukseni vastaan. Mutta tämä on jo kolmas kerta kun kannan sisälläni uutta elämää, joten hän kai on jo tottunut tähän hulluun minään.

Se siitä. Olkaa iloisia ja näyttäkää se! Sitä tunnetta on varmasti kaikkien mielestä kiva vastaanottaa!

Tuttuja kipuja ja puutarhahommia

Tänään päästiin ulkoilemaan. Juniorin kuume oli jo eilen illalla poissa, ja tänään aamusta saakka poika on voinut mainiosti. Ulkona ajelin nurmikon, lapiolla kaivelin sora-alueilta voikukkanippuja, kaivoin ensin maasta ja sen jälkeen istutin uuteen paikkaan pari pensaan alkua jne. Löysin villivadelman taimen tuolta pihalta! Toivottavasti en puutarha-asioiden keltanokkana onnistunut tuhoamaan koko juurakkoa kun se jotenkin kovin näytti pieneltä kaivettuani sen maasta.....

Kirsikkapuu kukkii viimein

Meillä on tällä hetkellä pihassa kukkien ja epämääräisten rikkakasvien lisäksi kaksi tai kolme punaviinimarjapensasta, valkoviinimarjapensas, karviaista kaksi puskallista, mustaviinimarjaa, kaksi raparperinippua, kahta erilaista vadelmaa, omenapuu, kirsikkapuu, luumupuu ja nyt juuri miehen kanssa tehdylle kasvimaalle istutimme pensasmustikan, teimme mansikkamaan ja kylvimme erilaisia salaatteja. Onpas niitä paljon nyt kun oikein listaksi kirjottaa. Jee! :) Saa herkutella kesästä syksyyn! Vielä kun miehellä olisi aikaa rakentaa uusi kasvihuone myrskyn tuhottua edellisen, saisimme omia tomaatteja. Aiettä ne on niin herkullisia!!

Vähän on edelleen kalju nurmikko paikoin kovasta työstä huolimatta.. Kuvassa vähän luumupuuta, vadelma, karviainen ja punaviinimarja

Hääräsin ihan normaalisti pihalla ajattelematta yhtään raskauttani. Teki hyvää (ainakin sen ajan kun sitä kesti)! Olen tosissani nyt innostunut tuosta oman pihan laitosta. Alan jopa uskoa, että tuo aikoinaan täynnä puita, kiviä, kuoppia ja sammalta ollut järkytys näyttää jonain päivänä vielä ihan nätiltä. Minun nättini ei siis ole viimeisen päälle huoliteltu, joka paikasta tarkasti rajattu rikkakasviton paratiisi. Minä pidän tietynlaisesta "metsämäisyydestä" ja luonnollisuudesta. Sellaista haluan pihassani säilyttää. Olemme saaneet todella paljon apua pihan laitossa ystäviltä, jotka ovat osallistuneet vuosittaisiin talkoisiin. Vielä pitäisi tänä kesänä ainakin yhdet talkoot järjestää, jotta saataisiin ainakin aita rakennettua ja näin piha turvalliseksi kohta kahdeksalle vipeltävälle pikkujalalle. Toivottavasti saadaan järkättyä hyvissä ajoin, jotta minäkin voin vielä jotain tehdä.

Toivottavasti näistä pikkutaimista maiskutetaan vielä mansikoita

Pojat olivat tänään puutarhahommissa apuna; juniori mukakaivoi lapiolla voikukkia kanssani ja isompi vei ihan oikeasti omilla minikokoisilla kottikärryillään roskia tunkiolle. Ihania murusia. Suurempi osa heidän ajastaan meni tosin trampoliinissa ja hippaleikeissä ja se onkin aivan oikein. Riitojakaan ei juurikaan tullut, ihme kyllä.

Uudempi raparperi

Tutut kivut

Palattuamme sisälle aloin keitellä pojille iltapuuroa. Tässä oli oma lehmä ojassa, sillä olen himoinnut kaurapuuroa viimeisen viikon. Ah mansikkahillo ja kaurapuuro, sillä voisin tällä hetkellä melkein elää. En ole himoinnut onneksi tämän raskauden aikana kovinkaan monesti mitään herkkuja. Kokis on houkutellut ja japp-patukat ja alkuraskaudessa kävin salaa litkimässä kuohukermaa muutamia kertoja, mutta muuten himot ovat ollee esim kurkku, kaurapuuro ja maito. Ihan hyvä juttu. Paljon parempi kuin Aino suklaajäätelö, jota edellisessä raskaudessa upposi pari pakettia viikossa... Tai päivässä..........

Mutta nyt viimein tähän kipuasiaan. Eilen ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa tunsin selässä tutun kivun. Tein jotain liian pitkään jossain väärässä asennossa, josta palkintona oli paine alaselässä. Muistan edellisestä raskaudesta juuri tuollaisen kivun johtaneen tieni lopulta sairaalaan hakemaan vahvaa kipulääkettä, kun en pystynyt enää olemaan kivun kanssa. Alkoi suorastaan ottaa päähän, että kipu voi tuntua nyt jo, vaikkakin onneksi lievänä ja nopeasti ohimenevänä. Se tarkoittaa sitä, että pakko yrittää kiinnittää todella paljon huomiota työasentoihin ja muistaa selkätreenit joka päivä. Mutta suoraan sanottuna tulevaisuuteni ei selän suhteen tässä raskaudessa kovin valoistalta näytä...

Tässä vähän tulevaisuudem valoa. Isoveli odottaa innolla pienokaisia <3

Tänään tultuamme sisälle pihalla ahkeroinnin jälkeen, huomasin puuroa keitellessä kipua lantionpohjassa. Juuri sellaista kuin kuopuksesta tunsin muistaakseni lähempänä viikkoa 30 ja esikoisesta ehkä viikolla 35. Sellainen paine, kun tuntee, että tuolla alhaalla on jotain "ylimääräistä" painoa :D Varmasti jokaiselle vauvaa odottaneelle tuttu tunne jostain vaiheesta raskautta. Lisäksi liitoskivut tuntuivat melko rajuina ja tänään koko päivän kestäneet kohdun repäisykivut yltyivät. Tämäkään ei kovin hauskalta tuntunut.. Ihan oikeasti, 14 viikkoa vasta kohta täynnä ja nyt jo!!

Tiedän, etten osaa rauhoittua kovin helpolla, vaikka olisi todellinenkin tarve. Edellisessä raskaudessa kantelin betonipaakkuja ja hakkasin nauloja 30 asteen helteessä ja auringonporotuksessa usean tunnin raskausviikolla 37. Tästä kyllä olikin sitten lopputuloksena julmettu migreeni, jota lääkittiin ja hoidettiin sairaalassa muistaakseni kolme päivää. Ei ole todellakaan helppoa, jos joudun alkaa rajusti rajoittamaan jo tässä vaiheessa tekemisiäni.

Huono kuva, mutta ihana iltasatuhetki. Vielä mahtuu molemmat äidin syliin ja äitikin rauhoittuu

Tyylini ja tapani touhuta on täysin yltiöpäinen. Sitä se on ollut ihan aina. Kun saan päähäni tehdä jotain, teen sen vaikka pää kainalossa. Nyt tämä ei käy. Ennenaikaisten supistusten riski, muutenkin tällaisella supistusherkällä mammalla, on liian suuri siihen hääräämistyyliin ja -tahtiin, jota olen tottunut noudattamaan. Ei kai auta muu kuin opetella vielä tarkemmin kuuntelemaan omaa kroppaa ja myös noudattamaan sen antamia vihjeitä. Kauhuskenaario pedissä makaamisesta alkaen raskausviikolla 20 alkaa muodostua... No, nyt otetaan vähän rauhallisemmin ja seuraillaan vointia. Pääasia olisi, että nuo kaksi tuolla mahassa voisi mahdollisimman hyvin.

Iltaturvotuksia. Jonain aamuna se ei enää tosta olekaan laskenut yhtään! Päivä päivältä ollaan isommassa koossa

Ps. Mun pojat on niin huippuja. He ovat saaneet mut hyvälle tuulelle ainakin tuhat kertaa tänään. Ja pps. muutamia pieniä pyörähdyksiä olen taas tuntenut tuolla kaksiossa <3

Buu! Tautia pukkaa.

Ilopilleri-kuopuksemme

Meidän kuopuksemme syntyi kuvainnollisesti keskisormi pystyssä. Sinä yönä kun synnytin, oli järkyttävä ukkosmyrsky. Johtuukohan se siitä? Kyllä se itseäkin kettuttaisi mukavista köllöttelyistä päätyä valtavaan jyskeeseen ja paukkeeseen, jättämättä pois äidin sensuroituja sanoja, joilla kuvaili lastaan tämän tehdessä tietään kohti ihmisten ilmoja. Ensimmäinen viikko tai pari oli autuutta. Pienokainen köllötteli ja tuhisi valtaosan ajasta, ja yrmeästä katseestaan huolimatta oli oikein suloinen pieni enkeli. Eipä aikaakaan kun alkoi rintaraivarit ja muut huudot. Epäilen kuuloni heikentyneen viimeisen kahden vuoden aikana rutkasti. Esikoinen oli todella pieni kun alkoi hymyillä ja naureskella. Toista se oli kuopuksen kanssa. Häntä sai kutittaa ja ilveillä saattoi vaikka kaksi tuntia, mutta vastauksena ilme, joka hyvin selvästi osoitti "mutsi, voitko lopettaa, oot idiootti". Hän oli useamman kuukauden kun suvaitsi vilauttaa pienen hymyn.

Nyt kun päästiin yöhuudoista iki-ihanaan uhmaan, voin kertoa, että tämän katon alla on käyty sellaisia tahtojen taisteluita, että huhheijjaa. Esikoistakin on joutunut opettamaan pääosin pikkuveljen takia pitämään puolensa. Esikoinen kun on hyvin kiltti ja tottelevainen tapaus, jonka kanssa harvoin olemme joutuneet hampaita kiristelemään. Lisäksi hän ajattelee, ettei ketään saa kiusata eikä ketään saa lyödä, edes takaisin. Hyvähän se on tietysti, mutta kyllä puolensa täytyy osata pitää!

Kuopus mätkii, puree, potkii ja heittelee tavaroita päivittäin. Kerran hän halusi välttämättä vessaan hakemaan käsisaippuan leluksi (todella järkevää..), ja ihan oikeasti kannoin häntä lähes tunnin pois vessan ovelta hokien "ei, sinä et mene sinne, ei, et tarvitse saippuaa, ei, nyt loppu, EII!!" Hyödytöntä... Sisua siis piisaa riittämiin, ja uskon, että tästä kaverista ei tule luovuttajatyyppiä aikuisenakaan. Jos tuosta asenteesta säilyy edes murto-osa, ei hänen yli elämässä kyllä kävellä. Korostan siis tässä kohtaa, etten voisi olla ylpeämpi tai rakastaa häntä yhtään enempää, mutta jumal*uta tuo luonne, sen kanssa on meillä vanhemmilla vielä savottaa :D

Tautisen ärsyttävä tauti

Tästä aasinsillan kautta eiliseen iltapäivään. Hain pojat hoitopaikasta ja nostin iloisesti kuopuksen syliin kysellen "miten äidin kullalla meni päivä, ihana nähdä kun äidillä oli niin ikävä". Poika veti kädet puuskaan ja tuijotti minua sen näköisenä, että taatusti jos osaisi puhua, olisi sanonut "haista home." Koetin pussata poskelle ja kyselin mikä nyt kiukuttaa niin poika läppäsi minua nokkaan. Niin että ihana nähdä sinuakin poikani :D. Tietysti asiaan kuuluvasti toruin lasta jolloin alkoi huuto ja kiukuttelu. Automatkalla hän kitisi ja isovelikin huokaili, ettei jaksa enää kuunnella vinkumista. Kun pääsimme kotiin ja häivyin lapseni lähettyviltä tuonnemmas, niin hän vähän rauhoittui. Tyypillistä.. Kuitenkin saimme kuunnella vielä kunnon iltahuutokonsertin ennen nukkumaan menoa. Yön hän oli levoton. Ja yllätys, yllätys; aamulla oli kuumetta.


Jouduin lähtemään ajoissa töistä, jotta mies pääsi puolestaan omaan työvuoroonsa. Tänään harmittaa, että päivä on mennyt sisätiloissa ulos katsellessa. Siellä on niin ihana sää, että lasten kanssa olisi voinut olla pitkään iltaan saakka ulkona touhuamassa. Onneksi kuopus nukkui kevyet 5 tuntia päiväunia, niin ei ole aivan unikiukkuinen eivätkä "seinät kaadu päälle" aivan niin helposti.

Star Wars-hemmo rakensi sukkulan. Laaduntarkastajana karvakuono.

Pojat ovat yllättävän hyvin välttäneet kahnaukset ja leikkineet autoilla ja rakennellut legoja. Ruokakin maistui molemmille hyvin. Tosin kuopus on melkoisen kokoinen isäntä, eikä hänen ruokahaluunsa ihan pienet taudit vaikuta. Hyvä niin. Onneksi hän vaikuttaa nyt jo pirteältä ja uskon, että tauti on piankin ohi. Huomenna vielä joudun lähtemään töistä ajoissa, koska pojat viettävät sairaspäivän kotona. Kunpa tauti ei seuraavaksi tarttuisi esikoiseen, kuten yleensä käy :/

Ps. kanakastike kookoskermalla on älyttömän hyvää!!

Mietteitä raskaudesta

A-vauva

Tänään olen pohtinut taas kaksosten vointia. Tunsin töissä ollessani pienen tökkäyksen mahassa. Se oli ihanaa. Olen siitä saakka miettinyt, koskakohan he alkavat töniä minua kunnolla ja mahdanko tunnistaa kumpi kulloinkin liikkuu. Olen huomannut murehtivani ihan liikaakin sitä, onko molemmilla kaikki hyvin. Olen nähnyt ihan kamalia unia siitä, että minulle tuleekin vain yksi vauva. Toivottavasti neuvolassa terveydenhoitaja pystyy erottamaan kaksi eri sykettä. Sykkeet olivat kyllä täsmälleen saman taajuisia, joka vaikeuttaa varmasti jonkin verran tunnistamista. Lisäksi he ovat vielä seuraavalla neuvolakäynnillä niin pieniä ja niin lähekkäin, että olen skeptinen sykkeiden erottumisen kanssa.

B-vauva

Mietin myös paljon sitä, kumpaahan sorttia sieltä mahtaa tulla. Jotenkin tuntuu, että kun sykkeet ovat niin samanlaiset, he ovat varmaankin samaa sukupuolta. Olen jo alkanut valmistautua ajatukseen, että ehkä sieltä saattaakin tulla tyttö. Unissa joita olen nähnyt, vauva on ollut tyttö. Viimeyönä unessa oli iso, ehkä neljävuotias vaaleatukkainen kiharapää tyttö, joka oli minun lapseni. Jotenkaan en ole koskaan nähnyt itseäni tytön äitinä. En ole ollut lapsena kovinkaan tyttömäinen tyttö, enkä vieläkään koe naisellisuuden olevan vahvuuteni. Lisäksi en ymmärrä yhtään prinsessaleikkejä, nukkeja, draamaa, kiljumista enkä röyhelömekkoja. Se maailma on vaan jostain syystä täysin vieras.

On se silti hauskaa vierailla kavereiden luona, joilla on valloittavia pieniä tyttölapsia. He ovat oikeasti syötävän suloisia ja ihania. Etenkin oma kummityttöni, tuitui <3 Kiva päästä letittämään tukkaa ja ostaa tytöille synttärilahjoja, jotka ovat täysin erilaisia mitä kotiini ostan omille lapsille. En siis ole mikään tyttölapsien vihaaja, älkää käsittäkö asiaa väärin :D En vain tosiaan osaa itselleni kuvitella tyttölapsia, vaikka jos sellaisia saan, olen aivan sikaonnellinen ja alan sitten vain opetella tyttöjen kasvattamista. :) Eiköhän sekin ihan omalla painollaan sitten mene.


Äitini totesi hyvin: "jos sieltä tulee tyttö, sen täytyy olla kyllä joku aivan ihmeellinen Peppi Pitkätossu". Näin minäkin asian ajattelen.