torstai 17. joulukuuta 2015

Synnytyksestä, osastoajasta ja ajasta kotona

On vierähtänyt aikaa tuhottoman paljon siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut. On ollut hieman ohjelmaa kun piti käydä synnyttämässä ja nyt aika kuluu kivasti neljän lapsen äitinä touhuten. Ei jää kovin paljoa hetkiä, ettei tiedä mitä tehdä. Kaksoset ovat äärimmäisen rauhallinen parivaljakko ollut tähän saakka, mutta kyllä heissä silti tekemistä riittää; imetystä, vaipan vaihtoa, vaatteiden vaihtoa, silittelyä ja pusuttelua ja röyhtäyttelyjä.

Synnytys

Menin sairaalaan näytille päänsäryn ja huonovointisuuden vuoksi. Lisäksi suuri syy oli se, etten ollut nukkunut kolmeen yöhön enää ollenkaan enkä kertakaikkiaan jaksanut olotilaani enää. Paikat olivat niin kipeät, etten pystynyt enää tekemään juuri mitään. Lisäksi olin äärimmäisen huolissani a-vauvan voinnista, kun ultrassa oltiin huomattu hänellä olevan enää todella vähän lapsivettä. Jäin osastolle tarkkailuun, jolloin huomattiin virtsanäytteessä proteiinia ja lisäksi verikokeessa uraatti-arvo oli koholla. Verenpaine oli noussut huomattavasti verrattuna alkuraskauden hyvin alhaiseen verenpaineeseen. Lääkäri totesi lopulta, että minulla on raskausmyrkytys ja teki synnytyksen käynnistyspäätöksen toisen lääkärin kanssa.

Uutinen siitä, että synnytys käynnistettäisiin oli järkyttävä, mutta myös helpottava. Kivut olivat jo sitä luokkaa, ettei pystynyt hetkeksikään niitä unohtamaan. Kysyin lääkäriltä, että mitenkän on sektion laita kun sitä olin toivonut. Lääkäri sanoi, että kyllä hän nyt haluaisi lähteä alatiesynnytystä käynnistämään ja sektio toteutettaisiin vasta parin päivän päästä, jos sen välttämättä haluan. Lääkäri kysyi, mitä minä itse haluan ja tietysti aloin hysteerisesti itkeä, koska ihan oikeasti en tiennyt mitä haluan. Kumpikaan tapa ei tuntunut hyvältä ja molemmat pelotti aivan mielettömästi. Kysyinkin voisiko tämän vielä perua ja jättäisikin kokonaan synnyttämättä.

Lopulta pitkän keskustelun jälkeen päädyimme lähtemään normaalisti alatiesynnytykseen. Soitin miehelle, että nyt lähdetään saliin, joten vie lapset hoitoon ja tulee itse paikalle. Taisi tulla uutinen vähän puskista miehellekin ja hän tuntui olevan asiasta yhtä kauhuissaan kuin minäkin. Päätimme, ettemme kerro kenellekään muulle kuin miehen äidille, joka lapsia hoitaa, että olen synnyttämässä. Halusimme yllättää kaikki ilmoittamalla yllättäen valokuvalla, kun kaksoset ovat syntyneet.

Synnytys käynnistettiin kalvojen puhkaisulla. Supistukset eivät meinanneet tällä alkaa. Odotettiin tunti, jonka aikana oli tullut vain kaksi kovempaa supistusta. Oksitosiini-tippa laitettiin vauhdittamaan synnytystä ja hyvin äkkiä supistukset sitten kovenikin. Sinnittelin ilokaasun voimalla ja oletin, ettei supistukset edes vielä ollut niin kovia, että ne olisivat jotain tehneet. Yllätyksekseni minulle ilmoitettiin, että kohdunsuu oli auennut yli kolmeen senttiin. Sain epiduraalin. Se auttoi huomattavasti supistuksiin, mutta kohta ne koveni sellaisiksi, ettei epiduraalistakaan ollut apua. Ja niin yhtäkkiä yllättäen kätilö sanoi, että saan alkaa ponnistaa. Avautumisvaihe kävi äärimmäisen nopeasti, paljon nopeammin kuin edellisessä synnytyksessä.

Salissa oli paikalla kolme kätilöä, lasten lääkäri, gynekologi ja anestesialääkäri. A vauvan ponnistin maailmaan parilla ponnistuksella. Odotin niin kovaa työtä kun viime synnytyksessä kilon suuremman vauvan ponnistaminen oli hirveä työ, etten voinut käsittää kun a-poika oli maailmassa niin vähin ponnisteluin. A näytettiin minulle ja vietiin tämän jälkeen suoraan teholle tutkittavaksi. Hän oli niin ihanan näköinen, että tirautin pari onnen kyyneltä kunnes tunteiluni keskeytettiin ja muistutettiin, että homma ei ollut vielä siinä.

Heti aan tultua ulos yksi kätilöistä tuli pitämään vatsan päältä kiinni b-vauvaa, jottei tämä lähtisi pyörimään minne sattuu ylivenyttyneessä kohdussa. Kätilöt kyselivät tuntuuko vielä supistuksia, mutten tuntenut niitä oikeastaan ollenkaan. Oksitosiinia lisättiin ja odoteltiin supistuksia. Lopulta tuli joku tuntemus, jonka tulkitsin supistukseksi. Ponnistin kovaa, muttei mitään tapahtunut. Been ponnistaminen oli hurjan kova työ ja valittelin vähän väliä, etten pysty enää puskemaan kun päästä poksahtaa verisuoni. Silmissä säkenöi ja päätä särki. Kuitenkin sain kuin sainkin ihanan toisen vauvan maailmaan. Hänetkin vietiin heti teholle.

Osastoaika

Molemmilla vauvoilla oli vaikeuksia hengityksen kanssa heti synnyttyään. Enemmän aalla. Tilanne kuitenkin muuttui äkkiä kun a toipui hengitysvaikeuksistaan, mutta been tila meni huomattavasti huonommaksi. B-vauvalla oli nenässään paineletku, jolla annettiin happea hengityksen tueksi. Oli todella raskasta ja raastavaa katsoa omaa pientä rakasta kaikissa niissä letkuissa. Kauheita oli se, etten saanut ottaa häntä syliin kun hän itki. Itkin itse jos edes katsoin beetä makaamassa sängyssään. Vaikka minulle vakuuteltiin, ettei hengenvaaraa ole, pelkäsin kokoajan, että menetän toisen vauvan. Yritin pitää itseni tolkuissani hoitamalla a-vauvaa, joka puolestaan aiheutti ristiriitaisia tunteita siitä, että olen epätasapuolinen ja olen hylännyt toisen vauvani.

B oli lopulta letkussa viisi tai kuusi vuorokautta, en enää muista. Tilanne meni lopussa niin huonoksi, että hänelle jouduttiin antamaan keuhkoihin ja keuhkoputkiin hengityskoneessa jotain ainetta, joka avasi keuhkoja tai jotain, en ole ihan perillä siitä mitä hänelle tehtiin. Mutta tämän hoidon jälkeen alkoi been vointi kohentua. Hiljalleen hän pääsi eroon kanyylista, josta oltiin annettu antibioottia ja sokeria, nenämahaletkusta jolla oli annettu kaikki ravinto ja letkusta josta meni happea. Osastolla vietetyt 9 päivää ovat olleet elämäni rankimmat vuorokaudet. Vieläkin alkaa itkettää kun muistelen miltä se aika tuntui ja miltä bee kaikissa letkuissaan ja kovasti turvonneena näytti.

Olen todella kiitollinen ja onnellinen siitä, millaista hoitoa vauvamme saivat osastolla. Hoitajat ja lääkärit olivat ihania ja ymmärtäväisiä. Sain tukea kun oli huono hetki ja minulle vastattiin kaikkiin tyhmiinkin kysymyksiin aina asiallisesti. Ja minusta oikeasti tuntui, että Porin vastasyntyneiden teholla työskentelevät hoitajat tekevät työtään oikeasti sydämestään. Kiitos vaan heille kaikesta! :)

Kotona

Kotiin muuttaminen vauvojen kanssa tuntui ihanalta. Kaikki tuntui heti todella luonnolliselta, sellaiselta, että näinhän tämän kuuluu olla. Meitä kuuluu olla kuusi, minulla kuuluu olla kaksi pientä vauvaa, yhteensä neljä lasta. Isommat lapset ottivat vauvat hyvin vastaan ja sain heti alusta saakka apua vauvojen hoitamisessa myös mieheltä. Mieheltä käy hoitaminen hyvin ja hänkin on opetellut kantamaan vauvoja yhtä aikaa. Onneksi hän on kotona, hän on minulle korvaamaton apu.

Kaksoset ovat hyvin rauhallisia. He ovat alusta saakka nukkuneet todella hyvin. He nukkuvat noin 3-4 tuntia yleensä putkeen, jonka jäkeen syövät ja kakkivat ja sitten taas nukkuvat uuden samanlaisen pätkän. Olen onnistunut imettämään heitä lähes kokonaan. Viimepäivinä olen antanut molemmille kahdesti vähän korviketta imetyksen jälkeen, koska heillä on hurja kasvu meneillään, jota jopa lääkäri naureskellen ihmetteli. Minun isot pikku-mieheni <3

Olemme käyneet jo kyläilemässä kaikkialla ja kaupoissa monta kertaa. He nukkuvat aina kun jossain liikutaan. Tänään oli ensimmäinen kerta kun he vähän valittelivat, ilmeisesti mahavaivoja käydessämme Prismassa. Tänään oli myös ensimmäinen kerta kun kukaan ei tullut suoraan ihastelemaan tai ihmettelemään vauvoja. Tähän mennessä joka kerta on tullut joku kyselemään "onko ne kaksoset" tai toteamaan "voi, sullahan on siellä kaksoset!" Tänään vain yksi pikkutyttö kiljaisi äidilleen "kato äiti! Tolla on kaksi vauvaa tuolla!" Ja yksi mummu supatti miehelleen "katokato Jyrki, tolla on tulla kaksi pientä voi katso!!" Selvästi ihmisiä kiinnostaa kaksi turvakaukaloa rattaissa ja monet ovat tulleet kertomaan olevansa itse kaksosia tai että on kaksosten äiti. Tai sen, että hänen siskonsa miehen serkulla tai kummin kaimallakin on kaksoset :D Ei se silti haittaa, koska niin ylpeänä ihanaa kaksikkoani esittelen.


Meille kuuluu siis hyvää. Ei. Erinomaista! Koetan kirjoitella blogia nyt vähän tiuhemmin ja kertoa arjestamme täällä matalassa majassamme. Ei. Eläintarhassamme tai sirkuksessamme kuvaa paremmin.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Loppusuoran ajatuksia menneestä raskaudesta ja tulevaisuudesta

Tänään on viikkoja täynnä 35+4. Olen jo monta kertaa ollut varma, että nyt synnytys käynnistyy, mutta lopulta kaikki synnytystuntemukset ovat päättyneet. Olin alkuviikosta synnärillä jo käyrillä ja supistuksia piirtyi säännöllisesti monitoriin noin neljän minuutin välein. Hoitaja antoi kovaan alaselän ja alavatsan paineeseen ja supistuskipuihin panadolin. Kävin makuulle lepäilemaan ja kas kummaa supistukset loppuivat, taas. Sinänsähän tässä ei ole viikkojen puolesta kiire synnyttämään vielä, mutta minun olotilani alkaa olla niin mahdoton, että pahimpina hetkinä ajattelen käynnistäväni dysonin tai hakevani karhupumpun ja kiskasevani nämä kaksi ulos.

Olen todella ylpeä kehostani. En olisi uskonut, että se jaksaa ja pystyy kantamaan kaksi vauvaa näin pitkään sisällään. Raskausaika on ollut vaikea, mutta luulenpa, etta se on sellainen 90 prosentilla kaksosia odottavista äideistä. Kaksosraskautta on mahdoton verrata yksösraskauteen. Kaikki on tullut tuplana kivuista hormoonimyrskyihin. Lisäksi odottaminen ei ole ollut vain minun, vaan koko perheen asia ja "taakka", jos sen nyt niin rumasti voi sanoa. Olen tässä viime kuukausien aikana ollut niin kipeä ja kropan toiminta ollut arvaamatonta, että mieheni on joutunut tekemään lähes kaiken imuroinnista lasten kasvattamiseen ja hoitamiseen. Lisäksi olen itse tarvinut välillä apua sängystä tai lattialta nousemiseen, tavaroiden nostamiseen lattialta, sukkien pukemiseen jne. En kyllä olisi tästä koettelemuksesta kovin helposti selvitä ilman miestäni. Kiitos hänelle kaikesta avusta <3

Pahinta odottamisessa on ollut ehdottomasti kipu. En muista enää päivää, jolloin ei olisi ollut joku paikka kipeä. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessa sattu sormien nivelet, alaselkä, pohkeet, jalkaterät, suonikohju ja ylävatsa kun herrä B työntää jalkaansa johonkin ikävään kohtaan. Kipu on jatkuvaa. Liikkuminen on hidastunut sille tasolle, että kaupassa mummut kiitävät rollattoreillaan ohitseni ja minä katson ihaillen kiitävää vanhusta. Huokasin juuri synnärillä nähdessäni hoitajan kulkevan käytävillä potkulaudalla, että voih kun mullakin olisi tuollainen vekotin. Tosin olen liikkunut niin hitaasti jo pitkään, että saattaisin oksentaa niin hurjasta kyydistä tässä vaiheessa...

Ajatuksia synnytyksestä


Jos vauvat alkavat tulla ennen 37 viikkoa, olen päättänyt kokeilla alatiesynnytystä. Mikäli odotus jatkuu tuon yli, haluan sektion. Minulla on seuraava ultra maanantaina ja todella toivon, että tällä kertaa minut vastaan ottaa joku lääkäri, jonka kanssa synnytyksestä pystyy keskustelemaan järkevästi ja rauhallisesti ilman painostavaa tunnelmaa. Aion vaatia kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tässä vaiheessa, kun fysiikka vetää viimeisiään, on oikeastaan ihan sama miten pienet maailmaan tulevat kunhan tulevat! Ja kyllä todella toivon, että synnytys käynnistyisi vaikka jo ensi yönä, vaikka moni varmaan miettii, että odottelisi nyt rauhassa kun kuitenkin viikkoja on vasta tuon verran.

"AI KAUHEE!!"


Voin kertoa, että kommentit "odota nyt rauhassa", "ei heillä nyt vielä kiire ole", "toivotaan, että ovat vielä muutaman viikon" tai "koitas nyt olla kärsivällinen" ovat saaneet useammin kuin muutama kertaa sappeni kiehumaan. Ihmisellä, joka ei ole kaksosia sisällään kantanut kahdeksaa kuukautta, ei voi tietää millaisia fiiliksiä tässä loppuaikana suurin osa käy läpi. Pahinta on kun ei pysty hoitamaan omia lapsiaan eikä olemaan juuri missään asiassa itsenäinen ja kipu valvottaa yöt ja vaivaa päivät. Välillä kivun voi ignorata ja usein minäkin vastaan vointeja kysellessä, että "juu ihan hyvää kuuluu", koska olen jo turta tälle kivulle ja en edes jaksa enää pysähtyä miettimään omia kipujani, mikäli ne eivät lamauta ihan täysin, jota käy myös aika ajoin.

Muutenkin ihmisillä on erikoinen tapa kommentoida kaksosraskautta. Olen monikkoäitien ryhmässä kuullut kaikenlaisia ihmisten hulluja kommentteja ja itse kuullut myös vaikka ja mitä, josta olen salaa suuttunut tai loukkaantunut, koska en yleensäkään näytä ihmisille loukkaantumistani helposti. Ajattelin nyt kuitenkin laittaa tässä vaiheessa vinkiksi tulevaisuutta varten esimerkkejä teille kaikille, mitä ei ehkä pidä sanoa mitä minä itse olen kuullut.

"Mä kyllä itsekin tiedän miltä tuo loppuraskaus tuntuu" -Ei et tiedä, miltä tuntuu kaksosten loppuraskaus.
"Miten sä selviät? Et varmaan nuku ensimmäiseen vuoteen ollenkaan!" -Kiitos kannustuksesta, ja onko mulla vaihtoehtoja kuin selvitä?
"Mä en kyllä kestäis, jos mulle tulis kaksoset." -Jaa kiitos, eikö ole kivaa, että mulle tulee kaksoset ja mä ajattelin olla onnellinen asiasta, kiva kun kerrot, että se olis sun pahin painajaisesi.
"En uskalla kyllä hankkiutua raskaaksi, jos käykin niinkuin sulle!" -Niin aattele kuinka kamalaa! Ajattelin kyllä olla onnellinen tästä asiasta, mutta ihan kiva kun kerroit.
"Kaksoset!? Oliko raskaus suunniteltu??" -Kiitos kysymästä joo me päätettiin miehen kanssa hankkiutua raskaaksi ja saada nimenomaan ilman mitään hoitoja kaksoset loppuvuodesta 2015. Hyvä kun kysyit, koska asiahan kuuluu sinulle!!
"Et sä tuu selviimään tosta ilman raskausarpia. Et sä tuu selviimään tosta ilman lihomista. Et tuu selviimään ilman että se selkä lahoo sehän on selvä." -Nyt viikolla 36 voin kertoa että arven arpea ei ole, selkä pysyy vielä kasassa ja kyllä olen tällä hetkellä ihrapallo, mutta mä saan kaksoset ja mun kroppani on ne kantanut ja läski ei oo ikuista. Sitäpaitsi jos mun nahkani repee niin, että en voi sitä itse sietää, säästän rahaa ja menen korjaamaan nahkani paremmaksi. NI!

Tähän päälle nuo mainitsemani "odota rauhassa älä hätäile toivottavasti ei nyt vielä tuu" liiba laabat. Raskausvaivojen ja kipujen vähättely ja kaksosraskauden kauhistelu ovat ne jutut, joita ei kannata odottavalle äidille puhella. Ne tuntuvat pahalta ja ne loukkaavat ihan oikeasti. Toki itsekin vitsailen välillä rajustikin näistä aiheista, mutta silti olisin muutama kertaa toivonut jonkinlaista hienotunteisuutta ihmisiltä.

Onneksi kuitenkin suurin osa on ollut suurimman osan ajasta tsemppaavia ja kannustavia! Mulla on ihania ystäviä joille olen saanut valittaa ja usein saanut myötätuntoisia kommentteja kun olen valittanut. Ja kyllä tiedän, että kaikki vähääkään tökeröt kommentit tuntuvat näissä skitsohormoneissa liioitellun pahalta ja ylireagoin itse moneen asiaan, mutta sekin kai pitäisi ottaa huomioon, että olen täynnä hulluhormoneita. Ja ihan puolituntemattomien kommentointi on myös yllättänyt, kun se juuri on yleensä sitä "ai kauhee miten tosta selviää?! Oliko raskaus suunniteltu tai oliko raskaus luomu?- kastia".


Kaikki valmista, enää tärkeimmät puuttuvat


Vauvoille on nyt hankittuna aivan kaikki maidonkorvikkeita myöten. Kaappi on täynnä vaatteita, hoitopöytä täynnä tarvikkeita, pyyhkeet ja petivaatteet on pesty ja pinnasängyt valmiiksi pedattuina. Vaunut ovat eteisessä odottamassa päiväuninukkujia, auton takaluukussa turvakaukaloiden telakat ja tutitkin on jo steriloituina purkissa keittiössä. Enää pienet kullanmurut puuttuvat.

Aluksi vauvat tulevat minun kanssani alakerran makuuhuoneeseen nukkumaan. Mies nukkuu isompien poikien kanssa yläkerrassa, jotta saisimme mahdollisimman hyvät unet kaikki. Aamulla herättyäni (tai valvottuani koko yön vauvojen kanssa) voin siirtyä hetkeksi ylös nukkumaan kun mies ottaa hoitovastuun vauvoista ja isommista pojista. Olen laittanut sängyn viereen ensikehdon, jonka pappani aikoinaan on tehnyt siskolleni. Sen jälkeen siinä olen nukkunut minä itse, minun serkkuni ja heidän lapsensa. Kehto on pieni, mutta varmasti riittävän kokoinen ensimmäiseksi nukkumapaikaksi pienille kaksosillemme. Uskoakseni he syntyvät alle kolmekiloisina. Tällä hetkellä heillä pitäisi olla painoa noin 2,5kg.

Alku tulee olemaan varmasti raskas. Haluan kovasti onnistua imettämisessä ja olen päättänyt tehdä kaikkeni, jotta oppisin tandemimetyksen, eli oppisin imettämään vauvoja yhtä aikaa. Päiväni tulevat todennäköisesti kaikesta huolimatta sisältämään lähinnä imetystä ja vaipanvaihtoa ensimmäiset viikot. Vauvojen yhtäaikainen syöttäminen säästää vähän aikaa, mutta kyllä minä muistan kuinka rankkaa ja sitovaa on välillä yhdenkin vauvan kanssa, saati kun niitä on kaksi kokoajan vaatimassa ruokaa, nukutusta, tuttia, vaipanvaihtoa, röyhtäytystä ja rakkautta.

Olen niin onnellinen, että mies on kotona hoitamassa vauvoja kanssani, mutta ennenkaikkea hoitamassa vanhempia lapsiamme. Olisi kamala tasapainotella yksin kahden vauvan ja kahden huomiota vaativan isomman lapsen välillä ja tuskailla miten saa kaikille annettua hoivaa ja hellyyttä ja huomiota riittävästi. Nyt heilläkin on vanhempi läsnä enemmän, kun isä voi touhuta heidän kanssaan kun minä vaellan silmäpusseihin kompastellen vauvojen kanssa. Ja miehen ollessa kotona saan varmasti edes pieniä hetkiä keskittyä vain isompiin lapsiini kun mies hoitaa vauvat. Ja toivon, että edes joku ystävä tai isovanhempi on niin hullu, että vapauttaa meidät joskus edes hetkeksi miehen kanssa kaksin jonnekin. Onnea on ihana mies, ihanat lapset, ihana perhe ja ystävät :)

Aika juoksee eteenpäin nopeasti. Koko raskaus on ollut hujaus vain ja nyt loppu on jo ihan lähellä. En sano, etteikö silti nämä viimeiset päivät tuntuisi satakertaa pidemmiltä kuin normaali päivä, mutta silti aika on mennyt nopeasti. Vuosi menee nopeasti. Kohta pienet vauvani ovat jo vuoden vanhoja ja toivottavasti alkavat nukkua paremmin ja imetyskin kestää vain hetken, jos se nyt ylipäänsä onnistuu. Nuorena jaksaa! Yritän ajatella asioita optimistisesti, etten vaivu epätoivoon kipujeni ja ikuisuudelta tuntuvien päivien kanssa.

Kunpa jo saisin vauvat syliini! Vain yhdeksän päivää ja he ovat täysiaikaisia!

torstai 15. lokakuuta 2015

Ahdistusta, hyvää ja huonoa jännitystä sekä turhautumista - kuulumisia pitkän ajan jälkeen

Olen valvonut nyt kolme yötä. Iltaisin uni ei meinaa tulla. Herään vessaan noin 5-10 kertaa yön aikana. Tyypillisesti unettomana yönä nukahdan noin klo 23 ja herään suurinpiirtein klo 3. Sitten en vaan enää saa unta vaikka tekisin mitä. Niin kävi tänäänkin. Nyt kello on 4.37 ja olen herännyt noin 1,5h sitten. Kävin vessassa ja mielessä alkoi taas pyöriä kaikenlaiset asiat synnytyksestä siivoamiseen. Tällä kertaa luovutin melko äkkiä ja nousin ylös. En vaan jaksanut pyöriä sängyssä. Kokeilin hetken rentoutua joidenkin hengitysharjoitusten avulla ja yritin saada ajatuksia päästäni pois myös keskittymällä omaan kehooni ja sen tuntemuksiin. Se oli virhe joka minut viimein nosti sängystä. Mitä järkeä keskittyä kehon tuntemuksiin kun ne ovat kipu, kolotus, särky, pistely, oksetus, närästys ja tämän jälkeen armoton ketutus?

Katselen kämppääni huokaillen... En ole pystynyt siivoamaan aikoihin. Ei sillä, ettei täällä sinänsä olisi ihan puhdasta, mutta romua lojuu pitkin pöytiä, lattioita ja kaikkia mahdollisia tasoja, joille voi jotain laskea. Vaikkei tämä raskaus ole varsinaisesti ollut ruusuilla tanssimista enää aikoihin, nyt koen olevani oikeastaan lähes täysin invalidi; henkisesti ja fyysisesti. En pysty enää selviytymään kuin harvoin normaalista arkipäiväisistä toimista. Joudun pulaan jo sinä kohtaa, kun satun pudottamaan vaikkapa sukkani lattialle. En saa sitä ylös ilman supistusta, selkäkipua, puuskutusta ja ketutusta. Monesti näissä tilanteissa tuijotan esimerkiksi sitä sukkaa hetken, silmästä vierähtää yksi turhautumisen kyynel ja lopulta kipujen kanssa nostan sukan. Sen pukemisesta en viitsi edes enää aloittaa vuodatusta, se alkaa olla yksi mahdottomimmista suoritteista. Ihmettelen välillä itsekin, miten jaksan vieläkin vitsailla tästä tilasta ja nauraa tai hymyillä mistään syystä. Tosin ilman huumoria ja ilon repimistä pikkuasioista olisin jo varmaan tuijottelemassa pyöreän huoneen pehmustettuja valkoisia seiniä.

Sen lisäksi, että fyysisesti viimeajat ovat olleet rankkoja, on sattunut kaikenlaista, joka on kuormittanut minua henkisesti. Kaikki asiat tuntuvat tosi isoilta muutenkin näissä kahden mahassa asuvan vauvan tarjoamissa hormoneissa. Olen joutunut olemaan huolissani tässä loppuraskauden aikoina molemmista vanhemmista lapsistani. Vanhempi heistä katosi kesken jalkapallotreenien hortoilemaan yksinään ja saattoi näin itsensä vaaraan. Nuorempi kärsi anemiasta, joka puolestaan huoletti minut suunniltaan kun tietysti jouduin pelkäämään, että hänellä on jokin vakava sairaus. Minulle on lisäksi tyypillistä jäädä yksinäni pohtimaan asioita tyylillä "mitä jos olisikin käynyt niin ja noin", vaikka vaara olisi ollut jo ohi. Ja mikään ei minun elämässäni olisi kauheampaa kuin se, että lapsilleni tapahtuisi jotain. Heidän puolestaanhan leikkaisin irti vaikka molemmat jalkani ja käteni kynsiviilaa käyttäen, yhtään liioittelematta. Toivottavasti kuitenkaan sellaista tilannetta ei eteeni koskaan tule :D

Tämä kaikki ylimääräinen henkinen rasitus on omalta osaltaan tuonut päiviin ja öihin lisää ahdistuksen ja surun aiheita, jotka puolestaan ovat estäneet minua nukkumasta kunnolla. Lisäksi kaiken tämän kasaantuminen aiheutti liiallisen fyysisen rasituksen kanssa yhteistyössä minulle pahentuneet rytmihäiriöt ja syke poukkasi älyttömiin lukemiin pariksi päiväksi. Olin tarkkailussa sairaalassa sydämen sekavan rytmin ja korkean syketason vuoksi vuorokauden. Onneksi selvisin asiasta pelkällä kehotuksella rauhoittua... Helpommin sanottu kuin tehty, mutta eipä auta kuin yrittää.

Tulokkaiden kuulumiset

Vaikka itse voin valtaosan ajasta fyysisesti kurjasti ja henkisesti hyvin ailahtelevaisesti, tulevilla pienokaisilla on ollut kokoajan kaikki hyvin. Sukupuolista ollaan nyt lähes varmoja ja meille on mitä ilmeisimmin tulossa kaksi poikaa. Molemmat ovat kasvaneet hyvin. Tällä hetkellä oletettavasti ovat molemmat jo yli kahden kilon. Olen siitä todella onnellinen! Käsitys siitä, mikä on pieni ja mikä on iso vauva, on muuttunut aika tavalla. Jos vanhempia lapsiani olisin joutunut lähteä synnyttämään kaksikiloisina, olisin ollut varmasti kauhuissani. Nyt minua lohduttaa ja helpottaa ajatus, että vauvani painaisivat jopa yli kaksi kiloa syntyessään.

Tänään on viikkoja kasassa 33+4. Se tarkoittaa sitä, että maanantaina kun kasassa on 34 viikkoa, pienillä on lupa tulla. Lääkäri sanoi viimetarkastuksessa, että sunnuntain jälkeen saavat tulla jos lähtevät tulemaan. Enää ei estellä. Toki olisi hyvä, että he pienen hetken vielä malttaisivat kasvaa. Olisi hienoa, että molemmat painaisivat yli 2,5kg, jolloin he ylittäisivät keskosuuden rajan eivätkä tarvitsisi lisärautaa synnyttyään. Tosin se, että mahani sisään kasvaisi vielä kovin paljon lisää vauvaa, ei tunnu järin miellyttävältä. Vaikka vauvat ovat selvästi laskeutuneet nyt alas, istuessa ja maatessa tuntuu lähes siltä, että heidän jalkansa tulevat kurkustani ulos... Molemmat ovat siis olleet jo pitkään päät alaspäin ja jalat potkivat ylös tai oikean puolen kylkiluiden alle.

Synnytyksestä

Olen jo kolmella eri ultrakäynnillä keskustellut tulevasta synnytyksestä. Tutustuttuani kaksossynnytyksiin sekä alateitse että sektiolla olen lopulta itse päätynyt siihen, että haluaisin suunnitellun sektion. Esikoiseni on tullut hätäsektiolla ja kuopus normaalisti alateitse. Minulle henkilökohtaisesti toipuminen sektiosta oli nopeampaa. Lisäksi esikoisen kohdalla hätäsektioon joutuminen oli aivan hirveää ja pelkäänkin, että kaksosia synnyttäessä tähän päädyttäisiin b-vauvan kohdalla, koska riski siitä, että komplikaatioita tulee nimenomaan b-vauvaa synnyttäessä, on ihan todellinen ja olemassaoleva. Toki aina voi tapahtua mitä vain, myös suunnitellussa sektiossa. Kuitenkin mieltäni rauhoittaisi jos tietäisin, että sektion saan jos ei nyt ihan syöksyllä synny vauvat kotieteiseen tai synnärin oville.

Hätäsektio on ollut yksi elämäni pelottavimmista kokemuksista. Muistan vain hoitajien huudot kun he kutsuivat kirurgia ja juoksuttivat minua pitkin sairaalan käytäviä aivan yllättäen kesken synnytyksen kun juuri mieheni oli lähtenyt syömään. Hoitajat huusivat myös monesti, että vauvalta katosi syke. Itkin hysteerisesti ja yritin kysyä onko vauvani elossa ja pyysin soittamaan mieheni paikalle, mutta minua käskettiin olemaan hiljaa. Siitä seuraavaksi jo nukuin. Herättyäni koskettelin mahaani ja kyselin tokkurassa ensimmäiseltä jonka hämärästi näin, että onko vauvani elossa, ja minulle vastattiin "en minä tiedä, koitahan nukkua". Joo, kyllähän siinä uni tulee kun ei tiedä onko oma lapsi kuollut vai ei. Kun viimein sain luokseni hoitajan, joka suostui kärräämään minut pois heräämöstä, ei hänkään voinut kertoa minulle onko vauvani kunnossa. Hän sanoin vain, että "kyllä sä kohta näet itse". Minä en kyllä vieläkään tajua miksei pelokkaalle äidille voi kertoa, että hänen vauvansa on selvinnyt synnytyksestä ja odottaa isän kanssa tarkkailuhuoneessa. Ihme touhua.

Kaksi kolmesta lääkäristä, joiden kanssa olen synnytyksestä keskustellut, ovat olleet ymmärtäväisiä ja asiallisesti kertoneet sektion riskeistä. Toki he ovat molemmat suositelleet alatiesynnytystä, koska olen jo onnistuneesti yhden lapsen alakautta synnyttänyt ja lisäksi vauvat ovat hyvässä asennossa tulossa päät alaspäin. Keskustelu on ollut hyvää ja olen heidän ansiostaan punninnut eri vaihtoehtoja ihan tosissani ja rauhallisin mielin. Kävin ultrassa tällä viikolla, jolloin lääkärinä oli mieshenkilö, jonka käsittelyyn en muutenkaan mielellään olisi halunnut. Hänen kanssaan käyty keskustelu sektiosta oli aivan kamala. Lääkäri syytteli minua itsekkääksi ja sanoi, ettei minua kiinnosta omien lasteni hyvinvointi. Hän vähätteli toivettani ja piikitteli ilkeästi kaikesta millä yritin perustella syitäni haluta suunniteltu sektio. Lähtiessä tunsin hetken itseni maailman itsekkäimmäksi ja huonoimmaksi äidiksi maan päällä. Päässä pyöri lääkärin sanat, etten halua tarjota lapsilleni hyviä elämän eväitä vaan haluan heille huonot lähtökohdat elämään.

Ukko ei siis selvästi ollenkaan kuunnellut mitä hänelle puhuin. Kaikkein huipuin toteamus hänen suustaan oli, että "joo onhan se pylly vähän kipeä kun kaksi synnyttää, mutta jos sektion valitset tuollaisista syistä ja jotain sattuukin, niin se on sitten muistettava, että se oli oma toive". Mitähän kyseinen mies tietää perseen kipeytymisestä synnyttäessä? Ja itse en kyllä pyllystäni ajatellut synnyttää... Ja jos jotain sattuu niin äidin pitäisi hänen mielestään syyttää itseään lopun elämäänsä huonosta ja itsekkäästä valinnasta? Juupajuu. Todella ammattitaitoista ja kannustavaa asiallista keskustelua tulevan äidin kanssa. Hyvähyvähyvä.

Saa nyt nähdä milloin synnytän ja miten. Liikaa ei kannata eikä edes voi suunnitella. Ei sitä tiedä, vaikka tosiaan vauvat lähtisivät ryminällä syntymään, eikä suunniteltu sektio ehtisi käydä edes mielessä ennen kuin pienet ovat jo maailmassa. Olen tietysti siihenkin varautunut. Reilu viikko sitten mahani laskeutui ihan alas. Muutamina iltoina on ollut kipeitä supistuksia ja kerran jo ajattelin, että nyt alkaa oikeasti tapahtua. Toistaiseksi supistukset ovat loppuneet kun olen nukahtanut ja rentoutunut. A-vauva on jo aivan alhaalla ja kohdunkaulakin on lyhentynyt ja hieman avautunut. Jotain siis on tapahtumassa, mutta voihan tässä vielä hyvinkin vierähtää piempi tovi ennen kuin he oikeasti lähtevät syntymään. Itsellä tosin on ollut sellainen olo, että nyt alkaa olla synnytys jo aikalailla lähellä. Noin kolme viikkoa täysaikaisuuteen enää! Ei siis missään tapauksessa enää kauaa tätä hirveää tukaluutta ja ahdistusta. Jeee!!!

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kahden vuorokauden sairaalavisiitti ja muita kuulumisia

Tälle päivälle ei ole kovin korkeita odotuksia. Supistuksia on tullut pitkin aamua ja vähän joka paikkaa kolottaa. Liitoskivut tuntuvat taas poikkeuksellisen kovina, selässä on inhottavaa painetta, vauvojen potkut tuntuvat aivan hirmu kovilta ja olen aivan törkeän väsynyt. Molemmilla vauvoilla on ollut meno päällä eilisestä saakka. Epäilen sen johtuvan siitä, että hekin alkavat selviämään "lääkepöllyistä", jossa itsekin elelin sairaalassa pari päivää. Eilen pääsin kotiin aamupäivällä.

Sairaalareissu


Olen koko raskauden tuntenut melko paljon harjoitussupistuksia. Kuitenkin välissä on ollut päiviä, jolloin en ole tuntenut niitä juuri lainkaan, eikä niistä ole muutenkaan ollut ennen viimeisintä supistelumaratonia juurikaan vaivaa.

Viime sunnuntaina tai maanantain, en muista tarkkaan, aloin tuntea harjoitussupistuksia aina kun liikuin. Kyljen kääntäminen sängyssä, eteenpäin nojaaminen, kävely, kovempi vauvan potku tai käännös ja oikeastaan aivan kaikki aiheutti supistelua. Edelleen ne tuntuivat kivuttomilta, mutta pitkien supistussarjojen jälkeen selässä alkoi tuntua inhottava paine. Muutamana päivänä mietin, että nyt kyllä jo soitan polille ja pyydän tarkastusta, mutta päädyin kuitenkin makoilemaan ja toivomaan, että huominen olisi jo parempi päivä. Lopulta viidentenä supistelupäivänä soitin neuvolaan ja sieltä minut ohjattiin tarkastukseen äitiyspolille.

Ultrassa näytti kaikki ihan hyvältä onneksi. Kohdunkaulalle ei ollut tapahtunut mitään, vauvat olivat aktiivisia, virtaukset olivat kunnossa ja lapsivettä riittävä määrä. Samalla kysäisin lääkäriltä mysteerivauvan jalkovälistä, jolloin hän sanoi, että "tuossa voisi olla kivekset", mutta kuulemma napanuora on rullautunut hyvin huolellisesti jalkoväliin ja vauvakin on niin takana ja jalat yhdessä, ettei hän uskaltanut tuon enempää asiaa arvailla.

Lääkäri oli sitä mieltä, että vaikka kaikki sinänsä oli hyvin, olisi supistelu hyvä saada loppumaan. Geminiraskauksissa ollaan tarkempia ihan joka asian kanssa ja niin vain tässäkin kohtaa lääkäri suositteli nesteytystä osastolla yön yli. Nesteen tiputus suoneen helpottaa usein supisteluun. Sain kuitenkin itse päättää jäänkö vai en, mutta ajattelin nyt olevan parempi vaihtoehto pelata varman päälle ja jäädä hetkeksi tarkkailuun, kun kotona olo kuitenkin oli ollut tukala jo monta päivää.

Osastolla henkilökunta oli oikein mukavaa ja ystävällistä. Olen ehtinyt tapaamaan jos jonkinlaista ynseää hoitajaa ja lääkäriä näiden kolmen raskauden aikana... Ehkä silti jo tässä vaiheessa osaa itsekin suhtautua vähemmän tunteellisesti joka kommenttiin. Tiedän jo raskaana olemisesta niin paljon, osaan tulkita omia tuntemuksia ja olen itsevarmempi kysymään asioista jos en ymmärrä ja pyytämään perusteluja asioille, etten koe olevani enää "toisten armoilla" totaalisesti kun asiointia polilla tulee. Nesteytys aloitettiin ja minulle lupailtiin, että yön jälkeen pääsisin pois, mikäli supistuksia ei enää tulisi niin paljoa.

Haaveet kotiutumisesta kuitenkin melko nopeasti kariutuivat, kun koko raskauden aikana mukana kulkenut ystäväni migreeni päätti astua kuvioihin. Päänsärky oli hirveä ja sainkin vahvoja lääkkeitä särkyyn aika pian säryn alkamisesta. Seuraavan aamun virtsanäytteestä löytyi myös proteiinia, joten tietysti ensimmäinen epäilys oli, että olen saamassa mahdollisesti raskausmyrkytyksen. Verenpaine on ollut kokoajan matala ja oli edelleen. Minusta otettiin verikokeet, joissa kaikki oli kunnossa eikä viitettä myrkytykseen ollut. Valitettavasti kuitenkin eilisenkin aamun virtsanäytteessä proteiini oli edelleen koholla, joten minut määrättiin hieman tarkempaan seurantaan jatkossa. Neuvolakäynti on varattava ensi viikoksi ja seuraava kontrolliultra siirrettiin viikolla aikaisempaan.

Muut kuulumiset


Kaikki on kotona kaiketi nyt valmista vauvoja varten. Tänään aion pestä vauvojen vaatteet, petivaatteet ja puklurätit sekä pakata omat tavarani kassiin, jonka vien autoon. Kassiin laitan itselleni vaihtovaatteet, hyvää luettavaa, pesuaineita ja rasvoja, ehkä vähän meikkejä ja muita ämmien hömpötyksiä. Varmaan pakko hankkia sinne myös yksi suklaalevy :D Jäin niin yllättäen osastolle seurantaan, ettei minulla ollut mukana kuin huulirasva ja ponnari. Onneksi osastolta kuitenkin sai välttämättömät hygieniatuotteet, mutta olisi siinä ryvettyneenä kaivannut edes sipaisua ripsiväriä tai kunnon shamppoota ja hoitoainetta. Olisi piristänyt mieltä kun olisi näyttänyt edes jotenkin säädylliseltä... Ensi kerralla, jos yllättäen joudunkin jäämään sinne haluan, että tavarani ovat valmiina kassissa. Vauvojen kassin pakkaan ensi viikolla. Sinne tulee pari tuttia, kotiutumisvaatteet ja heidän unipupunsa <3

Kuten jo alussa mainitsinkin supistelu on valitettavasti jatkunut taas tänään, vaikken ole tehnyt yhtään mitään. Tarvii vain koettaa nyt ottaa rauhallisesti. Onneksi mies hoitaa lapset ja muut kotihommat niin saan vain olla. Vielä kun tämä jouten oleminen auttaisi supistuksiin. En halua enää osastolle ennen kuin seitsemän viikon päästä synnyttämään! Tulee niin hirveä ikävä miestä ja lapsia :( Lääkäri käski olemaan herkästi yhteydessä polille, jos olo on tukala. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Huomenna ainakin poksuu raskausviikot 30+0! Jes!

perjantai 11. syyskuuta 2015

Kadonneiden kassien arvoitus - Ultrakuulumiset ja pohdintoja synnytyksestä

Onko ihanampaa aamua kuin tää?

Tämä aamu oli poikkeuksellisen ihana. Lapset nukkuvat normaalisti miehen kanssa yläkerrassa ja minä nukun alhaalla, koska en enää pysty kovin hyvin hoitelemaan mahdollisia yöhuutoja heidän kanssaan. Viime yön annoin miehelle kuitenkin vapaata, koska edellinen oli ollut todella raskas. Lapset nukkuivat minun kanssani parisängyssä alakerrassa ja mies sai nukkua kunnon yöunet omassa "sviitissään" ylhäällä. Sviitti siis on kaaoksen valtaan päässyt miehen oma huone täynnä soittimia, elektroniikkaa ja kaikkea sellaista tavaraa, joiden käyttötarkoitusta en osaa edes arvata.

Yö meni ihan hyvin. Kuopus kylläkin vähän väliä hoki "eppe, eppe", joka tarkoittaa peittoa. Eli hän vaati peittelyä useaan kertaan ja lisäksi pyöriskeli välillä levottomana. Aamun koitettua pojat menivät katsomaan piirrettyjä. Tai no, pyysin laittamaan pikku kakkosen telkusta ja anoin heiltä hiljaisuutta, jotta saisin itse vielä torkkua hetken. Kuitenkin kuopus, joka on muuttunut äkäisestä pullukasta riemukkaasti elämöiväksi pikkuapinaksi, piti mekkalaa ja ilmeisesti lauloi jotain. En tiedä mitä, mutta ääni oli rasittava ja aivan liian kova saadakseni enää silmäystäkään unta.

Sitten koitti pelastus. Kuulin kun mies tuli alakertaan kysyen pojilta "ettekö te anna nyt äidin nukkua? Olkaas hiljempaa." Mies sulki makuuhuoneen oven, meni keittämään lapsille aamupuuroa, hoiti heidän aamutoimensa, puki heidät ja vei hoitoon. Minä kuorsasin tyytyväisenä. Kymmenen aikaan ovi aukesi ja mies kyseli miten voin ja haluanko vielä nukkua. Jäin köllöttämään edelleen sänkyyn. Mies kävi kaupassa hakemassa tuoreita sämpylöitä ja leivänpäällisiä, tuoremehua ja kahvia. Vanuin suihkuun ja kävelin kahvintuoksuiseen keittiöön ja söin aamiaisen ihan rauhassa. Aamiaisen jälkeen pohdin, mitä alkaisin tehdä nyt kun lapsen ovat viimeisiä päiviä hoidossa. Siivoaisinko, kävisinkö mahdollisesti varastoja läpi ja plokkaisin tavaroita roskiin ja kirppikselle vai siivoaisinko kenties pihaa syyskuntoon. Mies sanoi, että "älä tee mitään!" Taidan ottaa neuvosta vaarin :)

Ultrakuulumiset

Eilen oli ultra. Kaikki oli hyvin ja vauvat olivat kääntyneet molemmat raivotarjontaan, eli päät alaspäin. Toinen oli jo hyvin alhaalla. Molemmat olivat kasvaneet oikein hyvin. Edellisessä ultrassa he painoivat molemmat tasan 600g, nyt a-vauva painoi 1121g ja b 1036g. Olin niin onnellinen, että ainakin mittausten mukaan molemmilla on ylittynyt ensimmäisen kilon raja! Molemmilla virtaukset olivat hyvät ja kaikki oli muutenkin mallikkaasti. Kohdun kanavaa oli jäljellä 4cm, eli todella hyvin. Vauvat olivat huomattavasti rauhallisempia, mitä edellisillä kerroilla ultrissa. Tila alkaa varmaan olemaan jo vähän kortilla. Onhan kohdussa tällä hetkellä yhden täysiaikaisen verran tavaraa, ylikin.

Lääkäri kysyi, kumpaa sukupuolta ollaan luvattu. Kerroin, että rakenneultrassa viikolla 20 he ovat olleet selvästi poikia. Viikolla 24 toinen oli selvä poika ja toisesta ei saatu ihan varmuutta. Lääkäri tutki a-vauvaa ja sanoi, että kyllä tämä ainakin näyttää nyt kovasti tytöltä. Hän kysyi kätilönkin mielipidettä, ja kätilö sanoi, että ainakin siitä kuvakulmasta vauva muistutti enemmän tyttöä. Toisesta suunnasta katsottaessa lääkäri sanoi näkevänsä "helmet", jotka näkyvät tyttövauvoilla. Pitkään tiirailtuaan totesi, että kyllä hän on ihan näkevinään a-vauvalla häpyhuulet.

Jostain syystä en ollut mitenkään yllättynyt asiasta, ehkä epäuskoinen, mutten yllättynyt. Olin taannoin puhunut miehellekin, että ihmeellistä kun aina näen unta siitä, että minulla on tyttölapsi. Aina samannäköinen, vaaleatukkainen pisamanaama.. Mutta tosiaan tällä hetkellä veikkaus on, että tulossa on yksi selvästi poika ja toinen todennäköisesti tyttö. Seuraava ultra on 32 viikolla. Saa nähdä, onko a-vauvalle kasvanut vehkeet takaisin tuolloin :D Jos edelleen meinataan, että a on tyttö niin kai sitä on pakko mennä ostamaan yksi tyttömäinen (joka ei todellakaan tule olemaan mikään ällöttävä vaaleanpunainen prinsessaunelma) vaate varmuuden vuoksi. Silti minusta tuntuu uskomattomalta, että meidän perheeseen olisi tulossa tyttölapsi...  Mutta tulee mitä tulee, molemmat ovat aivan yhtä rakkaita ja odotettuja <3

Ajatuksia synnytyksestä

Edellisenä päivänä ennen ultraa tein päätöksen. Haluan ehdottomasti suunnitellun sektion. Olin tätä jo miettinyt pitkän aikaa, mutta viimeinen varmistus tuli kun luin hyvin pieleen menneen synnytyskertomuksen kaksosten alatiesynnytyksestä. Kaksosia synnytettäessähän ensimmäinen tulee normaalisti kuten yksikin, ja toinen ohjataan mahan päältä kiinni pitäen oikeassa asennossa ulos. Tai siis näin sen pitäisi mennä. Kuitenkin on riski, että b-vauva, eli toisena tuleva käännähtääkin väärään asentoon eikä pääse tulemaan ulos. Riskinä on joutua leikkaamaan toinen ulos sektiolla, vaikka ensimmäinen olisi tullut ihan hyvin alakautta.

Eilen otin asian ultrassa puheeksi. Lääkäri kyseli, miksi haluaisin sektion. Selitin pelosta, että tuleekin jotain komplikaatioita. Olen kokenut sekä sektion että alatiesynnytyksen, ja mielestäni helpommin meni loppujen lopuksi sektio. Lääkäri alkoi selittää, että sektioissa on edelleen huomattavasti enemmän riskejä kuin alatiesynnytyksissä. Kyseinen lääkäri on ollut mukana sadoissa geminien alatiesynnytyksissä ja pääsääntöisesti ne menevät hyvin. Hän kertoi miten synnytys tapahtuu ja sanoi, että minulla vauvat ovat ideaalissa asennossa ainakin vielä ajatellen alatiesynnytystä. Lisäksi hän korosti minun kehoani erinomaisena synnyttäjän kroppana, koska olen pitkä, hoikka ja lantio on leveä. Ihanaa, 7 leivän uunistani on hyötyä jossain...

Hän pyysi harkitsemaan vielä ja ehdotti, että seuraavassa ultrassa keskustelisin asiasta uudelleen lääkärin kanssa. Lopuksi hän vielä sanoi, että ketäänhän ei pakoteta synnyttämään alakautta, mutta kuitenkin kannattaa tosissaan miettiä ennen päätöksiä. Ja tietysti nyt mieleni on taas ihan sekaisin, että mihin tässä pitäisi ryhtyä. Onneksi on kuukausi (toivottavasti) aikaa miettiä ennen seuraavaa keskustelua lääkärin kanssa. Voihan toki olla, että vauvat päättävät ihan omatoimisesti tulla ennen aikojaan tai kääntyä niin, ettei alatiesynnytys ole edes mahdollinen. Sektiossa mietityttä se, että en voi kuuteen viikkoon nostella vanhempia lapsiani ja pelkään, että tarvitsen liikkumisessa ja kaksosten hoitamisessa kokoajan apua pitkän aikaa. Tai että tulee joku komplikaatio ja haava tulehtuu tai kohtu tuhlehtuu tms... Alatiesynnytyksessä pelottaa se, että ajaudutaan tilanteeseen jossa b-vauvaa käännetään tuloksetta sisä- ja ulkokautta ja näin ollen päädytään hätä- tai kiireelliseen sektioon.


No, eipä tässä auta kuin odotella ja miettiä ja pohtia, josko pääsisi viimein johonkin päätökseen tämänkin asian suhteen. Onneksi nyt kuitenkin kaikki on vauvolla ihan hyvin :)

maanantai 31. elokuuta 2015

27-vuotta onnistuneita sattumia - elämää vailla suunnitelmia

En nähnyt itseäni koskaan suurperheen äitinä. Olen ollut "vapaa sielu" aina. Haaveillut rock-tähden urasta, rakastanut juhlimista, rakastanut kapinaa ja ollut tietyllä tapaa anarkisti jo lapsesta saakka. Olen edelleen. Kapinoin vain kapinoinnin ilosta, vaikkei edes syytä olisi. Haluan olla eri mieltä haastaakseni ihmiset väittelyyn. Rakastan baareja. Tyttöjeniltoja, miehen kanssa juhlimista, festareita, metallimusiikkia. Automatka, kun saan laittaa musiikin täysillä soimaan ja huutaa musiikin mukana, tuottaa minulle ääretöntä nautintoa.

Elän tuulen mukana. En suunnittele oikeastaan koskaan mitään. Teen asioita hullusti hetken mielijohteesta. Tästä syystä olenkin ollut usein pulassa. Teen sen mitä haluan juuri silloin ja siten kun se hyvältä tuntuu. Se on varmaankin syy, miksi minusta on tulossa nyt suurperheen äiti. Vahingossa. Hetken mielijohteesta. Yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla täysin lapseton maailmanmatkaaja. Kaikki on riippunut hetkellisistä haluista ja päätöksistä.

Toki minäkin olen joutunut hyväksymään sen, että olen aikuinen ja vastuussa isoista asioista. Työelämässä olen joutunut miettimään ennen tekemistä, mutta sellainen työskentely on mielestäni tylsää. Perhe-elämä ja lapset rajoittavat hetken mielijohteesta asioiden tekemistä. Se kai onkin ollut tässä vanhemmuudessa ja koko aikuisuudessa yksi minulle suurimmista haasteista. Ja nyt kun lapsia tulee lisää ja vielä kaksi kerrallaan, se rajoittaa tuuliviirinä olemista yhä enemmän. Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Vihaan kalenteria. Se on mielestäni hirveä keksintö. En haluaisi joutua suunnittelemaan asioita. Taulukot, numerot, kellonajat, suunnitelmat... Kaikki tuntuu inhottavalta. Kertakaikkiaan sellaiset eivät meinaa sopia minulle. Menin töihin kuopuksen äitiysloman jälkeen. Tuolloin opettelin ensimmäistä kertaa täyttämään kalenteria. Olin silloin 25-vuotias. Edelleen jätän suurimman osan asioista merkkaamatta kalenteriin. Seinäkalenteria olen yrittänyt opetella käyttämään vuosia, mutta huonolla menestyksellä. Mies ei käytä kalenteria edelleenkään yhtään mihinkään. Ei ole koskaan käyttänytkään. Olen siis löytänyt kaltaseni.

Muistan kun löysimme netistä talon, jossa nyt asumme. Olimme muutama hassua kertaa jutelleet, että olisi hauska muuttaa maalle omakotitaloon. Mies huusi minut kerrostaloasuntomme keittiöstä katsomaan, kun yksi mummonmökki oli myynnissä haluamallamme alueella. Näin kuvan ja totesin, että tuo, tuon minä haluan ja piste. Parin viikon päästä omistimme talon, ennen kuin talosta oli järjestetty yhtään näyttöä. Koirakin hankittiin samoin ja vauvakin siinä sitten samaan hötäkkään. Mitä kaksi aikuista ja koira tekee omakotitalolla? Ei mitään. Vauva oli saatava, vaikka opinnot olivat kesken. Ihan sama. Ja tehtiin toinenkin kun se halusi tulla. Niin vain kävi. Onneksi.

Vaikka olen elänyt elämääni tällä tavoin, olen saanut kaiken ja enemmänkin. Olen jopa onnellinen, että olen uskaltanut tehdä kaiken juuri niin kuin tunne on sanonut. Järki on vasta tullut jälkikäteen. Joitain ratkaisujani en ole vielä ehtinyt edes järkeillä. Onnen kaupalla olen onnistunut tekemään hyviä valintoja. Huonojakin valintoja toki olen elämässäni tehnyt, mutta kuitenkin saavuttanut aivan mielettömiä asioita. Saanut ammatin, työn, mahtavan kodin, lapsia, miehen, sydänystäviä, olen matkustanut, juhlinut, tutustunut ihmisiin, hankkinut vihamiehiä, mokannut ja noussut uudelleen.

Mun elämäni on oikeastaan ollut tähän saakka aivan sairaan siistiä!

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Vauvakutsut!

Minut yllätettiin tänään. Minulle kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat ystäväni olivat järjestäneet yllätyksenä minulle vauvakutsut. Mies pyysi minut mukaan lennättämään vanhemmille lapsilleni ostamaansa radio-ohjattavaa lentokonetta. Aloin kyllä aavistella, että nyt on jotain tekeillä kun matka kulki niin erikoisia reittejä, eikä mies oikeastaan osannut sanoa, minne tarkalleen ottaen olemme menossa lentokonetta lennättämään. Ja niin tie veikin miehen veljen ja veljen avovaimon luo, jonne kutsut oli järjestetty. Heidän kotinsa on muutenkin todella kaunis ja nyt se oli sisustettu vauvakutsuja varten ihanasti :) Paras paikka kutsuille!



Sain aivan hirmuisesti lahjoja!


Harmittaa kun en ymmärtänyt ottaa pöydästä kuvia, jonne oli katettu herkkuja. Joimme alkumaljoina herkullista alkoholitonta kuohujuomaa, jonne oli laitettu jäinen mansikka koristeeksi. Tarjolla oli pikkupitsoja, mozzarella-piirakkaa, salaattia leipäjuustolla, suklaakakkua, ihania mokkapalan tyylisiä kakkusia, sipsiä, kahvia ja limpparia. Oioi... Ei tarvinnut nälässä lähteä kotiin :D Ystäväni oli askarrellut hienot pelikortit. Peli oli vauva-alias. Ihme, että tässä raskausdementiassa sain kaikki selitykset arvattua. Jokainen vieras sai selittää ja minä arvailin sanoja.
Alias-pelin lisäksi vieraat täyttivät papereita, johon saivat kirjoittaa nimiehdotuksia, arvata vauvojen syntymäaikaa, kirjoitella terveiset vauvoille ja arvata myös onko tulokaat identtiset vai epäidenttiset. Todennäköisempäähän on, että pojat ovat epäidenttiset. Suurin osa di-di-raskauksista (kansankielellä kun molemmilla on omat istukat, sikiökalvot jne) on erimunaisia, mutta noin 30% näistä kuitenkin on identtisiä. Sain myös aivan ihanan piirustuksen erään ystävän tyttäreltä. Nyt kaikki laput koristavat vauvojen huoneen seinää :)
Sain lahjaksi vain ja ainoastaan tarpeellisia asioita. Vaatteita tuli paljon, hoitotarvikkeita, vaippoja, minulle hemmottelupaketti ja vaikka mitä. En olisi osannut odottaa todellakaan tuollaista määrää tavaraa. Olin niin otettu kaikesta :) Nyt luulen, ettei minulta enää puutu kuin yksi fleece-puku, pari yöpukua ja puklurättejä. Tutteja ehkä pitää vielä ostaa muutama...
Kaksi pientä yöpukua


Sukkia ja kaksi lämpöistä pipoa. Ihanasti pipot olivat samanlaiset, mutta kuitenkin erilaiset
Ja voi elämä näitä! <3 Pienet henkselifarkut nappibodyineen. Kuinka suloiset!!
 Sain myös ensimmäiset 44cm kokoiset vaatteet. Näitä ehkä pitää vielä hankkia muutama lisää. Todennäköisesti pojat ovat melko pieniä syntyessään..
Miten oikeasti joku voi olla näin pieni? Saisinpa jo pikkuiset syliin <3

Nämä tuttinauhat olivatkin toivelistalla! Yksi ystäväni virkkaa tällaisia ihania nauhoja itse.


Hoitotarvikkeita. Nämä kaikki olivat sellaisia, joita en itse ollut vielä ostanut! Jes!
Oli mielestäni ihana saada myös paketti minulle. Hemmottelupakettiin oli kerätty voiteita ja suihkugeelejä, kuivashamppoota, suklaata, silmälaput kauneusunille, virkistävää teetä, jalkojenhoitotuotteita ja vauvoillekin oli ihanat unipuput. Nämäkin oli ostoslistalla, mutta nyt ei tarvi itse hankkia!
Toinen tämän lahjan ostajista oli virkannut korin tavaroille. Korikin sai heti uuden käyttötarkotuksen vauvojen sukkakorina!

Kaikki tavarat alkavat löytää paikkansa vauvojen huoneessa. Huonekin alkaa olla valmis ja kaikki tarvikkeet on hankittu. Tänään vielä leikkasin vanhasta pinnasängyn patjasta sopivan kokoisen alustan hoitopöydälle.
Osa tuttipulloista on tallessa lipastossa. Muodon vuoksi laitoin muutaman hyllyyn näkösälle.

Nyt on hyvä jatkaa odotusta. Alkaa tavarastressi olla mennyttä kun kaikki on jo oikeastaan valmista. Vaatteita pitää vielä pyykätä jossain vaiheessa, mutta muuten onneksi kaikki alkaa olla mallillaan. Jännitys kasvaa koskien synnytystä, josta myös aion kirjoittaa kunhan ehdin. Nyt käännän itseni ja valtaisan mahani makuuasentoon. Josko se hieman helpottaisi näitä nykyään joka iltaisia lihasten venymiskipuja... Kiitos vielä kaikille teille ihanille, jotka kutsut järjestitte. Saan olla kiitollinen, että ympärilläni on näin ihania ihmisiä!! Pusipusi!

Huomenna paukahtaa täyteen 27 raskausviikkoa

Pienten kuvat ovat päässeet heidän huoneensa lipaston päälle.

lauantai 22. elokuuta 2015

Olen raskaana oleva äiti, en kuollut

En ole kirjoitellut aikoihin. Suoraan sanottuna en ole jaksanut eikä ole ollut aikaa eikä syytä kirjoittaa. Olen käyttänyt kaiken aikani kodin laittamiseen ja lasten kanssa touhuamiseen. Tänään päätin autopesulassa pillahdettuani pienimuotoiseen itkuun, että kirjoitan kyllä tekstin siitä, mitä elämäni tällä hetkellä on. Voi kuulostaa dramaattiselta, mutta sitä se ei ole. Päinvastoin. Elämässäni ei ole draamaa, ei jännittäviä juonenkäänteitä, ei yhtään mitään jännittävää.

Autopesussa aloin selittää miehelleni innoissani jotain juttua, jonka olin lukenut monikkoäitien ryhmästä, jota tällä hetkellä selailen päivittäin aika paljon. Mies totesi "Ei mua kyllä oikeestaan kiinnosta... Puhut aina vaan nykyään siitä mitä kukakin siellä sanoi, mitä teki, kuka synnytti ja millaiset vauvat". Tämä oli minulle liikaa. Tajusin, että eihän minun elämässäni tapahdu mitään mistä kertoa kenellekään yhtään mitään. Voin kertoa, että molemmat lapseni ovat sairastaneet, pesin pyykkiä tänään, vähän on supistellut ja sain ihan hyvin nukuttua päiväunet. Mutta siinä se. Ei minulla ole muuta kerrottavaa.

Mistä tämä johtuu? Olen tässä puolen vuoden aikana ollessani raskaana, viettänyt aikani pääosin kotona lasteni kanssa. Puolessa vuodessa olen ollut ilman lapsia vappuna, Tuska festarien ajan kesäkuun lopulla, toissapäivänä ystävä pyysi syömään ONNEKSI ja satunnaisesti poikkesin alkuraskaudessa iltakahvilla kaverin luona. Mistä helvetistä minä kerron jollen muiden elämästä, jota somesta luen, kun omassani ei tapahdu mitään muuta kuin perheeseen ja kaksosten odottamiseen liittyviä asioita. Syy sille miksei mitään tapahdu on se, ettei minua pyydetä oikeastaan yhtään mihinkään ilman lapsia tai sitten jos jonkun kerran on pyydetty, en ole jostain syystä päässyt. Itse en myöskään ole vartavasten kutsunut itseäni toisten luo.

Olen varmasti tällä hetkellä melko tylsää seuraa. Elämäni pyörii vauvojen ympärille ja vaikka yrittäisin muuta, puhun raskaudesta ja tulevaisuudesta aina välillä. Minulla on hirveä tarve purkaa ajatuksia ihmisille, koska olen oikeasti päätymässä tilanteeseen, johon en edes tiedä oikeastaan miten pitäisi valmistautua. Tulevaisuus neljän pienen lapsen äitinä pelottaa ja jännittää, tietysti. Onneksi on tuo kaksosryhmä, jossa naiset ymmärtävät mitä minä käyn läpi ja jaksavat kuunnella mieltäni painavia asioita. Toisaalta silti mietin sitäkin, että kyllä oikean ystävän pitäisi jaksaa kuunnella ja ymmärtää myös sitä, mitä olen käymässä läpi tällä hetkellä vaikkei se omaa elämää niin koskettaisi tai olisi kaukana siitä, mikä se oma elämäntilanne on.

Suoraan sanottuna tekisi todella hyvää päästä välillä jonnekin ihan itsekseen ilman, että syliini vaati 2 tai 4-vuotias kokoajan, ja höpöttää kaverille niitä näitä ja yrittää poistaa hetkeksi mielestä vauvanvaatteet, mitä pitää hankkia, onko kaikki valmista, millaiset tuttipullot, paskavaipparoskikset, ammeet, rintakumit, maidonkerääjät, rinnanlämmittimet tai kakkatahranpoistoaineet pitää vielä ostaa. Onneksi yksi luottoystäväni, joka on pyydetty kummiksikin toiselle kaksosista, poikkeaa meille juoruilemaan aina silloin tällöin iltaisin kun lapset ovat jo nukkumassa.

Tuntuu toisaalta ikävältä, ettei minulla ole mitään tekemistä ja vain minun seurani ei kelpaa tällä hetkellä oikeastaan kenellekään. Tai ainakaan en ole kenenkään ykkösvaihtoehto, jos haluaa tehdä jotain kivaa tai tavata kiinnostavan ihmisen. Jos jonnekin kutsutaan, kutsu koskee minua ja lapsiani. Olen tottunut viettämään aikaa kavereiden kanssa paljonkin ilman lapsia, mutta ajanvietto on sisältänyt lähes aina alkoholia ja juhlimista. Nyt kun en voi mennä baariin riekkumaan, ei muuta tunnu olevan tarjolla. Jos minua pyydettäisiin vaikka syömään ravintolaan tai elokuviin, lähtisin heti. Tai vaikka viettämään elokuvailtaan kavereiden kesken, en miettisi kahdesti. En ole nyt vaan itse jaksanut olla kovin aktiivinen ja järjestää moisia itse. Ja vaikka elämäntilanteeni on mitä on, se ei poista sitä, että rakastan aikaa ystävien kanssa ja tarvin lapsivapaata omaa aikaa ja juttuseuraa aina silloin tällöin.

Miten vauvat voivat ja miten minä voin?

Kävin kontrolliultrassa, jossa tarkastettiin toisen vauvan sydänrakenteet, jotka jäivät rakenneultrassa liian piiloon. Kaikki oli kunnossa. Pojat ovat täysin saman kokoisia ja liikkuvaisia pieniä murusia. Vielä he mahtuvat kääntyilemään ja ovatkin milloin pää alaspäin ja pää ylöspäin. Tällä hetkellä ilmeisesti ainakin toisen jalat ovat alaspäin. Virtsarakkoni kertoo aika ajoin minulle sellaista viestiä... Tällä hetkellä vauvojen pitäisi painaa vähän vajaa 800g jos ovat omaa tahtiaan kasvaneet. Viimeksi painot molemmilla oli 600g.

Vähän reilun viikon päästä poikien ptäisi painaa kilon verran kappale. Silloin alan olemaan siinä koossa, mitä normaalisti yhtä lasta odottava äiti on vauvan ollessa täysiaikainen. Raskas olo vaivaa aina silloin tällöin ja öisin on toisinaan todella vaikea nukkua kun maha ei tunnu asettuvan minnekään hyvin. Supistelut loppuivat kun jäin kaksi viikkoa sitten sairaslomalle töistä. Stressi ja verenpaineen nouseminen aiheuttivat supistelun. Myös huonosti nukutut yöt ja aikaisin nouseminen tekivät olon kaameaksi. Nyt voin todeta, että vaikka vähillä vaivoilla mielestäni edelleen olen päässyt, on kahden odottaminen täysin eri asia kuin yhden odottaminen. Tämä on oikeasti tuplasti raskaampaa.

Vaikka olen melko hyvässä kunnossa fyysisesti, en pysty enää tekemään paljoa asioita. Kävin shoppailemassa vauvan vaatteita kauppakeskuksessa, jonka jälkeen olin aivan naatti. Reissu ei kestänyt paria tuntia pidempään, mutta loppupäivä ja osa seuraavaa oli vietettävä toipuen sängyn pohjalla. Liitoskivut ovat kovat ja käännökset sängyssä tuottavat tuskaa. Herään jokaiseen käännökseen yöllä. Lantiota särkee ja virtsarakko on pinteessä. Jos en syö kokoajan, alkaa huimata ja oksettaa. Melko usein myös närästää. Hormoonit aiheuttavat vähän väliä poraamista ja suuttumista ja tunnen oloni melko usein apeaksi. Onneksi noista lapsukaisista saa päivittäin roiman annoksen positiivista energiaa. (Vaikka kyllä ne tuottavat negatiivistakin energiaa kaikella kiukulla ja räyhällä, jota mahtuu myös jokaiseen päivään...)

Ja pidän siis tätä kuntoa kuitenkin melko hyvänä. Pystyn hoitamaan aika hyvin vielä lapsiani ja jaksan touhuta heidän kanssaan. Saan vielä siivottua kunhan vain jaksan siivoukseen ryhtyä. Väsymys painaa oikeastaan kokoajan. Selkä on vielä kestänyt, mutta tunnen kyllä kuinka se melkein on niksahtanut viimeisen viikon aikana monesti pois paikaltaan. Jos niin käy, sen jälkeen se vaivaa koko loppuraskauden. Mutta oletin sen olevan nyt jo mennyttä, joten olen tästä kestävyydestä positiivisesti yllättynyt!

Ei kai tässä muuta... Ensi viikolla aloitamme miehen kanssa laittaa vauvojen huonetta kuntoon. Luvassa seinien tapetointia ja sisustusta. Viimeiset hankinnatkin tehdään myös pian. Pidän takarajana raskausviikkoa 30. Tuolloin pitää kaiken olla valmista, koska sen jälkeen haluan alkaa valmistautua mahdolliseen vauvojen tulemiseen. Eikä toivoakaan, että edes jaksaisin enää kauaa laittaa asioita kuntoon vauvoja varten... Jos jo seuraavassa blogissa olisi niitä kivoja kuviakin, eikä tälläistä apeaa vuodatusta maailman tolasta. Nyt nukkumaan kunhan pojat masussa rauhoittuvat. Taisin ahmia liian paljon karkkia tätä kirjoittaessa kun neljä jalkaa pyrkii minusta läpi tällä hetkellä :D

maanantai 3. elokuuta 2015

Lääkärikäynti ja saikkukomennus, alkoikohan nyt jo lopullinen loma?

Viikko sitten palasin lomalta töihin. Töihin paluu sinänsä oli aika helppoa ja pääsin takaisin töiden rytmiin nopeasti. Työpaikalla ei ollut onneksi tapahtunut mitään mullistavaa, joten oli helppo päästä alkuun. Jo alkupäivinä kävi selväksi, että aikaisin herääminen ja se, ettei päivän aikana pysty ottamaan lepohetkeä tulisi olemaan haaste. Puolen päivän jälkeen alkoi väkisin silmät lurpsahdella kiinni ja kahvia kului yli sallittujen rajojen. Lisäksi jatkuva nälkä piinasi ja puolessa välissä työpäivää oli toimiston pöytä täyttynyt leipälautasista ja välipalaroskista.

Kaiken kaikkiaan viime viikko meni kuitenkin ihan hyvin ja sain monta asiaa hoidettua. Ongelmat alkoikin sitten viime viikonlopun aikaan. Supistuksia tuli tiheämmin kuin ennen ja olo oli jotenkin todella raskas. Pienikin ponnistelu tuntui liian raskaalta ja olisin halunnut vain nukkua tai maata. Selässäkin alkoi tuntua viikon toimistotuolilla istuminen. Liitoskivuista puhumattakaan.... Edellisissäkin raskauksissa liitoskivut ovat olleet loppuaikana kovia, mutta nyt kaksosraskaudessa nekin ovat saaneet aivan uuden merkityksen. Yöllä herää joka kerta kun kääntää kyljeä, esim maton suoristaminen toisella jalalla aiheuttaa hirveän kivun, kenkiä laittaessa jalan nostaminen on kauheaa... Ja kipu ei todellakaan ole mikään pieni vihlaisu vaan tuntuu, kuin luu oikeasta katkeaisi keskeltä.

No, eilen päivän aikana supistelu muuttui entistä tiheämmäksi. Edelleen supistukset olivat melko kivuttomia, mutta kuitenkin ikävän tuntuisia ja kestivät pahimillaan minuutinkin kerrallaan. Supistuksen aikana hengittäminen on vaikeea ja hikikarpalot kohoavat otsalle. Lopulta supistelu jätti paineen tunteen alavatsalle. Sain kyllä nukuttua ihan hyvin panadolin voimalla ja uskoin, että yön lepääminen parantaisi tilanteen. Toisin kuitenkin kävi.

Lähdin töihin tänään kun olo oli ihan ok. Hyvin äkkiä kuitenkin selvisi, ettei supistelu ollutkaan loppunut. Seurailin supistuksia jonkun aikaa, mutta päätin ottaa yhteyttä neuvolaan siinä vaiheessa kun tuli supistus, joka tuntui selän puolella ja oli selkeästi kipeämpi kuin edelliset. Neuvolan terkka ajatteli, että varaa minulle lääkäriajan huomiselle terveyskeskukseen. Päätin kuitenkin, että haluan kuulla toisen mielipiteen ja soitin vielä äitiyspolille. Siellä oltiin ehdottomasti sitä mieltä, että näytille pitää lähteä etenkin kun on kyse kaksosraskaudesta, joka on jo sinänsä riski ennenaikaiselle synnytykselle.

Lähdin kesken työpäivän tarkastukseen. Odotella ei onneksi tarvinut pitkään, vaan pääsin noin 5min istuskelun jälkeen lääkärille. Kohdunkanavaa oli jäljellä reilusti ja se oli hyvin edelleen kiinni, eli onneksi supistukset eivät olleet tehneet mitään tuhoa. Lääkäri otti kuitenkin kaksi erilaista liuskatestiä, toisen tarkastaakseen onko lapsivettä tihkunut ja toisella mitattiin jokin proteiiniarvo. Lapsivesitesti oli puhdas negatiivinen, mutta proteiininäyte oli puolestaan positiivinen. Kysyin mitä se sitten tarkoittaa johon lääkäri vastasi "se on tällainen testi joka positiivisena saattaa kieliä mahdollisuudesta ennenaikaiseen synnytykseen". Kyllä siinä hetkeksi meikäläisen hymy hyytyi, mutta lääkäri lohdutteli, ettei se yksistään kerro välttämättä mitään kun kohdunkaulan tilanne on edelleen ihan hyvä.

Saikkua kuitenkin napsahti heti kaksi viikkoa, eli siihen saakka, että pääsen seuraavaan ultraäänitutkimukseen. Kolmesta jäljellä olevasta työviikosta siis napsastiin kaksi pois. Vuodelepoa ei määrätty, mutta kuulemma kaikki ylimääräinen ponnistelu on nyt jätettävä pois ja lasten hoitamiseen olisi hyvä saada apukäsiä, mutta se asia on onneksi jo oletettavasti ratkaistu. Saa nähdä kuinka paljon alkaa jalanpohjat polttaa, kun minun (ikuisen häärääjän) on oikeasti pakko ottaa rauhallisesti. Kun olen kotona, minun on äärimmäisen vaikea olla siivoamatta tai tekemättä jotain...

Joo, sinänsä ihan kiva saada levätä kun töissä istuskelu tuntuu niin raskaalta, mutta minulla on ihan oikeasti sellaisia töitä mitä minun pitää tehdä. Sain onneksi sovittua, että teen kotoa käsin jotain pakollisia juttuja. Lähinnä pidän niin tärkeänä minun tulevan sijaiseni perehdyttämistä, että haluan hoitaa oman osuuteni perehdytyksessä huolella. Aion siis käyttää tämän kaksiviikkoisen perehdytyksen kirjoittamiseen ja työvuorolistan tekemiseen.

Ultrassa tänään kaikki oli muuten ihan hyvin. Pojat olivat taas vilkkaita ja kasvaneetkin hienosti. Molemmat painavat nyt hieman yli 500g. Mitat olivat hyvät, lapsivettä oli riittävästi ja kaikki vaikutti olevan hyvin. A vauva eli herra Ryty on perätilassa potkimassa virtsarakkoa ja kohdunkanavaa ja B, eli Jumperi on nyt kääntänyt päänsä alaspäin. Toivotaan, että positiivinen liuska olisi vaan ihan jotain vaaratonta. Pitää kuitenkin seurailla näitä supistuksia, joita siis tulee edelleen. Kyllä pienten nyt pitäisi jaksaa pysytellä mahassa vielä ainakin kaksi kuukautta, jotta olisi paremmat edellytykset selviytyä mahan ulkopuolella. Lääkäri kertoi, että jos supistelu jatkuu aktiivisena vaikuttaen kohdun kanavaan tai tilanne jotenkin muuten muuttuu huonompaan, minut viskataan TYKS:iin. Toivotaan nyt kuitenkin, että tämä tästä rauhoittuu...

Mun ihanat mieheni


Mies on ollut myös sairaslomalla murtuneen kylkiluunsa vuoksi. Olen ilolla seurannut, kuinka nuo pienet pojat ovat luoneet entistäkin vankempaa suhdetta isäänsä. Mies on tehnyt aina paljon töitä ja pojat ovat olleet yleensä päivät hoitopaikassa ja illat minun kanssani. Se, että he ovat saaneet viettää isän kanssa aikaa, on ollut enemmänkin kiva poikkeus. Nyt he ovat saaneet olla isin kanssa paljon enemmän ja sen kyllä huomaa.

Kävin viikonloppuna poikien kanssa kaverin luona ja mökillä. Molemmilla kerroilla kun palasimme kotiin, pienempi 2-vuotias huusi heti jo kotipihassa autossa "IHIIII IHIII!" ja vanhempi huusi iskää. Kun kerroin, ettei isä nyt olekaan kotona, siitä seurasi valtava poru molemmilta. Illalla nukkumaan mennessä alahuulet väpätti kun isi ei ollut peittelemässä. Ehkä hälyttävin merkki oli se, että molemmat pojat sattuivat näkemään yöllä painajaista ja huusivat isiä. Anteeksi mitä?! Tähän päivään saakka se on ollut äiti, jonka pitää tulla lohduttamaan. :D Mutta ihanaa. Ihanaa, että heillä on tuollainen isi jota kaivata ja joka heidän kanssa touhuaa, rakastaa ja huolehtii.

Vieläkään en päässyt kirjoittamaan hankinnoista... Enkä saanut aikaiseksi laittaa kivoja kuvia... No, ehkä jo seuraava teksi käsittelee sitten niitä hankintoja :D

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Ultrakuulumiset, kummiasiaa ja muita juttuja

Eilen oli rakenneultra. Olin aivan kauhuissani etukäteen, enkä juuri saanut edellisenä yönä nukutuksi. Näin hirveitä painajaisia ja pyörin levottomana vähän väliä. Se ei ole ollenkaan höpöjuttua, että kun niitä on kaksi, jännitys on kaksinkertainen. Muistan jännittäneeni edellisten lasteni kohdalla rakenneultraa myös, mutten lainkaan tässä mittakaavassa. Mietin, että vaikka toisella olisikin kaikki hyvin, toisella saattaisi olla jotain huonosti. Kaikki on niin pienestä kiinni. Vikaa voi olla niin monessa asiassa...

Jouduimme odottamaan puoli tuntia yli saamamme ajan. Se oli kauheaa, kun muutenkin jännitti niin vietävästi. Lopulta pääsimme lääkärin luo ja kävimme pikaisesti läpi tämä hetken voinnin. Lääkäri totesi, ettei ole vielä syytä määrätä sairaslomaa, koska voin niin hyvin. Normaaleja pieniä raskausvaivoja lukuunottamatta olen "terve kuin pukki". Aika hassua, että tässä kohtaa sekin olisi jo mahdollista, eikä edes niin kovin erikoista jäädä sairaslomalle kun kaksosista on kyse. Lääkäri sanoi, että kaksosraskaudessa kohdunkaulakin saattaa äidin huomaamatta lyhentyä tai alkaa "kypsyä" liian aikaisin. Siksi kuulemma kannattaa varautua jäämään sairauslomalle jo aikaisin.

Poikia tulossa!


Asetuin makuulle ja sanoin, että jos sukupuolia näkyy, ne saa ehdottomasti meille kertoa. Lääkäri kysyi, kumpia kotona on. Totesin, että poikia ja niitä varmasti tulee taas, joka olisi kyllä ihan hyvä uutinen meille. Olen alusta saakka ajatellut, että poikia tulee ja jostain syystä koen oloni huomattavasti luonnollisemmaksi poikalasten kanssa kuin tyttöjen. Olen itse ollut aina tietyllä tapaa poikamainen, en koskaan mikään prinsessatyyppi. Tämä varmasti vaikuttaa asiaan, että prinsessaleikit tuntuvat minulle äärimmäisen vierailta.

Lääkäri laski ultralaitteen mahalle ja sanoi "ohoh no se olikin selvä, toinen on ainakin poika". Kätilö kysyi lääkäriltä, kumpaa tämä katsoi, kun kätilö oli bongannut b-vauvalta pippelin. Lääkäri sanoi katsoneensa a-vauvaa. Pieni tarkistus ja se oli siinä. Komeat vehkeet ruudulla kaksin kappalein. Koko sukupuolen selvitys kävi siis sekunneissa. Myöhemminkin niitä vielä katseltiin ja naureskeltiin, kun niin "reteenä" pojat kalleuksiaan esittelivät. Eipä tuntunut jäävän tälläKään kertaa vaihtoehtoa, että jotenkin kummasti jompi kumpi vaihtuisikin tytöksi myöhemmin :D Mutta kuten totesin, hyvä, täydellinen juuri näin.

Vauvoja ultrattiin yli puoli tuntia. He olivat todella vaikeassa asennossa mahassa. Molemmat perätilassa, toinen takana ja toinen edessä. Ikäänkuin kietoutuneena toisiinsa. Jalkoja yritettiin tutkia, mutta lääkäriäkin nauratti kun pojat potkivat ja hutkivat jaloillaan niin, että aina kun varpaiden lukumäärää yritettiin katsoa, jalkoja ilmestyi ruudulle kolme. Myös muita rakenteita ultratessa lääkäri joutui jatkuvasti tarkastamaan, että varmasti yhdistää mittauksissaan oikean pään ja kehon :D

Kaikki näytti olevan kunnossa. Taaemman sydämestä ei saatu vielä 100% varmuutta, koska sitä ei kertakaikkiaan saatu täydellisesti ruudulle vaikean asennon vuoksi. Lääkäri sanoi nähneensä kyllä mielestään kaiken mitä pitääkin, mutta nykyään painotetaan, että jollei näkyvyys ole 100% ei saa merkitä mitään täysin varmasti kunnossa olevaksi. Taaemman sydän siis tarkastetaan seuraavassa ultrassa vielä uudelleen. Ultra onkin jo ensikuun puolessa välissä neljän viikon päästä. Pojat olivat nyt noin 300-350g painoisia. Painoeroa tuli mittauksessa muutama gramma, jonka lääkäri sanoi menevän mittavirheiden piikkiin. Eikä muutamalla grammalla edes väliä olekaan.

Ultran jälkeen..


Onnesta soikeana lähdimme sairaalalta. Ilmoitin tietysti heti iloissani kaikille ultratuloksista. Mietimme jo paluumatkalla nimiä ja ihmeen kaupalla olimme yhteisymmärryksessä nyt jo mahdollisista etunimistä. Molemmat niistä ovat pyörineet huulilla jo vanhempien lasten nimiä mietittäessä, mutta kuitenkin diskattu finaalissa toisen nimen tieltä. Nyt taitaa olla aika käyttää ne.

Sormet syyhyävät vaateostosten kanssa. Mietinkin tänään lähteväni katselemaan, jos löytyisi jotain kivaa pojille. Löysin nettikirpparilta erään naisen, joka on saanut talvikaksospojat 1,5v sitten, ja hänellä on kaikenlaista tavaraa ja pientä vaatetta säästössä. Pääsen penkomaan kaikkea tavaraa tässä lähiaikoina. Silti aion kyllä ostaa jotain uuttakin. Voivoi, on tämä vaan niin ihanaa.

Muut kuulumiset


Loma on mennyt kivasti. Emme ole tehneet varsinaisesti mitään. Aika on kulunut loikoillessa ja pihaa laitellessa. Saimme aidan rakennettua viimeinkin pihamme ympärille. Olen siitä todella iloinen, koska asumme hyvin vaarallisella paikalla ajatellen lapsia. Pihamme ohi kulkee tie, jonka rajoitus on 60km/h, mutta sattumoisin pitkän suoran ja peltoaukean takia ihmiset kaahavat talomme ohi kaistapäisinä tuhatta ja sataa. Talomme kohtaa suositaan myös ohituspaikkana, eikä ole ennenkuulumatonta kahden auton kilpailu rinnakkain tuossa suoralla. Idiootit. Voisin kyllä soitella jossain vaiheessa kaupungille, josko tähän turmaloukkuun saisi jonkun hidasteen tai edes liikennemerkin joka varoittaa lapsista.

Itse voin hyvin. Oletettavasti perätilojen vuoksi minun vointini nyt hyvä. Pystyn kävelemään kärsien vain pienistä liitoskivuista, jotka tosin välillä huonon asennon tai rasituksen vuoksi kovenevat, mutta levolle helpottavat taas. Selkä kuin ihmeenkaupalla on edelleen kunnossa. Kaksi päivää se vihoitteli ja olin jo heittämässä kirvestä kaivoon todeten, etten taidakaan koko loppuraskauden aikana tervettä päivää nähdä. Toisin kävi ja levolla sekin helpotti.

Kohtu on kasvanut sen verran, että vessassa saa juosta kokoajan. Paino on noussut ensimmäisestä neuvolapunnituksesta vain 4 kiloa, joka tarkoittaa sitä, että saan syödä edelleen reilusti syynäämättä erityisemmin kaloreita. Koetan silti kokoajan miettiä, että päivän aikana tulisi mahdollisimman paljon kaikkia ravintoaineita. Onneksi tällä kertaa minun ei ole tehnyt mieli juuri koskaan mitään epäterveellistä. Muutamasti on iskenyt ylitsepääsemätön himo suklaaseen, kirpeisiin karkkeihin tai kokikseen, mutta tämä todellakin on harvoin. Himot kohdistuvat maitoon, juustoihin, vihanneksiin ja hedelmiin. Omenahyllyn ohi en ole aina kaupassa päässyt ottamatta siitä välipalaa matkaan.

Pesänrakennustarve


Meillä on jo tämä oma pesämme, vanha mummonmökki pellon laidalla. Olen kuitenkin meinannut ajaa viimeaikoina hösäämiselläni miehen hulluuteen. Kokoajan pitäisi tehdä jotain; tapetoida, remontoida, laittaa pihaa, sisustaa, ostaa uusia huonekaluja, ostaa vauvatavaroita, miettiä uutta järjestystä jnejne. Mies parka... Olen myös (vaikkei juuri nyt ympärille katsoessa uskoisi) kiinnittänyt entistä enemmän huomiota siisteyteen ja tekee kokoajan  mieli siivota jostain kohtaa jotain. Epäjärjestys ja sotkut tuntuvat rasittavan entistä enemmän. Nyt "onneksi" mies on vähän rampa kaaduttuaan pyörällä pyörän sarven päälle niin, että kylkiluu on kipeytynyt aika pahasti. Hän ei vaatimuksistani huolimatta pysty kaikkea mööpelinsiirtoa ja remonttia suorittamaan. Muutama juttua silti haluan saada vielä loman aikana valmiiksi, sori vaan :D

Kummeista


Me emme kuulu kirkkoon. Silti lapsillamme on "kummit", tai miksi niitä nyt ikinä haluaakaan nimittää. Joku syvemmin uskossa elelevä joskus menetti hermonsa siitä, että tällaisten "pakanalasten" kohdalla puhutaan kummeista, kun kummit ovat kirkon juttu. Minä en koskaan ole nähnyt tässä ongelmaa. Meillä kummit toimivat lapsen rinnallakulkijana ja ystävänä. Kummi on lapselle yksi ylimääräinen läheinen aikuinen, jonka kanssa toivomme lapsen luovan erityisen suhteen. Voisihan toki kummin sijasta sanoa vaikka "ystävä" tai joku muu, mutta oikeesti, mitä hiton väliä? Jos tämä kummi-nimitys nyt jonkun sielunelämää haittaa, se on voivoi!

Olemme jo tavallaan päättäneet, keitä kummeiksi haluamme. Yhtä heistä jo kysyinkin ja suostumuksen tehtävään sain. Päädyimme lopulta siihen, että haluamme kaksosille omat kummit. Mietimme sitäkin vaihtoehtoa, että molemmilla olisi samat kummit, mutta poikamme ovat yksilöitä! Aivan varmasti tullaan riittävästi puhumaan "kaksosista". He joutuvat käyttämään samoja vaatteita, saavat varmasti lahjaksi samanalaisia leluja ja monessa muussakin yhteydessä heidän ikään kuin liitetään yhdeksi. Siksi haluamme, että kummit ovat omat. He ovat kuitenkin omat itsensä, omat persoonansa ja tarvitsevat yksilöllisiä asioita, vaikka olisivat identtisetkin.

Olemme siis päättäneet ainakin yrittää sellaista, että molemmilla lapsilla olisi kolme kummia. Mahdollisesti yksi pariskunta ja yksi muu meille tai jommalle kummalle läheinen henkilö. Katsotaan, suostuvatko kaikki ajattelemamme henkilöt kummeiksi ;)

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Lomafiiliksiä, vauvojen ja äidin kuulumisia, jännitystä tulevasta...

Lomalla viimeinkin....


Minulla alkoi kesäloma. Tai no virallisesti olen vapaapäivällä vielä tämän päivän. Tai no oikeasti joudun vielä huomenna tekemään pari työjuttua, mutta tällaista tämä joskus on. Kun sitoutuu vastuutehtävään, on pakko joskus joustaa omasta vapaa-ajastaan. Onneksi kuitenkin tämän lyhyen johtajapestini aikana en kovin monesti ole joutunut vapaapäivillä uhraamaan ajatuksia töille. Ja huomisen viimeisen työtehtävän jälkeen olena kolme viikkoa lomalla palaten työpöydän äärelle vasta 27.7.

Olimme suunnitelleen tekevämme kesälomareissun perheen kanssa Korkeasaareen. Huvipuistot ovat hirmu kalliita, eikä mielestäni maksa vaivaa lähteä sellaiseen, kun etenkin tuolle kaksivuotiselle ei niissä paljoakaan tarjontaa ole. Lisäksi molemmat lapsemme rakastavat eläimiä ja ovat niistä hyvin kiinnostuneita. Mutta enpä tiedä onko enää kovin realistinen ajatus lähteä sinne, vedoten tämänhetkiseen vointiini.

Tämän hetken voinnista


Sinänsä voin ihan hyvin. Yllätyksekseni vielä ei ole ollut kovinkaan paljoa ongelmia selän kanssa. Päänsärkyäkään ei enää ole jatkuvasti, vaan se ilmaantuu lähinnä silloin, kun olen nukkunut syystä tai toisesta yön todella huonosti. Ei ole juurikaan pahoinvointia, närästystä tai supistuksia. Ihmeellistä, että tässä vaiheessa edellisissä raskauksissa olen kärsinyt runsaista harjoitussupistuksista, mutta nyt niitä tulee vain kovemman rasituksen yhteydessä muutama ja siinä se. Välillä illalla kun käyn nukkumaan ja kaksoset vetävät iltajumpaa, saattaa tulla yksi tai kaksi supistusta. Olin varautunut paljon pahempaan, mutta hyvä näin!

Se, mikä sitten taas vaivaa suunnattomasti, on jatkuva raskas olo, vetämättömyys, väsymys ja voimattomuus. Pidemmät kävelymatkat ovat pahimpia...Tuntuu kirjaimellisesti siltä, että kaksoset imevät minusta kaiken energian. Tekisi mieli vain maata aurinkotuolilla tai sohvalla ja antaa maailman pyöriä vauhdillaan siihen saakka, että on aika saattaa pienet maailmaan. Hemoglobiinini oli laskenut, mutta luulisi tuonkin jo korjaantuneen rautatableteilla. Tuskin siis johtuu siitäkään.

Ärsyttävää, että tämän vaiheen pitäisi muka olla sitä "energistä raskausaikaa", mutta minulla tämä vaihe on kyllä ollut kaikkein uuvuttavin. Tunnen vauvojen kasvavan jatkuvasti, painopisteen muuttuessa meinaan horjahtaa nopeissa liikkeissä kumoon, alavatsalla tuntuu painetta. Herään nälkään keskellä yötä kun en saa syötyä valtavaa määrää päivän aikana, joka olisi suositeltavaa. Lisäksi päänvaivaa aiheuttaa nivustyrä, joka kipeytyy aina kävellessä, vaikka pitäisin vyötä, joka helpottaa kipua.

Vauvojen vointi


Olen alkanut tuntea liikkeet hyvin selvästi. Ne tuntuvat mahan päältä ja näkyvätkin, jos sattuu oikeaan aikaan katsomaan. Totesin jo edellisessä raskaudessa, että kuopus oli mahassa hyvin erilainen kuin esikoinen. Ja taas kerran huomaan, että nämäkin ovat erilaisia verrattuna edelliseen. Vaikka vauvoja on kaksi, he tuntuvat hirmu rauhallisilta ja vähälikkeisiltä. Asiaan voi tietysti vaikuttaa se, jos vauvat sattuvatkin olemaan vielä kovin pienikokoisia tai jos istukka tai istukat ovat etuseinässä vaimentamassa iskuja. Mutta silti.. Tunnen liikkeet, mutta niitä tulee vähemmän ja ovat vaimeampia kuin edellisen vauvan iskut. Esikoinen oli vipeltäjä, joka mätki ja potki jatkuvasti, kuopus puolestaan kumautteli harvoin, mutta Todella voimakkaasti.

Olen kuunnellut edelleen silloin tällöin dopplerillani sykkeitä. Toisella syke on viimeaikoina ollut noin 145 ja toisella 130, mikäli olen tulkinnut oikein. Nyt on kovin vaikea löytää ja erottaa sykkeitä toisistaan, kun sykettä kuuluu koko mahan alueelta. Oikeastaan ihan sama mihin kohtaan dopplerin laskee, niin jonkun vauvan syke sieltä kuuluu joko vaimeana tai todella voimakkaana sekoittuen minun omaan ja varmaan toisenkin vauvan sykkeeseen.

Niin hullua kuin se onkin, minua stressaa ja huolestuttaa välillä se, etten enää tunnista sykkeitä kunnolla. Vaikka siis sykettä kuuluu joka paikasta. Mietin, onko molemmilla kaikki hyvin, kun en tiedä mikä syke kuuluu kenellekin. Sen tiedän, että toinen vauvoista ainakin on pää alaspäin ja tiedän suunnilleen missä kohtaa hän on. Tiedän tämän siitä, että yksi selkeämpi syke löytyy alavatsalta ja tunnen, että sykkeen omistajalla on pää tulokulmassa ainakin nyt toistaiseksi.

Jänniä aikoja...


Huomenna on täynnä 19 viikkoa. Enää vajaa kaksi viikkoa rakenneultraan, jossa toivottavasti saamme tietää sukupuolet ja kuulemme, että molemmilla on kaikki hyvin. Jännitys on kaksinkertainen, koska jännitettävää on kahden edestä. Pitää löytyä kaksi toimivaa sydäntä, kahdet kehittyneet aivot ja sisäelimet, kaksi oikean painosta ja oikean mittaista vauvaa. Hui! Noiden rakenteellisten asioiden valossa sukupuolet ovat täysin toissijaiset. Ultrat tekee aina kätilön sijaan lääkäri, kun kyseessä on kaksosraskaus.

Rakenneultran jälkeen aloitamme vaate- ja muut hankinnat vielä ahkerammin. Tähän mennessä olemme hankkineet vasta turvakaukalot, rintareput ja auton :D Ostimme 7-paikkaisen auton, jotta mahdumme kaikki kyytiin tulevaisuudessa. Olen puntaroinut viimeaikoina hirveästi, pitäisikö minun ostaa vielä toisetkin vaunut tämän hetkisten sisarusrattaiden lisäksi, vai hankkia niihin pelkät kantokassit. Noissa, jotka minulla jo on (Britax b-dual-merkkiset) , vauvat matkustavat ikäänkuin päällekkäin. Jotenkin ne tuntuvat hankalilta, vaikka erinomaiset reissuissa varmasti ovatkin. Niihin saa turvakaukalot kiinni ja ne menevät pieneen tilaan, mutta nukuttamiseen eivät enää olekaan niin kovin kätevät... Hirveitä ongelmia :D

Lisäksi pitää tietysti ostaa kaikkea pientä, tuhatmiljoonaa vaippaa ja tuttipulloa, tuhatmiljoonaa tuttia, hoitopöytä, tuhatmiljoonaa puklurättiä ja kosteuspyyhepakettia, tuhatmiljoonaa bodyä... Lämpöpussit ja mitä vielä... Voivoivoi. Noh, palaan niihin varmaan sitten seuraavassa kirjoituksessa.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Sukupuolirooleista ja parisuhteesta

Olemme olleet mieheni kanssa yli 13 vuotta yhdessä. Tapasimme kun olin vasta 14-vuotias. Kuten arvata saattaa, suhteeseen mahtuu tällä ajalla paljon ylä- ja alamäkeä, mutta kaikesta olemme selvinneet. Miksi?

"Parisuhde on toisen vikojen sietämistä". "Parisuhde on luopumista omasta itsestään tai ainakin osasta siitä". Näitä "viisauksia" olen kuullut aikojen saatossa... Totuuden siemen lienee siinä, että kun on parisuhteessa, ei voi aina tehdä mitä huvittaa ja tarvii ottaa toisenkin mielipiteet huomioon. Pitää oppia sietämään toisen vajavaisuutta ja antaa anteeksi se, ettei se toinen ole samanlainen kuin sinä itse. Ja onneksi ei olekaan. Silloin ei mistään tulisi yhtään mitään.

Missä mielestäni menee vikaan?


Uskon, että monen parisuhde kaatuu siinä kohtaa, kun toinen osapuoli ei muutu joksikin, miksi halutaan tämän muuttuvan, sen toisen pienet viat alkavat ärsyttää ja toinen ei ymmärrä mitä Minä tarvitsen. Suurin tunteen palo on hiipunut, ei enää perhosia vatsassa, päivät täyttyvät arkisista asioista; kodinhoidosta, töistä, lastenhoidosta... Hauska yhteinen aika on enää satunnaista ja harvinaista, mutta tässä vaiheessa kultaakin kalliimpaa. Kun kokee sen ahaa-elämyksen, ettei sen toisen pidäkään muuttua, sen ei tarvitse olla samanlainen kuin minä ollakseen yhtä hyvä ja arvokas kuin minä, sen ei tarvitse olla täydellinen ja itsessäkin on vikoja, silloin ollaan mielestäni asian ytimessä. Silloin puhutaan siitä rakkaudesta, joka kantaa mahdollisesti läpi elämän, jos sitä siis haluaa.

Miksi me olemme edelleen yhdessä? 


Olemme olleet melko myrskyisä pari. Itse olen tuuliviiri, temperamenttinen rääväsuu, riidellessä kamala ja kylmä, tahallaan loukkaava haahka. En tiedä itsekään mitä haluan, kunhan haluan. Kun riitelen niin haluan riidellä. Haluan, että louskutamme leukoja toisillemme ja selvitämme asiat samantien. Tämä ei kuitenkaan juuri koskaan toteudu. Mieheni nimittäin puolestaan on hiljaista sorttia. Hän yleensä poistuu tilanteesta kun alan nalkuttaa ja haastaa riitaa. Pitää mykkäkoulua, vaikka kuinka koetan haastaa sanalliseen taistoon. Olemme todellakin valtaosassa asioita vastakohdat, ehkä siksi viehätämmekin toisiamme.

Näkemykseni sukupuolirooleista


Olemme löytäneet yhteisen sävelen. Pidän tietystä rooleista kotona ja parisuhteessa. Minä haluan olla tietyissä asioissa nainen, haluan olla se, joka päättää miten kotia hoidetaan. Haluan, että voimme tehdä työnjaon niin, että minä siivoan ja mies menee lasten kanssa pelamaan jalkapalloa. Minä hoidan lapset niin mies menee tekemään lumityöt, vaihtamaan autonrenkaita, korjaamaan jotain mikä on rikki jne.

Vaikka pidän tasa-arvoa miesten ja naisten välillä hyvin tärkeänä, en kiellä, etteikö tietyt asiat luonnistu yleensä paremmin naiselta ja toiset taas mieheltä, noin niinkuin yleisesti. Jo pelkästään fyysinen olemus sen kertoo, mies on Yleensä voimakkaampi kuin nainen ja nainen puolestaan esimerkiksi imettää, se nyt vain on fakta. Toki on autonasentaja-naisia ja päiväkotitätimiehiä, poliisi-naisia ja kampaajamiehiä ja saa ollakin. Mutta jokaisen on saatava ottaa vastuu niistä asioista, joissa on vahvimmillaan, kunhan vastuut jakautuvat tasaisesti. Eikä saa olla uusavuton ja kieltäytyä jostain työstä vain sillä verukkeella, että "kun olen nainen ei minun tarvitse vaihtaa lamppua" tai "ei, koska olen mies en voi opetella käyttämään pyykkikonetta".

Yhteiset ajatukset ja harrastukset


Kun teemme jotain yhdessä, kun meillä on vapaata aikaa, meillä on aina kivaa. Meillä on yhteisiä harrastuksia ja yhteisiä kavereita. Pidämme taiteista, pidämme musiikista. Teemme ja soitamme musiikkia. Nautimme musiikinkuuntelusta sohvalla ja baarissa juhlimisesta. Pidämme eläimistä, pidämme matkustelusta... Kannatamme samoja arvoja. Se on hyvin tärkeää. Teemme samaa työtä. Vaikka olemme niin erilaiset, on jotain perustavaa laatua olevaa, jossa olemme hyvin samanlaisia. Haluamme esimerkiksi kasvattaa lapset samalla tavalla. Olemme lähes kaikesta samaa mieltä, mitä tulee lasten kasvatukseen.

Olimme Tuska-festivaaleilla viime viikonloppuna. Minä istuskelin retkijakkaralla suurimman osan ajasta kun mieheni oli lavan edessä riehumassa. Kävimme baarissa festaripäivän päätteeksi, jossa minä join kahvin ja mieheni jotain muuta. Kun lähdimme kohti hostellia, kävelimme Helsingin rautatieaseman ohi taksitolpalle. Rautatieaseman edustalla kuhisi jos jonkinlaista tallaajaa, kuka minkäkin aineen vaikutuksen alaisena. Mieheni piti kättä ympärilläni ja totesi hieman hämmentyneenä, että hänellä on jostain syystä nyt hirveä suojeluvietti. (Mieheni ei siis todellakaan yleensä ole mitään rähisevää riitapukarisorttia, päinvastoin..) Hän tarkkaili ympäristöä ja piti minusta huolta, vaikkei mitään hätää minulla ollutkaan. Totesimme yhdessä, että tämä johtuu varmasti siitä, että kannan nyt sisälläni hänen jälkeläisiään.

Minusta oli siinäkin tilanteessa niin ihanaa saada olla nainen, vaimo. Nainen, josta mies pitää huolta. Se tuntui hyvältä ja oikealta, enkä kokenut siinäkään todellakaan mitään epätasa-arvoista tai heikkoutta, häpeää siitä, että olen "avuton nainen". Kaiken kruunasi se, että mies totesi perille päästyämme pitävänsä mahastani ja siitä miltä näytän, vaikka itse koenkin tällä hetkellä olevani jättimäinen monsteri.

Meillä oli aivan mielettömän kiva viikonloppu. Ja rentouttava! Sain pitkästä aikaa nukkua aivan rauhassa kaksi yötä, se oli ihanaa. 

Jokaisen ajatusta parisuhteesta, tyyliä elää ja olla yhdessä kumppaninsa kanssa pitää kunnioittaa. Joissain perheissä nainen tekee kaikki "naisten työt" ja mies pieree sohvalla. Toisessa perheessä nainen pieree sohvalla kun mies siivoaa. En missään tapauksessa ajattele, että parisuhteen pitäisi olla tietynlainen toimiakseen. Uskon, että kun kunnioitus puolisoa kohtaan on molemminpuolista, arvostaa toisen mielipiteitä, antaa tilaa toiselle olla yksilönä se mikä on ja tukee toista vaikeissa elämäntilanteissa, silloin päästän pitkälle oli työnjako arjessa mikä hyvänsä.

Hyvä parisuhde kuuluu kaikille!


Ei unohdeta nyt sitäkään, että perhe ja parisuhde ovat aivan yhtä täydellisiä ja vanhemmat täysin yhtä päteviä olemaan roolimalleina ja kasvattajina lapsilleen, oli sukupuoli sitten mitä hyvänsä. Tässä tekstissäni kirjoittelin vain ajatuksiani meidän parisuhteestamme ja yleisesti sukupuolirooleista heteropariskuntien välillä. Tiedän, että samaa sukupuolta olevat löytävät suhteessa omat paikkansa aivan samoin silloin kun parisuhde toimii. Jokaisen pitää löytää oma tapansa olla puolisona ja samalla yksilönä parisuhteessa. Oppia kunnioittamaan, sietämään ja vaatimaan näitä kahta myös toiselta osapuolelta. Löytää oma tapansa olla onnellinen :)

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kehon muutokset, kivaa ja ei niin kivaa

Kamala ihana raskausaika


Raskausmahahan on aivan ihana. Tai ainakin itse pidän siitä. Ihana nätti kumpu, jonka sisällä kelluttelee jotain vieläkin nätimpää ja ihanampaa. Tai no, ainakin vielä pidän siitä ja olen pitänyt edellisissä raskauksissani ihan loppuun saakka. Nyt tosin en tiedä mitä tapahtuu ajatuksille söpöstä raskausmahasta, kun nahka todennäköisesti repeää enkä näe enää varpaitani edes jooga-asennoissa. Ensimmäisessä raskaudessa en saanut ainuttakaan raskausarpea. Toisessa raskaudessa tuli molempiin "jenkkakahvoihin" yhdet  3cm pituiset, nyt jo täysin himmeneet arvet. Olen siis päässyt toistaiseksi hyvin vähällä.

Mutta sitten siihen kehon muuttumiseen. Ennen raskautta treenasin aika paljon. Kävin juoksemassa ahkerasti, kyykkäsin, noudatin pääosin vähähiilarista ruokavaliota, tein kotijumppaohjelmaa kolmesta neljään kertaa viikossa ja pääsin kivoihin tuloksiin vaakalukemissa ja lihaksetkin kehittyivät. Juoksin parhaimmillaan yli 8 kilometriä putkeen eikä sekään tuntunut liian pitkältä matkalta. Nautin urheilusta todella paljon!

Kun sain tietää raskaudesta päätin, että nyt en anna itseni repsahtaa. Treenaan edelleen ahkerasti, en mässää herkkuja ja koetan pitää itseni mahdollisimman hyvässä kunnossa. Yritän pitää painon kurissa ihan siksikin, että selkäni kestäisi paremmin. Tänään vaihtaessa vaatteita satuin vilkaisemaan peiliin kun kehoani peitti pelkät alusvaatteet. Järkytyin. Jumankaut kun olen turvonnut!! Pääosin omasta syystäni kun en ole jaksanut nähdä vaivaa, ettei niin kävisi. Hetken mietin pitäisikö astua vaakaan, mutta peruin hyvin äkkiä aikeeni. Sen sijaan menin kokkailemaan kanaa ja kasviksia päivälliseksi. Lapset saivat täysjyväriisiä kylkeen ja itselleni otin sitä pienen lusikallisen.

Hyi sinä itsekäs!


Nyt mietin, olenko hirveän itsekäs pohtiessani ulkonäköäni? Tekeekö se minusta kenties huonon ja pinnallisen äidin, että pahoitin mieleni kun näin todellisuuden kokovartalopeilistä? Enhän edes ole ylipainoinen, en ole mitenkään oikeasti "pahassa kunnossa". Kannan sentään mahassani kahta pientä ihmistä ja olen niin etuoikeutettu saadessani heitä kantaa.

Muistan lukeneeni joskus keskustelua jostain netin keskustelufoorumilta, jossa monet äidit moittivat meitä "pinnallisesti ajattelevia" äitejä sanoen, ettei pitäisi varmaan tehdä lapsia ollenkaan, jollei ole valmis kehon muutoksiin. Raskausarvet ovat kauniita ja kertovat ihanasta raskausajasta. Raskauden aikana kertyvä selluliitti muuttuu maidoksi, lapsen ravinnoksi kun imettää. Kaikki se rupsahtaminen on vain ihanaa!!!

No minusta se ei ole. Olkoot sitten niin, että olen pinnallinen ja surkea äiti, mutta en minä haluaisi nähdä itseäni mursuna peilistä. Se, että kaikki tapahtuu tuplavauhdilla nyt kun odotan kaksosia, on varmasti suuri syy siihen, etten osaa nauttia kehostani tällä hetkellä ollenkaan. Aivot eivät pysy perässä kun keho muuttuu joka päivä suuremmaksi. Lisäksi kun juuri olin päässyt hyvään kuntoon ja olin jopa ylpeä saavutuksistani, niin nämä pienet yllätykset kertoivat tulostaan.

Ensimmäinen raskaus meni niin, etten muista muuta kuin ihanan mahan. Silloin kaikki oli vain niin ihanaa ja uutta ja ihmeellistä. Keho oli täysin yhden tekevä. Toista odottaessa koetin urheilla ja pyrin mahdollisimman nopeasti kertyneistä kiloista eroon kun kuopus oli pullautettu. Kun raskaus sinänsä ei ole enää uutta ja ihmeellistä (vaikka nyt erilainen onkin verrattuna edellisiin), nämä muutokset pistävät ketuttamaan.

"Aikansa kutakin", sanoi pässi kun päätä leikattiin


Onneksi tämä on vain väliaikainen tila. Saan ylimääräisen painon pois aivan varmasti raskauden jälkeen, ja totun mahanahkareppuun, mikäli sellainen tulee jäädäkseen. En silti aio kantaa syyllisyyttä siitä, että pidän hienoista vaatteista ja pidän siitä, että vaatteet näyttävät omasta mielestäni päälläni kivalta kun katson itseäni peilistä. Olen tietysti todella onnellinen saadessani kantaa kahta ihanaa pientä mahassani ja saattaa heidät perheeseemme kun sen aika tulee. Todennäköisesti tässä ajan kuluessa totun peilikuvaani ja hyväksyn muutoksetkin helpommin.

Silti minusta äidillä pitää olla oikeus olla rakastamatta kehoaan joka ikinen päivä, kun se paisuu eikä asialle ole paljon mitään tehtävissä. Siitä, ettei ole jatkuvasti onnensa kukkulalla ei tarvi kantaa syyllisyyttä! Saa ärsyttää kun selkää sattuu ja hermot kiristää, ja jonkun (yleensä ystävien ja puolison) on jaksettava sitä valitusta kuunnella silloin kun äidin tekee mieli valittaa. Toteamatta "älä valita, oot etuoikeutettu kun saat vauvan". Joo tiedän, mutten silti rakasta näitä kaikkia muutoksia kehossani ja piste!

Vauvojen kuulumiset


Pikkuiset ovat saaneet mahanimet. Vanhempi lapseni risti heidät nimin "Jumperi ja Ryty". Minulle oli automaattisesti selvää, että ylempi vauva B on tietysti Jumperi ja alempi A on Ryty. En tiedä miksi, mutta siltä se vaan tuntui. Päivä päivältä vauvojen potkut tulevat selkeämmiksi ja niiden tuntuminen on joka kertaa aivan ihanaa! <3 Saisivat vieläkin kovemmin potkia! Jumperin potkut ovat tuntuneet nyt selkeämmin, mutta eiköhän Rytykin ala jo pian itsestään ilmoitella kovemmin.

Sykkeet ovat nyt viimeaikoina poikennut toisistaan jonkin verran. Kuitenkin se vaihtelee, kumman syketaajuus on nopeampi ja kumman hitaampi. Riipuu varmasti siitä kumpi milloinkin koheltaa ja touhuaa kohdussa. Touhuaminen nostaa sykettä ja siksi ne toisistaa poikkeavat miten sattuu. Enää vajaa kuukausi rakenneultraan. Olisipa vauvat reippaita esittelemään kumpia ovat. Odotan kovasti, että saan tietää olenko oikeassa ja molemmat ovat poikia.